Miksi ette puutu ystävä- tai naapuriperheiden väkivaltaan lapsiaan kohtaan?

On ihan totta, ettei toisten perheiden " sisäisiin asioihin" ole ihan helppo mennä nenäänsä laittamaan. Ei edes väkivaltatapauksissa, ellei kyse ole tosi läpinäkyvästä ja raa' asta väkivallasta.



Itse tunnustan katsoneeni läpi sormien yhden naisen väkivaltaista käytöstä miestään kohtaan, parin perheen tukistelua ja yhden perheen vieläkin ikävämpää lasten kohtelua (tukistuksia, läppäisyjä, uhkaulua ja huutamista käytettiin päivittäin " rangaistuksina" ). Yritin kyllä puhua kaikille, mutta siihen se jäi. Tukistamiskantani kaatui siihen, etten kuulemma millään voi tietää, millaisia keinoja " hankalampien" lasten kanssa välillä väkisinkin tarvitaan, kun omani ovat niin " helppoja" . No, miksiköhän... :-/ Eli kyllä lasten käytöshäiriöt ovat usein ennemminkin seurausta kuin syitä kurittamiselle.



Tykästyin muuten tuohon sanaan " kuritusväkivalta" . En käsitä, miksi käytään sanaa " ruumiillinen kuritus" , ihan kuin se sitten olisi jotenkin sallitumpaa kuin muu satuttaminen! :( :(

Ja yksi kaverini puhuu todella rumasti lapselleen (henkistä väkivaltaa), mutta en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni hänen käytöksestään.

ei ole kohdistunut " normaalia" tukistamista tai piiskaamista enempää (jos noitakaan voi normaaleina pitää), mutta pikkusisaruksiini on kohdistunut rajuja juttuja: hiuksista pyörittämistä ja ylös nostamista, piiskaamista jopa kolme kertaa päivässä, siinä pahoja muotoja esim. letkulla lyömistä, kaatamista maahan, potkimista jne. En halua edes luetella enempää, kun tulee niin huono olo.....



Kyseessä oli tuolloin 1990-luvun alku ja puoliväli. Osan ajasta asuimme kerrostalossa, jossa ihmiset ovat ihan varmasti kuulleet tapahtumia, mutta kukaan ei ole puuttunut. Me isommat lapset yritimme puuttua, mutta huonolla menestyksellä. Nyt aikuisena harmittaa, että kukaan aikuinen ei ole tuolloin puuttunut asioihin.



Itsekin mietin, että varmasti osittain ollut kyseessä se, että ihmiset eivät ole uskaltaneet avata suutaan tai kertoa vanhemmilleni mielipiteitään.



Kommentoikaa vielä lisää, jos vaan jaksatte!



Ap

Mutta tuli sellainen " selitys" (en siis mitenkään halua naapureitasi puolustella, koska heidän olisi pitänyt ilman muuta puuttua tuohon JOS tiesivät, mitä teillä tapahtuu, siis JOS!) mieleen, että lapsien huudosta ja itkusta ei vielä voi kovinkaan paljoa päätellä.

Meilläkin on ajoittain kahden natiaisen taistot sitä mallia volyymisiä, että oksat pois (eikä takuulla heitä silloin äitee tai isi pahoinpitele).

Vierailija:

Kyseessä oli tuolloin 1990-luvun alku ja puoliväli. Osan ajasta asuimme kerrostalossa, jossa ihmiset ovat ihan varmasti kuulleet tapahtumia, mutta kukaan ei ole puuttunut. Me isommat lapset yritimme puuttua, mutta huonolla menestyksellä. Nyt aikuisena harmittaa, että kukaan aikuinen ei ole tuolloin puuttunut asioihin.

Ap

että jos vanhemmat kuitenkin muuten jotenkin fiksun oloisia ja hyvin pärjääviä niin ei uskalleta puuttua perheen " sisäisiin" asioihin.

vaikea sanoa puuttuisinko, toivottavasti.

Jos kyse olisi läheisestä ystävästä, kierteen voisi yrittää katkaista puhumalla suoraan. Toki siinä on riskinä, että ystävyyssuhde katkeaa siihen. Toisalta sekin on toki pienempi paha kuin katsoa hiljaa vierestä lasten kärsimystä :-/ Jos kyse on hyvänpäiväntutusta, puuttuminen on vaikeampaa, etenkin jos kuritusväkivaltaa ei käytetä näkyvästi.



Itse tunnen perheen, jossa vanhemmat ainakin puheidensa perusteella satuttavat ja nöyryyttävät lapsiaan, mutta uskovat sen olevan lapsen parhaaksi. En todellakaan tajua, miksi en ole puuttunut tilanteeseen. En vain tiedä, miten sen tekisin! :( Lastensuojeluilmoitus ei minusta heidän tapauksessaan ole ainakaan ensimmäinen keino, ennemminkin mun pitäisi saada suuni auki ja kertoa ajatuksistani ensin suoraan vanhemmille tavalla tai toisella. Mutta miten?



He ihan oikeasti eivät tajua toimivansa väärin, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Pahalta tuntuu lasten puolesta, mutta jostain syystä puuttuminen on vaikeaa, etenkin kun väkivalta on kuitenkin ennemmin juuri kuritusta (tukistuksia ja pieniä läppäyksiä) kuin tahallista satuttamista. En missään nimessä hyväksy sitäkään, mutta jotenkin vain on tosi vaikea puuttua :( Kuinka moni on puuttunut myöskään parisuhdeväkivaltaan? Perheväkivalta taitaa monelle olla edelleen vähän tabu, olipa kohteen sitten lapset tai aikuiset.



Auttakaa mua ryhdistäytymään, tämä oli hyvä avaus! Olen pitkään miettinyt, miten voisin tilanteeseen puuttua, mutta tosiaan ko. perhe on aika kaukainen tuttu, enkä ole NÄHNYT väkivaltaa kuin pari kertaa tukistusta. Lähinnä olen vain kuullut tuon ihmisen sitä puolustelevan ja olen jäänyt aika sanattomaksi :-/

Olen kyllä puhelias ja sanon asiat usein liiankin suoraan, mutta jostain syystä toisten tapaa kasvattaa on tosi vaikea kyseenalaistaa ääneen. Ja ei, kuritusväkivalta ei missään muodossaan ole kasvatusta vaan rikos ja lasta nöyryyttävää, mutta silti siihen puuttuminen on jostain syystä hankalaa. Minäkään en tiedä miksi, hyvä kysymys!

Mutta noin yleisesti ottaen: ihmiset ovat arkoja puuttumaan toisten kasvatustapoihin a) arkuudesta rikkoa välejä ja b) siksi, että oikeastikin ovat aika heikosti tietoisia siitä, mitä toisten kotiseinien sisällä tapahtuu.



Voi myös olla, että ap:n tapauksessa kyse on sen verran kaukaisesta ajasta, että yleinen mielipide ei tuominnut lasten kurittamista. Esim. itse olen syntynyt v. 67 ja saanut muutaman kerran lapsena piiskaa (kädellä, ei risulla tms) - se oli siihen aikaan hyväsytty tapa rangaista ääritilanteissa.



Itse puuttuisin varmasti, jos kyse olisi jatkuvasta tai erityisen kovakouraisesta pahoinpitelystä. Mutta satunnaista luunappia en pitäisi sellaisena asiana, että siihen lastensuojeluviranomaiset edes puuttuisivat, jos perheen asiat muutoin ovat hyvin.