Terapia ei auttanut

Terapian jälkeen tunnen vähemmän syyllisyyttä, olen vähemmän katkera ja pelokas ja näen tulevaisuudessa jotain toivoa. Elämän reaaliteetit vaivaavat kuitenkin yhä:

Vaikea saada töitä pirstaleisin CV:n takia. MT-ongelmat heikentäneet keskittymiskykyä ja leikanneet parhaan terän älystäkin. Ei siis ole resursseja opiskella haluamaani alaa yliopistossa. En vieläkään löydä live-elämästä kumppanehdokkaita, jotka haluaisivat tutustua ja edetä suhteessa tosi hitaasti. Uusien kavereidenkin löytäminen kolmekymppisenä tosi vaikeaa. Vaikka löytäisin kumppanin, niin terapian myötä ymmärsin miten heikot eväät minulla on tarjota lapselle hyvä henkinen kasvuympäristö. Perheen perustaminenkin siis epäilyttää suuresti. Motivaationi tehdä vapaaehtois/auttamistyötä on kadonnut, sillä ymmärsin pyrkiväni auttamaan sillä lähinnä itseäni ja nyt kun olen vuosikaudet vatvonut mieleni raskaita asioita, niin haluaisin keskittyä kaikkeen muuhun kuin ihmisten vaikeuksiin.

Listaa voisi jatkaa. Ylipäätään se vastuun ottaminen itsestään ja tunteistaan tuntuu hirveän raskaalta, kun elämässä niin vähän hyviä asioita. Miten teillä muilla huonosta lähtötilanteesta lähteneillä nuo terapian oivallukset ovat konkretisoituneet elämässä eteenpäin pääsemikseksi?