Onko suvussanne tai perheessänne jopa yhä sodan seurauksista selvästi kärsiviä ihmisiä?

Anoppi -29 syntynyt on aivan tunteeton ihminen. Ja vieläkin aina muistaa kuinka köyhää oli ja ei ollut ruokaa. Yrittää pakkosyöttää muita ja suuttuu jos ei muut syö, "kun ruokaa nyt on". Itse vahtii vaan kilojaan eikä syö.

Sukuvikana alkoholisoituminen.

Juu äitini on traumatisoitunut toisen maailmansodan seurauksena. Isänsä oli jo vanha kun tuli isäksi ja oli ensimmäisen maailmansodan sotaveteraani. Siinä siirsi traumaansa lapseensa. Itseasiassa olen itsekin ensimmäisen maailmansodan uhri, sillä äitini kärsimys on siirtynyt minuun ylisukupolvisesti. 

Kenen suvussa niitä ei olisi? 

Lasteni (syntyneet 90-luvun alussa) isänisä (s. 1930-luvulla) on Karjalan evakko, joka joutui (pääsi?) sotalapseksi Ruotsiin josta palautettiin kolmevuotiaana, suomen kielen taidon unohtaneena sodassa kärsineille evakkovanhemmilleen Suomeen.

Sanomattakin on selvää, että tämä vaikutti hänen kykyynsä olla isä, mikä taas todellakin vaikutti ex-puolisoni kykyyn olla isä.

Itse (s. 1960-luvulla) olen sotaorvon tytär. Äitini (s. 1930-luvulla) jäi perheen vanhimman tyttären vastuulliseen rooliin, kun isänsä kaatui ja äidinäiti sinnitteli yksinhuoltajana pienen maatilan ja neljän muksun kanssa. Äitini on varsin erikoinen, hiukan narsistinenkin, aina kuitenkin parhaansa yrittävä... etteikö se olisi vaikuttanut minuun. Ja omaan äitiyteeni.

Anoppivainajani syntyi sodan keskelle (1940-luvulla) perheensä nuorimmaksi, isänsä (s. 1900-luvulla) oli sotavankina ja palautui raajarikkona. Anoppi oli aina säikky neurootikko ja pelkäsi kaikkea. 

Nykyisen puolisoni (s. 1950-luvulla) isä (s. 1920-luvulla) on kaatunut sodassa, äitinsä (s. 1920-luvulla) taas on psyykkisesti vaurioitunut jäätyään jo lapsena orvoksi, kun äitinsä (s.1900-luvulla) kuoli kansalaissodan jälkiselvittelyissä. Puolisoni päätyi sitten kasvatiksi perheeseen, jossa isähahmo oli hullu, juoppo ja väkivaltainen sotaveteraani, sotasankari.

Elämme sodan haavoissa monin tavoin. Sota vaikuttaa ainakin minun sukupolveeni, ja oman sukupolveni kautta varmasti seuraavaankin.

Ei todellakaan ole! Veteraanit joita on ehkä 15 kpl juoksee Linnan juhlissa ja nauttii erittäin korkeaa eläkettä!

Appiukkoni ja myös mieheni kärsii kyllä sodan jälkitraumoista. Syntyi 1944 ja isänsä joutui vielä Lapin sotaankin. Apen isä ei tullut sieltä enää selväjärkisenä takaisin, vaan hänestä tuli väkivaltainen alkoholisti ja sai siinä turpiinsa sekä vaimo että lapset. Appi joutui korjaamaan itsemurhan tehneen isänsä ruumiin 13-vuotiaana ja lähtemään sitten perheen eteen töihin. Joka ikisellä jälkeläisellä siinä perheessä on jonkinasteisia henkisiä ongelmia. Appi on kamala energiansyöjä. Terveydenhuolto ei tunnista, mistä on kyse, pari kertaa ohjanneet psykiatriselle hoitajalle,  mutta eihän se sinne ole mennyt, kun ei omasta mielestään ole hullu. On traumatisoitunut ja ehkä ns. rajatilapersoona/ADHD/As-ihminen (tunnistan joitain piirteitä, koska sukulaisella on As ja toisella ADHD, mutta en ole mikään neurologi/psykiatri, vaan veikkailen vaan) Mies on jo sen ikäinen, että kaikki auttamisyrityksetkin on turhia. Kun ei ota edes apua vastaan. Valittaa, valittaa ja valittaa ja raivoaa....joistain asioista on pakkomielteisen kiinnostunut, ja joistain, joista pitäisi välittää, ei kiinnostu ollenkaan. Mm. raha-asioiden hoitaminen on ihan päätöntä touhua. 

Tottakai mieheni ainoana lapsena taas kärsii siitä, miten ongelmallinen energiansyöjä oma isä on. Hänelläkin on jonkinasteisia lapsuustraumoja, mutta hän tiedostaa ne ja näkee ne. Ongelmat on siinä, miten isän asiat saisi kuntoon, kun häntä ei saa edes lääkäriin. Kai on odotettava jotain pahaa dementiaa, että ne raha-asiat saa hoidettua. . minun mielestäni apella on jo muistioireita, mutta yritäppäs saada muistitestiin...

Omat isoisäni olivat sodassa, mutta kumpikin tuli tervepäisinä takaisin. Toinen oli koko 1939-1940 ja 1941-1944 jakson.  Toinen evakko, jatkosodan viime vuoden.  Heillä oli ystäviä ja omia sisaruksia, joiden kanssa joskus ottivat kuppia ja kävivät läpi vanhoja aikoja. Tuli pikkutyttönä 70-luvulla kuunneltua niitä tarinoita. Ukki teki pullamössöä pikkulikalle ja muisteli Karjalaa.

Serkkulikka on hoitajana vanhainkodissa ja sanoo että kyllä sitä sotaa käydään siellä melkein joka yö.

N48 v.

Tunnen vanhuksia, joiden isä on kuollut sodan aikana ja kärsivät vuosikymmeniä siitä, että heillä ei ollut mitään tietoa siitä, oliko isä kuollut vai elossa ja mihin oli päätynyt. Saivat tietää sitten suhteellisen lähiaikoina, että isät ovat kuolleet ja miten heidät tapettiin Venäjällä. Kai voisi sanoa, että se isättömänä eläminen ja isän kohtalo koskettaa vielä elämän ehtoopuolella.

Tunsin mummon joka oli nähnyt pinoittain kuolleita hevosia Oulussa sekä sotilaitten vaatteita ladossa kasoittain.

Oma isäni kärsii isänsä traumoista. Papallani oli selkeästi sodan post-traumat, hän oli arvaamaton, väkivaltainen ja joi. Öisin heräsi huutamaan. Sotaa ennen oli fiksu ja kiltti poika, kävi kouluja. Sodan jälkeen ei ollut töissä.

Isäni on arvaamaton ja aggressiivinen, mutta ei lyö tai juo. Tönii ja huutaa. On ahdistunut.

Isäni vaikutti minuun niin, että aloin seurustella vasta 27-vuotiaana ensimmäisen kerran, en siis luota miehiin. Onneksi oma poikaystävä ei tule vastaavista taustoista.

T. Nainen 29 v.

Äitini on sotaorpo. Joutui veljineen alkoholistiperheeseem jossa hyvöksikäytettiin. Toinen enoni tappoi itsensä.

Äitini ei ole henkisesti terve ja se näkyy edelleen meissä hänen lapsissaan.

Vierailija kirjoitti:

Sukuvikana alkoholisoituminen.

Tämä on varmaan sen valtiolle vaikenemisen hintana. Mutta tutkijat ne vaan geenejä syyttävät!

Mieheni ukki oli sodassa ja luulen että perheessä puhumattomuus johtuu siitä. Ollut jo pari sukupolvea.

Vierailija kirjoitti:

Kenen suvussa niitä ei olisi? 

Lasteni (syntyneet 90-luvun alussa) isänisä (s. 1930-luvulla) on Karjalan evakko, joka joutui (pääsi?) sotalapseksi Ruotsiin josta palautettiin kolmevuotiaana, suomen kielen taidon unohtaneena sodassa kärsineille evakkovanhemmilleen Suomeen.

Sanomattakin on selvää, että tämä vaikutti hänen kykyynsä olla isä, mikä taas todellakin vaikutti ex-puolisoni kykyyn olla isä.

Itse (s. 1960-luvulla) olen sotaorvon tytär. Äitini (s. 1930-luvulla) jäi perheen vanhimman tyttären vastuulliseen rooliin, kun isänsä kaatui ja äidinäiti sinnitteli yksinhuoltajana pienen maatilan ja neljän muksun kanssa. Äitini on varsin erikoinen, hiukan narsistinenkin, aina kuitenkin parhaansa yrittävä... etteikö se olisi vaikuttanut minuun. Ja omaan äitiyteeni.

Anoppivainajani syntyi sodan keskelle (1940-luvulla) perheensä nuorimmaksi, isänsä (s. 1900-luvulla) oli sotavankina ja palautui raajarikkona. Anoppi oli aina säikky neurootikko ja pelkäsi kaikkea. 

Nykyisen puolisoni (s. 1950-luvulla) isä (s. 1920-luvulla) on kaatunut sodassa, äitinsä (s. 1920-luvulla) taas on psyykkisesti vaurioitunut jäätyään jo lapsena orvoksi, kun äitinsä (s.1900-luvulla) kuoli kansalaissodan jälkiselvittelyissä. Puolisoni päätyi sitten kasvatiksi perheeseen, jossa isähahmo oli hullu, juoppo ja väkivaltainen sotaveteraani, sotasankari.

Elämme sodan haavoissa monin tavoin. Sota vaikuttaa ainakin minun sukupolveeni, ja oman sukupolveni kautta varmasti seuraavaankin.

Tässä oli hyviä huomioita kyvyttömyydestä olla isä koska oli nuo sodat. Hyväpä se on ruotsin meille leveillä kuningasperheensä kanssa malliperhettä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen suvussa niitä ei olisi? 

Lasteni (syntyneet 90-luvun alussa) isänisä (s. 1930-luvulla) on Karjalan evakko, joka joutui (pääsi?) sotalapseksi Ruotsiin josta palautettiin kolmevuotiaana, suomen kielen taidon unohtaneena sodassa kärsineille evakkovanhemmilleen Suomeen.

Sanomattakin on selvää, että tämä vaikutti hänen kykyynsä olla isä, mikä taas todellakin vaikutti ex-puolisoni kykyyn olla isä.

Itse (s. 1960-luvulla) olen sotaorvon tytär. Äitini (s. 1930-luvulla) jäi perheen vanhimman tyttären vastuulliseen rooliin, kun isänsä kaatui ja äidinäiti sinnitteli yksinhuoltajana pienen maatilan ja neljän muksun kanssa. Äitini on varsin erikoinen, hiukan narsistinenkin, aina kuitenkin parhaansa yrittävä... etteikö se olisi vaikuttanut minuun. Ja omaan äitiyteeni.

Anoppivainajani syntyi sodan keskelle (1940-luvulla) perheensä nuorimmaksi, isänsä (s. 1900-luvulla) oli sotavankina ja palautui raajarikkona. Anoppi oli aina säikky neurootikko ja pelkäsi kaikkea. 

Nykyisen puolisoni (s. 1950-luvulla) isä (s. 1920-luvulla) on kaatunut sodassa, äitinsä (s. 1920-luvulla) taas on psyykkisesti vaurioitunut jäätyään jo lapsena orvoksi, kun äitinsä (s.1900-luvulla) kuoli kansalaissodan jälkiselvittelyissä. Puolisoni päätyi sitten kasvatiksi perheeseen, jossa isähahmo oli hullu, juoppo ja väkivaltainen sotaveteraani, sotasankari.

Elämme sodan haavoissa monin tavoin. Sota vaikuttaa ainakin minun sukupolveeni, ja oman sukupolveni kautta varmasti seuraavaankin.

Tässä oli hyviä huomioita kyvyttömyydestä olla isä koska oli nuo sodat. Hyväpä se on ruotsin meille leveillä kuningasperheensä kanssa malliperhettä!

Ruotsin kuningas menetti oman isänsä ihan vauvana. Siihen nähden suoriutunut hyvin.

Sen kun tietäisi. Mulla on lähipiirissä perheen ulkopuolinen nuori mies, joka on niin täynnä piilovihaa ja ahdistusta, että en oo ennen nähnyt. Ja kieltämättä on tullut mieleen, että siinä on kenties isän sekä äidin sukujen kautta sotatraumat kulkeutuneet tänne asti. Ja koska ollaan paljon tekemisissä, niin näistä traumoista kärsii nyt minä ja minun perheeni. Ja aikuista miestä ei väkisin hoitoonkaan saa.

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni kärsii isänsä traumoista. Papallani oli selkeästi sodan post-traumat, hän oli arvaamaton, väkivaltainen ja joi. Öisin heräsi huutamaan. Sotaa ennen oli fiksu ja kiltti poika, kävi kouluja. Sodan jälkeen ei ollut töissä.

Isäni on arvaamaton ja aggressiivinen, mutta ei lyö tai juo. Tönii ja huutaa. On ahdistunut.

Isäni vaikutti minuun niin, että aloin seurustella vasta 27-vuotiaana ensimmäisen kerran, en siis luota miehiin. Onneksi oma poikaystävä ei tule vastaavista taustoista.

T. Nainen 29 v.

Monilla miehillä syntyi hevosen kanssa ystävyys jolle tavallaan purettiin sitten niin hyvä kuin paha vielä sodan jälkeenkin savotassa. Mutta siellä pohjalla oli se rakkaus ja käytännössä hermoston äärimmilleen rasittuminen.

Kyllä sen sodan seuraukset näki hyvin sodan jälkeen kun isoisä opetti alaikäiset pikkupojatkin juomaan kanssaan viinaa. Siihen aikaan ei kai ollut minkäänlaista lastensuojelua? Sitten isä ja pojat hakkasivat kännissä kilpaa vaimonsa ja siskonsa. Kun viina oli lopussa niin koko perhe kärvisteli nälässä ja puutteessa. Mummo yritti usuttaa miestään kokopäivätöihinkin mutta veti lähinnä yksin kivirekeä perässään. Kaatui koko sydämestään haksahtamistaan sotapojan juttuihin ja raskauden vuoksi solmittua avioliittoa.

Parin lapsista pojista kaksi teki itsemurhan, yksi on monesti pelastettu rappioalkoholisti ja yksi on kääntynyt noin 30 vuotta sitten kiihkouskovaiseksi ja raivoraittiiksi. Tyttäristä tuli milloin kenenkin nyrkkeilysäkkejä ja heittopusseja.

Itse en halua edes olla missään tekemisissä vanhempani tai sukulaisteni kanssa koska he ruikuttavat ihan liikaa olevansa uhreja, jotka eivät voi tehdä mitään olosuhteilleen nykymaailmassa. Oma sisarukseni syrjäytyi vapaaehtoisesti yhteiskunnasta peruskoulun jälkeen. Itse opiskelin niin pitkälle kuin päätä riitti ja menin töihin. Serkuissa on kattava edustus monenlaista syrjäytynyttä, työnvälttelijää, elämäntapa-alkoholistia ja ADHD-tapausta. Pohjat vetää kyllä yksi itseään aineista myyvä serkkuni, joka ei ole jättänyt elämäntapaansa kymmenien vuosien yritysten jälkeenkään. Nyt ei ole enää edes niin kuranttia tavaraa että saisi edes tavarallaan myrkkynsä tienattua.

Voitte vapaasti tuomita minut ja muutaman muun suvun ”mustan lampaan” koska haluamme elää elämäämme ilman koko suvun taakan perässäkiskomista. Emme me edes sovi heidän sekaansa ”herraskaisina” ihmisinä ja toisekseen edes jaksa sitä kaikkea kaaosta, joka saa pään kivistämään jo pelkästä ajattelusta. Fakta on se, ettemme me voi auttaa heitä millään tavoin.

Ainakin me kaksi vanhinta lasta. Isä on jo haudassa, hän joutui nuorena jatkosotaan. Meillä oli kotona niin ahdistavaa, ainaistaa riitaa ja tappelua. En muista montaa kertaa jutelleeni isän kanssa normaalisti. Yleensä nauroi halveksivasti tai kiroili ja lyttäsi kaiken sanomani. Siksi  en hänen kanssaan enää puhunutkaan, päiväkirjassanikin lukee, että vihasin häntä nuorena. Siksi halusin kotoa pois, enkä jatkanut kouluakaan, koska olisin joutunut asumaan kotona. Hän joi viikonloppuisin, jolloin lähti kavereilleen, serkuilleen pelaamaan korttia. Jos hänet joutui näkemään ennen lähtöä, hän oli ällöttävän mairea. Selvin päin hän raivostui silmittömästi milloin mistäkin. Juoksimme kylätietä karkuun. Kerran nosti keittiön penkin ja oli lyömässä minua ja sisarenlasta sillä. Muistan ne kamalat silmät :(

Joulu oli yleensä vaikeaa aikaa, jokin sai hänet sekoamaan. Ei pitäisi näitä enää muistella vaan mieluummin koittaa unohtaa. Mietin, että surenko häntä hänen kuoltuaan.  Koskin jopa hänen ihoaan kun hän oli kuollut, ehkä toivoen tuntevani jonkinlaista "rakkautta" häntä kohtaan. Tunsin vain sääliä. Siskoparkani joutui kohtaamaan hänen ilkeyttään kun hoiti hänen asioitaan ennen kuolemaa.

Eipä ihme että tietotekniikka ja Roviot koneinsinööriys ja ferrarikuskit ovat Suomen osana, tekniikan ja moottoreitten kanssa kun ei tarvitse hankalia tunteita käsitellä. Varsin ymmärrettävissä mutta enpä tiedä kun Suomea yritetään johtaa kuin firmaa...

Olen itse asiassa miettinyt tätä asiaa viime aikoina paljon, koska ero minun ja mieheni vanhemmuuden välillä on niin valtava, vaikka kaikki arvot ja käytännöt ovat periaatteessa samat. Mieheni on ulkomaalainen ja paljon "äidillisempi", leikkisämpi, kärsivällisempi, lämpimämpi ja rakastavampi (jne) kuin minä. Tuntuu, että isovanhempien sota on peritynyt vielä minulle ja sisarukselleni, mutta lapsilleni se ei periydy, kiitos lasten isän.