Harmittaako teitä, jos anoppi ei välitä teistä?

Sanoisin, että älä odota mitään. Eihän tuo ole vain sitä ettei kemiat kohtaa, vaan ihan huonoa käytöstä. Ehkä on liian kiinni pojassaan?

Minä ottaisin sinuna puheeksi tuon niehen kanssa, ainakin sen osuuden että ihmettelet miksi äitinsä ei tule käymään kun kutsuttu on. Pidemmällä aikavälillä tulee nimittäin ongelmia, joten on hyvä herätellä jo nyt miestäkin, että äitinsä käytös ei mene ihan käytöstapojen mukaan ainakaan nyt. Jos ollaan sitoutuneita toisiin ja aikuisia ihmisiä,niin vanhemmista puhuminen ei saa olla mikään tabu.

Saatatte mennä naimisiin, hankkia lapsia jne. Molemmissa näissä sitoudutaan enemmän puolisoon kuin omiin vanhempiinsa, ja vanhempien ikävä käytös tulee olla sellainen asia mikä voidaan yhdessä puhua ja yhdessä asettaa rajoja heille.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että älä odota mitään. Eihän tuo ole vain sitä ettei kemiat kohtaa, vaan ihan huonoa käytöstä. Ehkä on liian kiinni pojassaan?

Minä ottaisin sinuna puheeksi tuon niehen kanssa, ainakin sen osuuden että ihmettelet miksi äitinsä ei tule käymään kun kutsuttu on. Pidemmällä aikavälillä tulee nimittäin ongelmia, joten on hyvä herätellä jo nyt miestäkin, että äitinsä käytös ei mene ihan käytöstapojen mukaan ainakaan nyt. Jos ollaan sitoutuneita toisiin ja aikuisia ihmisiä,niin vanhemmista puhuminen ei saa olla mikään tabu.

Saatatte mennä naimisiin, hankkia lapsia jne. Molemmissa näissä sitoudutaan enemmän puolisoon kuin omiin vanhempiinsa, ja vanhempien ikävä käytös tulee olla sellainen asia mikä voidaan yhdessä puhua ja yhdessä asettaa rajoja heille.

Joo juteltiin miehen kanssa, mutta mies on sitä mieltä että äitinsä ei ilkeyttään tee mitään, mutta ymmärtää fiilikseni. Ihmettelen vain kun kohtelee meitä niin eritavalla, kuin tyttärensä miestä ja parisuhdetta. Miehen mielestä anoppi vain käyttää kanssani eri huumoria..

Asutaan siis ihan naapureissa nykyään, mutta ei, ei tule käymään :D Ehkä jätän vain rauhaan, enkä kutsu enää. Voi tulla jos on tullakseen.

Ap

Oon ollut miehen kanssa yhdessä 35 vuotta. Anoppi ei ole koskaan pitänyt minusta. Joskus nuorena vaivasi paljonkin, muttei enää ollenkaan. Käyn anopilla kylässä noin kolme kertaa vuodessa: äitienpäivänä, anopin syntymäpäivänä ja jouluna ( en kuitenkaan jouluaattona ) ja anoppi kävi meillä viimeksi pojanpojan ristiäisissä ja sitä ennen vanhemman pojanpojan synttäreillä, jotka molemmat juhlat pidettiin minun ja mieheni tilavassa kodissa.

Olen analysoinut, etten vaan yksinkertaisesti voi sille mitään, ettei anoppi pidä minusta. En ole tehnyt mitään väärää, enkä sanonut ilkeilyihin ilkeästi takaisin. Olen vain sellaista ihmistyyppiä, josta anoppi ei pidä. Anoppia harmittaa, kun olen koulutettu ja hyvin ansaitseva ihminen verrattuna hänen omiin vain kansakoulun käyneisiin tyttäriinsä. Olen kielitaitoinen ja matkustelen paljon. Harrastan kullttuuria ja verkostoidun, mikä kaikki on täysin vierasta anopille ja hänen tyttärilleen. Aikaisemmin anoppi vertasi lapsiani tyttäriensä lapsiin ja nämä tekivät aina kaiken paremmin kuin minun lapset. Nyt on tämäkin mennyttä historiaa, koska kaikki kolme lastani ovat hyvin koulutettuja ja menestyneitä.

Anoppi pitää kovasti tyttärensä miehestä (joka onkin tosi mukava) ja toisen pojan vaimosta, joka on touhukas lirkuttelija. Sydämet aina leijuu, kun rakas anoppi ja appi vierailee ja kaikkiin kivoihin paikkoihin on heitä viemässä ja olutta tarjoomassa. Minä en ole lirkuttelija ja meillä on hyvät välit, mutta tiedän ja tunnen, että olen sukuunnaitujen listan sijalla 3/3 ja siihen tyydyn. 

Oma anoppini ei ole oikein tykännyt myöskään. On valittanut miehelleni alusta asti että olen liian hiljainen ja en tule pärjäämään missään sen takia. Itse kuitenkaan ei ole vaikuttanut siltä että haluaisi puhua enemmänkin. Esim, kahvipöydässä puhuu vain omalla kielellään pojalleen ja minä en sitten ymmärrä mitään mistä puhuvat. Kerran oli tilaisuus että olimme kahdestaan anopin kanssa monta tuntia heillä ja yritin sitten jutella mutta pian hänen oli ihan pakko mennä ulos haravoimaan juuri sinä päivänä ja siellä hän olikin sitten  loppuun asti. 

Hän muutenkin valehtelee paljon ja loukkaavin on että hän valehtelee pojalleen ja varmaan muillekin että minussa on vika kun minä en muka puhu mitään. Tiedän että mahdollinen syy miksi hän käyttäytyy noin on se että minulla ei ole omaisuutta ja yliopistotutkintonikin on vielä kesken. Hän varmaan olisi toivonut että poikansa olisi päässyt rikkaisiin naimisiin koska vaikka he, anoppi ja appi eivät itsekkään ole mitään niin ihmeellistä niin he pitävät itseään niin suuressa arvossa. Heille oli sekin suuri järkytys kun poikansa joutui nyt menemään ihan tavallisten ihmisten töihin ravintolaan.

Ei se mihinkään tule muuttumaan, sanon 15 vuoden kokemuksella. Ihan yhtä tympeä anoppi on kuin alussa. Kumpikaan meistä ei juuri ole tekemisissä keskenään ja hyvä niin. On niin monta kertaa pahoittanut mieleni, etten välitä tavata kuin pari kertaa vuodessa.

Minulla taas on toisin päin. Omassa lapsuuden perheessä ihailtiin koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä ja kannustettiin käymään koulua. Anopin ja apen perheessa vain minun mieheni on käynyt lukion, muut ei edes keskikoulua. Mieheni onkin perheen Musta lammas ja meidän perhe se suvun "huonoin perhe". Jos meillä on uusi auto, sitä kadehditaan kovasti ja jos ollaan vaikka tehty remontti, ollaan niin kuin ei oliskaan.

Harmillinen tilanne, mutta älä välitä, toisille ei kelpaa sitten yhtään mikään. Pääasia että voit miehesi kanssa asiasta puhua ja hän ymmärtää.

Oma anoppini tuntuu toivovan kanssani jotakin äiti tytär suhdetta, mitä itse taas en halua, kun ehdin hädin tuskin omaa äitiäni nähdä tarpeeksi usein, tai siskoa. Vapaa-aikaa itselle ja omille harrasteille pitäisi myös olla, en ole kiinnostunut anopin harrastekerhoista ja hän tietenkin pahoittaa mielensä kun en kerkeä jumpassa juosta hänen kanssaan vuorotyön ja perheen ohella. Enkä tarkoita tätä ilkeästi, hän on mukava ihminen, aika ei vaan näin aikuisella ihmisellä riitä aivan kaikkeen ja välillä nautin myös ihan joutenolosta jos siihen on mahdollisuus joskus.

Edelliseen liittäen, välillä anoppi soittaa samana tai edellisenä päivänä että illalliselle pitäisi tulla. Harvemmin kuitenkaan vuorotyöläisenä yhtäkkiset illalliset sopivat ja muidenkin aikataulut pitää ottaa huomioon. Ja tämä on tietenkin syy pahoittaa mieli.....

Minua harmittaa,ettei anoppi ole koskaan vaivautunut edes tutustumaan minuun.Tehnyt päässään johtopäätökset ja päättänyt että oon ihan kelvoton..ei olla juurikaan tekemisissä,koska tapaamiset menee siihen että miehen vanhemmat arvostelee kaikkea mahdollista meidän elämässä ja sitten on todella ahdistava olla kun ne pyörii mielessä.Lasten puolesta harmittaa kun he tykkäisivät aikaa viettää isovanhempien kanssa..oon kyllä sanonut ja korostanut että vaikka meillä välit on mitä on lapsia saa tulla aina moikkaamaan tai lapset tulla heille,mutta ei koskaan ole halunneet heitä tavata.Miehellä on myös sisko joka on tehnyt elämässä kaiken oikein ja siitä on saatu kuulla urakalla. Meillä on mennyt väärin heidän mielestään miehen uravalinta ja minun uravalinta,lapsiluku ja asuminen😃

Meillä anoppi vaikutti alkuun ihan tykkäävän minusta, tai ei ainakaan osoittanut inhoa minua kohtaan. Soittelikin. Anoppi on erittäin kiinni kahdessa +30v lapsessaan, haluaa tietää kaiken heidän elämästään - jos ei saa jotain tietää, niin ei tiedä miten päin olisi. Kohtelee heitä kuin pikkulapsia yms. outoa. Mieheni onneksi suuttuu hänelle tarvittaessa ihan avoimesti ja ei kerro elämästämme juuri mitään. Anoppi on myös kova juoruilemaan lastensakin asioita, joten mitään luottoa häneen ei ole. Eikä muutenkaan ole luotettava ihminen, sanoo yhtä ja tekee toista. Miehen sisko on hänet elämäänsä päästänyt, ja selvästi heidän perhe-elämä kärsii tästä.

Mitä minuun tulee, niin anopin suhtautuminen muuttui minuun täysin kun saimme lapsia. Hän ihan häkeltyi silminnähden, kun en antanut hänelle hoitoon 3 viikkoa vanhaa esikoistamme. Oli suorastaan järkyttynyt. Ilmeisesti hän oli kuvitellut, että minun hyvät käytöstavat ja neutraalius tarkoitti sitä, että kun lapsi syntyy hän saa alkaa "leikkiä äitiä" lapsellemme niin paljon kuin haluaa. Hän ihan oikeasti syvästi järkyttyi mm. siitä ettei saanut järjestää ristiäisiä, kutsua itseä mamiksi/äidiksi lapselle, ettemme vieneetkään jo pikkuvauvaa yökylään hänen ehdottamille sukulaisille, ettemme antaneet hänen mennä esittelemään vauvaamme meille vieraille ihmisille, ettei hänen siskolle tullutkaan lapsemme elämään "tädin roolia" vaan ihan normaali sukulaisen rooli, ettei saanut päättää kummeja, järjestää syntymäpäiviä.

Tilanne meni ihan mahdottomaksi, nyt vielä kaksi lasta myöhemmin hän ei ole saanut hoitaa yhtäkään lastamme. Luottamusta ei ole alkuunkaan johtuen monista seikoista. Anoppi ei ole esikoisen ristiäisten jälkeen kertaakaan soittanut minulle, vaan soittelee miehelle pahimmillaan 5x päivässä ja mies vastaa max kerran viikossa. Ei auta vaikka sanoo, ettei halua päivittää kuulumisia siinä määrin missä anoppi niitä haluaisi kuulla. Sanomattakin lienee selvää, että anoppi nykyään osoittaa ihan ettei pidä minusta sivulauseissa, eleillä jne. Hän ei suostu kuitenkaan avoimeen keskusteluun. Ongelma meidän suhteessa on se, että en suostunut jakamaan äitiyttä anopin kanssa, kuten miehen sisko. Anoppi myös yrittää aina tavata lapsia niin etten minä ole paikalla, tähänkään mies ei suostu, hän näkee äitinsä käytöksen läpi hyvin.

Tässä edellisessä kirjoituksessa niin selvästi sanottu se perimmäinen syy: et päästä anoppia elämääsi ja se harmittaa häntä. Meilläkin on niin, että miehen sisaret kertovat kaiken elämästään päivittäin äidilleen ja me elämme omaa elämää.

Itselläni on kaksi nuorta miniää ja pyrin olemaan heille hyvä anoppi. Etten olisi samanlainen kuin oma anoppi. En tuppaudu liiaksi, useimmiten poika tai miniä itse pyytää lapsenhoitoapua ja kysyy, saisiko poika tulla meille viikonlopuksi. Aina se on suuri ilo, kun pojanpoika meillä vierailee. Miniä lähettää usein minulle kuvia pojista. Mutta haluan myös näyttää, että olen kiinnostunut ja välitän.

Täällä yksi harmistunut ilmoittautuu! Minulla itselläni ei ole koskaan ollut vanhempia ja joskus naiivina nuorena ajattelin, että kun löydän miehen, niin hänen vanhempansa muodostuisivat ikään kuin omaksi perheeksi ja jokin puuttuva palapelin palanen löytyisi. Että siellä voisi viettää esimerkissä juhlapyhiä tai tuntea olonsa välitetyksi. Ja kissan viikset. Tulikin valittua mies, jonka perhe on aivan eri kulttuurista kuin minä itse.

He kuuluvat uskonnolliseen lahkoon ja minä perus kristittynä en kelvannut. Mies oli eronnut lahkosta jo kauan ennen ensitapaamistamme, mutta silti minä olin syntipukki "uskosta luopumiseen". Ensimmäisen kerran tavatessamme tokaisi miehelleni "eikö uskovaisista löytynyt sinulle puolisoa"..

Kyllä harmitti saada niin töykeää käytöstä ja silloin se oli luja isku vyön alle . Sellaisenaan se on jatkunut jo kymmenen vuotta. Näiden vuosien varrella olen vain kylmästi tottunut ajatukseen.

Eroni oli myös sikäli fantastinen, että pääsin eroon myös anopista. Olimme aivan liian erilaisia. Enemmän mulla synkkasi exän mummon kanssa.