Mielenterveysongelmainen isä

Möh

Vanhemmillani ei ole, ainakaan mitään näkyvää, mielenterveysongelmaa, mutta koen kasvaneeni paljon ilman vanhempia. Lapsuuden vanhempani olivat pitkiä päiviä töissä (lähes kellon ympäri) ja minä koulun jälkeen harrastuksissa ja lapsenhoitajan kanssa. Oli hieno talo, hienot autot ja hienot vaatteet. Kuitenkaan mistään ei koskaan puhuttu eikä koskaan saanut olla mitään muuta kuin kiltti, hymyilevä ja vastuunsa kantava lapsi. Toisin sanoen huolehdin ekasta luokasta asti vanhempainillat vanhempien kalenteriin, läksyt yksin, pakkasin itse itselleni eväät, hoidin kaiken vanhemmilleni valmiiksi. En saanut olla lapsi, vaan piti olla vanhempien edustusesine. Sellainen joka hymyilee, hallitsee small talkin, kättelee oikein ja osaa teititellä. Jos itkin, oli syy mikä tahansa, minua lyötiin tai tukistettiin. Aina piti olla täydellinen perhe joilla on täydellinen lapsi ja kaikesta vaietaan. En tiedä vanhempieni menneisyydestä mitään, ei siitä koskaan ole puhuttu. Ei mistään muustakaan. Vain siitä että on kiva sää ulkona, koulussa sain kympin kokeesta ja onpa hyvää ruokaa.

Koskaan en ole voinut tukeutua kumpaankaan vanhempaan. Sain haukut jo siitä kun sanoin että minulla on päänsärky, eihän sellaista saa sanoa. Nyt itsellä todella rankka vaihe elämässä, mutten voi kertoa vanhemmille. Silloin kun jouduin suljetulle osastolle itsetuhoisuuden takia, vanhempani katkaisivat välit. Sain kuulla olevani hullu joka tekee kaikkensa pilatakseen vanhempieni maineen. Missään vaikeudessa, oli se sitten hankalien työvuorojen, rankan opiskelun tai kipeän polven, en voi kääntyä vanhempieni puoleen. Jos asia on tarpeeksi raflaava, he katoavat. Eivät vastaa puhelimeen, eivät ole tunnistavinaan minua nähdessään ja niin edelleen. Päänsärystä tai muusta mainitseminen saa aikaan kauhistelua ja ”mitä nyt tuommoisia puhut, selviät kyllä ihan itse” -kommentteja. Vaikka koko maailmani romahtaisi, en saisi vanhemmiltani mitään tukea tai apua. Olen vain esine joka hymyilee ja on kohtelias. Edustuskappale. En ihminen inhimillisyyksineen. Meillä on vain kaunis kulissi. Olen siis 15-vuotiaasta asti selvinnyt yksin, käsitellyt kaikki vaikeudet yksin ja ottanut aivan helvetisti vastuuta aina. Tarinasi siis kuulostaa osittain tutulta. Minulle vanhempani ovat vain hyvänpäiväntuttuja joiden kanssa puhutaan säästä. Mistään muusta heille ei voi puhua tai odottaa saavansa mitään apua, koskaan. Koska kyllähän minä pärjään. Kateellisena kuuntelen ja katson ystävien välejä vanhempiin, puhutaan kaikenlaisesta ja voidaan jopa pitää hauskaa yhdessä. Meillä ollaan kuin liikekumppaneita.

Up

Mulla on ollut isän kanssa täysin samanlaista aloittajan kanssa. Eikä meininki ole muuttunut miksikään

Minulla on masentunut ja kyyninen isä. Lapsuus meni isän uskottuna, hyvin vaikeita asioita kuunnellen. Omaa tahtoa ei oikeastaan sallittu. Isä oli halveksiva ja piikittelevä. Perheen ongelmia piiloteltiin systemaattisesti ulkopuolisilta. Aikuisena minulla ei ole enää ollut voimavaroja olla tekemisissä, kun mikään ei ole edes lasteni syntymän myötä muuttunut. Huono isä on myös huono piittaamaton isoisä enkä halua altistaa lapsiani tällaiselle käytökselle.

En oikeastaan luota ihmisiin, kun minulla ei ole ollut kunnolla tilaisuutta tukeutua muihin. Isä on moneen otteeseen pettänyt luottamukseni. Ja on suhtautunut erittäin vähätellen mielenterveysongelmieni hoitamiseen, jopa kehottanut jättämään hoidon väliin.

- 5

Olen pahoillani puolestanne. Vähän sama ongelma minulla mutta teidän tarinat on kyllä nextillä levelillä. Yritin kerran ottaa kontaktia isään lapsena. Kiipesin hänen luokseen rakennustelineelle ja sain moitteet siitä ettei se ole turvallista. Sitten emme puhuneet enää mitään. Lopulta lähdin pois. En yrittänyt enää uudestaan.

Mitä tarkoittaa Up?

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoittaa Up?

Joku haluaa nostaa ketjua esiin saadakseen lisää kommentteja. Englanninkielinen ilmaus "Ylös!".

On paljon ilman isää kasvaneita, tai sitten alkoholiongelmaa tai vanhempien riitelyä. Mikä sitten on kivuliain? Isä ei ollut koskaan omassa elämässäni mukana ja se on vaivannut minua. Vaikutti teininä itsetuntooni (isälliset rajat ja muutenkin rakastava isä elämässä) ja äiti oli vielä alkoholiin suuntautuvainen kuouluikäisenä, nyt jo parempi kun olen aikuinen. Nyt isä yrittää tukeutua lapsiinsa, kun on kaksisuuntaista ja alkoholismia taustalla ja minäpä en ala häntä huoltamaan, vaikka olen hiukan yli 30.

 Tämä millainen isä oli aiheutti minussa huolta ja häpeää, vaatteet oli ja katto pään päällä...äiti silti raksti minua yli kaiken ja olin tälle hyvin tärkeä. :) Mielummin näin kun että rakkautta ei olisi ollut tuossa iässä. Lapsesta kasvaa hyvä, vaikka olisi vain toinen vanhempi.

Silti olen akateeminen ja saanut ensimmäisen työpaikan. Tietty asia on kipupiste, mutta minkäs teet :). Se, mitä aikuisiällä voi tehdä, on että käsittelee asian ja hyväksyy sen. Onko se sinun vikasi? Ei missään nimessä. Ei ole minunkaan..isällä vaan on ollut omat heikkoudet ja alkoholi vei. Tottakai on väärin, että joutuu arkana lapsena asiaa peittelemään mitkä ovat kotiolot, mutta kyse on ollut olosuhteista, joille ei itse voi yhtään mitään tuossa iässä. 

Näistä asioista pitää vaan melkeen vaieta aikuisena, koska kaikki ei ymmärrä ihmisiä, joilla ei ole ollut helpoin nuoruus tai lapsuus. Toisaalta itse ymmärtää erilaisia lähtökohtia ja vaikka sitä että raha ei tipu taivaasta ja kannattaa säästää ja olen itse pyrkinyt elämässäni eteenpäin. Toki ujolla lapsella saattaa tulla sitä, että liikaa pyrkii sitten todistamaan itseään myöhemmin elämässä..nyt olen ainakin itse löytänyt tasapainoa vanhempana että on hyvä sellainen kuin on..aina ei tarvitse yrittää ja ainakaan todistella kellekkään muulle mitään. Tietysti työnsä hoitaa ja kertoo kelle haluaa taustoistaan. :)

Kiva kun kerroit tarinasi ja on muita olemassa, jotka ovat kokeneet tuon saman - jopa sellaisia että vanhempia lainkaan. Paljon hyvää jatkoa ajatellen sinulle. :)

Up