Te, jotka olette varattuna kokeneet toisesta miehestä "Tuo on se oikea"- tunteen, miten tilanne päättyi?

Minä erosin ensimmäisestä aviomiehestäni. Se oikea (oli vapaa) on edelleen se oikea, yhdessä nyt 13 vuotta, joista 8 naimisissa.

1, ihana että päättyi sitten kuitenkin noin.:)

Keskustelin asiasta puolisoni kanssa ja pohdittiin mistä tämä johtuu, puhuttiin erostakin ja olin ihan sekaisin tunteitteni kanssa. Selvitimme ongelmamme ja tajusin, etten minä kaivannut siltä toiselta mieheltä kuin huomiota ja niitä asioita, joita en saanut omaltani, joka kieltämättä oli kyllä antanut asioiden mennä pieleen ja pahasti. Puolisoni siis ihan oikeasti muutti käytöksensä ja näki ihan hirveästi vaivaa suhteemme pelastamisen eteen kun hänestä se loppujen lopuksi oli kiinni kun minä en enää jaksanut yrittää yksin. Nyt en tunne sitä toista miestä kohtaan kuin ihan platonista yhteyttä ja ystävyyttä ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelin asiasta puolisoni kanssa ja pohdittiin mistä tämä johtuu, puhuttiin erostakin ja olin ihan sekaisin tunteitteni kanssa. Selvitimme ongelmamme ja tajusin, etten minä kaivannut siltä toiselta mieheltä kuin huomiota ja niitä asioita, joita en saanut omaltani, joka kieltämättä oli kyllä antanut asioiden mennä pieleen ja pahasti. Puolisoni siis ihan oikeasti muutti käytöksensä ja näki ihan hirveästi vaivaa suhteemme pelastamisen eteen kun hänestä se loppujen lopuksi oli kiinni kun minä en enää jaksanut yrittää yksin. Nyt en tunne sitä toista miestä kohtaan kuin ihan platonista yhteyttä ja ystävyyttä ja hyvä niin.

Tämän ei ollut siis tarkoitus kuulostaa miltään oman sädekehän kiillotukselta. Ero oli todella lähellä, mutta onneksi ollaan naimisissa, koska kyse olisi niin vaivalloisesta prosessista, että se, kaikessa surkeudessaan, kannusti miestä yrittämään ja skarppaamaan parisuhdeasioissa. Ja nyt kaikki on siis todella hyvin, ihan oikeasti. Ehkä joskus olisi ihan hyvä, jos mies olisi edes hieman mustasukkainen, mutta hänestä tuo oli vain niin ymmärrettävää kun meillä meni huonosti. Mutta ehkä mustasukkaisuus olisi kannustanut yrittämään kovemmin ennen kuin oltiin eron partaalla. Ikinä ei ole hyvä, näemmä :D

No, tunne on tunne, kyllä se ohi menee. Auttaa kun tajuaa että se toinen on vain haavekuva johon liitän mielessäni ominaisuuksia, ja oman puolisoni taas tunnen.

Ei ole itselle sattunut, mutta yhdelle läheiselle. Olivat molemmat parisuhteessa, kun tapasivat töiden kautta. Molemmille tuli tunne, että tuo on se oikea. Erosivat ja nyt ovat olleet yhdessä, en edes muista kuinka monta vuotta, ja naimisiinkin juuri menivät. Ja ovat edelleen sitä mieltä, että ovat oikeita toisilleen. Ja näin sivusta seuranneena voin sanoa, että heidän kohdallaan kannatti, ovat todella todella onnellisia. Molemmat olivat edellisissä suhteissa jo valmiiksi onnettomia, tarvitsi vain sen jonkin, joka sysäsi eroon.

Sitten toisenlainen tarina toisesta läheisestä, joka myös työpaikalla tapasi miehen, josta ajatteli, että "tuo on se oikea". Tämä selvisi puolisolle (olivat olleet yhdessä reilu 20 vuotta) ja kivulias ero tuli. Ja näin vain oli, että uusi parisuhde alkoi "sen oikean kanssa". Näiden kohdalla voin taas sivusta seuranneena sanoa, ettei todellakaan kannattanut, suhde on ollut todella huono, paljon riitoja, vähän väliä ovat eron partaalla, mutta edelleen yhdessä kituuttavat.

Olen kokenut ja silloinen mies jäi niin sanotusti niille sijoilleen, koska se tunne on syystäkin sellainen mitä ei vaan voi ohittaa. 

Minä olin vapaa, mies ei. Hän erosi, ja nyt olemme olleet yhdessä pian 17 vuotta, joista naimisissa kohta 14.

Hän ei eronnut. Lopetin suhteen, mutta erosin silti itse, koska tajusin että jos en voi olla hyvässä parisuhteessa, ei huono ole mikään korvike.

Löysin myöhemmin hyvän miehen ja nykyään on hyvä parisuhde, jossa on huolenpitoa ja hellyyttä, eikä ole henkistä väkivaltaa ja alkoholinkäyttöä.

Erosin, menin naimisiin "sen oikean" kanssa. Hän ei lopulta ollutkaan se oikea vaan aivan toisenlainen kuin olin mielikuvissani kehitellyt. Olimme muutaman vuoden yhdessä. Ei kannata ruokkia ihastuksen tunnetta huumavaiheessa vaan odotella vuosi pari. Jos tunne ei mene ohi voi harkita eroa entisestä suhteesta ja mitä sitten tekisi, muttei missään tapauksessa erota huumavaiheessa toisen miehen takia.

Kaipasin vuosikausia miestä, jonka jätin "sen oikean" takia.

Vierailija kirjoitti:

Hän ei eronnut. Lopetin suhteen, mutta erosin silti itse, koska tajusin että jos en voi olla hyvässä parisuhteessa, ei huono ole mikään korvike.

Löysin myöhemmin hyvän miehen ja nykyään on hyvä parisuhde, jossa on huolenpitoa ja hellyyttä, eikä ole henkistä väkivaltaa ja alkoholinkäyttöä.

Niin, onneksi siis ei eronnut, jompi kumpi olisi joutunut muuttamaan elämäänsä liian paljon ja olisi tullut valtavat ongelmat joka tapauksessa. Asuinpaikat, työpaikat, lapset. Lapset eivät olisi hyväksyneet eroa. En usko että hyvä lähtökohta yhteiselle elämälle, näin jälkikäteen. Liikaa realiteetteja vastassa.

Samaa mieltä, että kannattaa vastustaa huuman tunnetta. Miettiä, eroaisiko jos ei olisi ketään ihastusta. Jäisikö silloin liittoonsa? Olen vähän sitä mieltä, että jos silti eroaisi, siihen on riittävästi syytä. Jos olisi mieluummin sitten vaikka koko ikänsä yksin, täytyy olla oikeasti tosi paha olla puolison lähellä.

Jos ei, suhteessa on jotain hyvääkin ja erä pitäisi keskittyä siihen eikä väistellä sitä ihastumalla muihin. Joka on helppo pakotie vastuusta.

Näin siis tämän monta kertaa kokeneena ja myös eronneena.

Olin varattu, mies vapaa. Mä huonossa suhteessa jota ei exän ongelmien takia enää voinut korjata.

Tapasin uuden miehen töissä, ja se oli kertalaakista selvää, että tässä on mun oikea puolisko. Naimisiin mentiin vuoden sisällä ensitapaamisesta, nyt 5 vuotta takana.ja tunne on edelleen sama, oikea.

Se toinen on varattu. Olen tyytynyt tilanteeseen ja nyt olen löytänyt kumppanin, joka on niin ihana, etten tiedä vaihtaisinko enää, vaikka tuo varattu ihastus vapautuisikin. Silti joka kerta kun näen tuota varattua "oikeaa", tuntuu että tulee sydänkohtaus tai jotain muuta. Se tunne on niin voimakas. Ei se mene ohi, mutta kun ei nähdä kuin harvoin, niin kyllähän tähän tottuu.

Mä en saanut tärkeitä asioita eksältäni. Hän oli ihan hyvä mies mutta liikaa puuttui. Sitten vastaan tuli mies jonka kansaa vetovoima oli aivan järisyttävää. Molemmin puolin. Seksiin se johti nopeasti. Suureen intohimoon. Eikä sitä jätetty yhteen kertaan, ei kahteen. Nopeasti myös rakastuimme. Ja sitten mun oli hajotettava perhe. Olihan se hurjaa aikaa.

Lueskelin juttuja kuinka vaihtamalla ei kumppani parane ja kriiseilin kovasti. Silti tunsin sen kaiken tyhjyyden jälkeen mielettömän suurta täyttymystä uudesta rakkaudesta.

Nyt olen yhdessä mielestäni sen oikean kanssa. Kauheaahan se olisi jos hän osoittautuisi vääräksi. Edelleenkin mietin monia hokemia kuten "jos ei edellistä suhdetta käsittele ennen uutta, ongelmat siirtyy uuteen suhteeseen". Ei kyllä siirry jos edellisen suhteen ongelmat johtuu siitä että ollaan liian erilaisia eikä sovita yhteen. Käsittelin eron niin hyvin kuin taisin.

Tulevaisuus ei ole koskaan täysin varmaa. Tällä hetkellä elän uusperhe-elämää ja kaikki tulemme hyvin toimeen. Olen onnellinen ja tasapainoinen, kiitollinen rakastamisesta ja rakastettuna olemisesta.

Kohdallani ei näytä pätevän "ei se vaihtamalla parane", "kerran pettäjä aina pettäjä" tai muut mustavalkoiset "totuudet".

Aika näyttää miten elämä menee mutta todella onnellisessa suhteessa olemme ja välillämme on syvä yhteys.

Hän ei kokenut samaa minusta. Asia ei edennyt, pidimme yhteyttä, mutta parin vuoden sisään huomasin hänen olevan jollakin tasolla haku päällä. Minun kiinnostukseni loppui silloin.

Olimme molemmat varattuja. Aika nopeasti tuli tunne, että tämä mies olisi minulle se oikea. Erosin ensimmäisestä miehestäni koska oli aika selvää ettei meillä olisi ollut mahdollisuutta jatkaa yhdessä (myös hänellä oli toinen). Samoihin aikoihin tämä toinen mies jäi kiinni suhteesta minuun, mutta päätti kuitenkin yrittää vaimonsa kanssa ja mekin erosimme. Yritin siirtyä eteenpäin, mutta aina ajatukset palasivat tähän mieheen. Monta kertaa päätin, että en enää ajattele miestä, koska hän on valinnut toisin. Reilun puolen vuoden päästä hän otti yhteyttä. Oli muuttanut pois kotoaan ja laittanut eron vireille. Kliseistä tai ei, ei kuulemma voi elää ilman minua. Yhdessä virallisesti nyt jo 10 vuotta, yhteiset lapset kouluiässä ja edelleen on se tunne, että tuli kaikesta huolimatta tehtyä oikea ratkaisu.

Riippuu varmaan siitä, miten varma on tunnistavansa sen Oikean.

Olen naimisissa miehen kanssa, josta tiesin heti, että hän on se oikea. Meillä on silti välillä ispjakin ongelmia. Eli elämä sen oikean kanssa ei ole välttämättä aina kovinkaan täydellistä. Esim meillä mies välillä aikalailla slistaa minua henkisesti ja muuta ikävää. Tpisaslta meillä on erittäin outoa yliluonnollista telepatiaa, joka tuntuu merkitykselliseltä.

Olen välillä ihastunut toiseen, johon koin heti järkyttävää himoa ensi silmäykseltä. En ryhtynyt pettämään, koska tiedän silti, että oma mieheni on se oikea ja tämä toinen on pikemminkin "poikkeuksellisen mahtava".

Eri asia sitten niillä, jotka ovat sihteessa sen Väärän kanssa. Silloin kannattanee erota, jos kohtaa sen oikean tai edes merkittävästi paremman.

Up

Minun kohdalla ei päde ettei se vaihtamalla parane. En tosin lähtenyt liitosta kenenkään matkaan, mutta ehdin olla vain puoli vuotta eronneena ennen kuin tapasin sen oikean.

Enemmän hankaluutta on tullut siitä että kaikki ovat vähän kyseenalaistaneet, että miten uusi voi löytyä näin pian. Äiti kysyi onko tämä laastari, ystävätär kommentoi että "näin pian".

Johtui varmaan siitä että olin kärsinyt ja pohtinut edellisessä liitossani yksin ja itsekseni. Kun tein eropäätöksen, en todellakaan tehnyt sitä kevyesti, olin pohtinut ja työstänyt asiaa jo pari vuotta. Lopulta oli pakko päätyä siihen, että liitolla ei ole tulevaisuutta ja olemme väärät ja vahingoksi toisillemme.

Ei siinä jäänyt paljon kaivelemaan ja kaduttamaan. Suru seurasi tietenkin monta vuotta taustalla, kun yksi elämä kuolee ja siihen liittyneet toiveet ja unelmat. Mutta tässä auttoi toipumaan, että uusi suhde oli terve ja hyvä. Nyt yhdessä jo useampi vuosi, ja puhumme ja olemme yhdessä edelleen paljon, eikä hän koskaan puhu minulle ilkeästi eikä rumasti, on luotettava, tekevä ja raitis.