Onko muita, jotka tietävät surevansa rakkauden perään eikä sitä korjaa mikään?

Mä en edes ymmärrä mitään irtipäästämistä. Se ois kuin hyppäisi mustaan kylmään pimeään mereen. Jossa kaikki pahuus.

ap

Paljonko aikaa kulunut erosta?

Täällä. Kahdeksaan vuoteen ei mitään kontaktia, en ole kuvia katsonut ja yritän olla ajattelematta. Kyseessä oli vieläpä yksipuolinen rakkaus, mies ei koskaan tiennyt.

Ikinä en ole saanut kokea edes tapailusuhdetta.

Minä olen tällä hetkellä ihan rikki. Olo on sellainen, että ikinä enää en halua rakastua. Sattuu niin ja itkettää kokoajan. Ikävä on kova.

Mä ymmärrän sua. Mä olin tosi ihastunut, ehkä mieskin, ainakin kiinnostunut. Aikailin liikaa, ja mies löysi toisen. Siltikin mietin tätä miestä joka päivä, vaikka tästä on jo vuosi aikaa. Hän oli kaikin puolin ihana ja uskon, että hän olisi ollut mulle se oikea. Kukaan muu ei tunnu miltään. En oikein osaa sanoa mikä auttaisi 😔

Jep.

Vierailija kirjoitti:

Mä en edes ymmärrä mitään irtipäästämistä. Se ois kuin hyppäisi mustaan kylmään pimeään mereen. Jossa kaikki pahuus.

ap

Et sä pääse irti ellet hyppää. Ja vaikka pahin tapahtuis, etkä tapais uutta miestä/naista, niin sä oot silti onnellisempi yksin, kun et haikaile jonkun perään. Rakastu itseesi ennen uutta suhdetta on minun neuvoni.

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Kahdeksaan vuoteen ei mitään kontaktia, en ole kuvia katsonut ja yritän olla ajattelematta. Kyseessä oli vieläpä yksipuolinen rakkaus, mies ei koskaan tiennyt.

Ikinä en ole saanut kokea edes tapailusuhdetta.

Varmasti ei ottaisi noin koville jos olisitte tapaillu.

Vierailija kirjoitti:

Kun siis aina sanotaan, että kyllä se menee ohi, tai että löydät uuden? Ja itse tiesi, että ei mene, en löydä. Ja sitten kävi myös niin. Mä en osaa tehdä sille mitään. Mikään muu kuin se ihminen ei merkitse mulle yhtään mitään tässä maailmassa. Ei tee minua onnelliseksi.

Noin kymmenen vuotta olin täysin rakastunut yhteen mieheen ja tapailtiin noin pari vuotta. Mies sitten jätti minut ja pitkään meni, että pääsin yli. Mutta kyllä siitä pääsee yli, usko pois. Voi se kestää vuosia, mutta sitten tapaat jonkun muun joka vie jalat alta, etkä enää tuhlaa yhtään ajatusta entiseen. Ja voin siis sanoa, että itse oikein velloin siinä surussa ja pidin kiinni, mutta silti elämä menee eteenpäin ja tulee uusia ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Kahdeksaan vuoteen ei mitään kontaktia, en ole kuvia katsonut ja yritän olla ajattelematta. Kyseessä oli vieläpä yksipuolinen rakkaus, mies ei koskaan tiennyt.

Ikinä en ole saanut kokea edes tapailusuhdetta.

Varmasti ei ottaisi noin koville jos olisitte tapaillu.

Nimenomaan, nythän vain olet ihastunut johonkin haavekuvaan, joka ei ole edes todellinen. Jos mahdollista niin ota yhteyttä ja kerro. Vaikka sanoisi, ettei kiinnosta, niin sekin miljoona kertaa parempi kuin tuollainen haavekuvan rakastaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en edes ymmärrä mitään irtipäästämistä. Se ois kuin hyppäisi mustaan kylmään pimeään mereen. Jossa kaikki pahuus.

ap

Et sä pääse irti ellet hyppää. Ja vaikka pahin tapahtuis, etkä tapais uutta miestä/naista, niin sä oot silti onnellisempi yksin, kun et haikaile jonkun perään. Rakastu itseesi ennen uutta suhdetta on minun neuvoni.

Mä tiedän. Mutta jos päästää irti rakkaudesta niin retorisena kysymyksenä, onko se helvetti? Mä näen irti päästämisen helvetin kautta kulkemisena, niin isona menetyksenä. Mä tavallaan tajuan, että se menetys pitäisi menettää, koska pidän kiinni jostain, mistä en saa mitään, mutta en ole kokenut menetystä "vielä". Mies voisi leikillisesti sanoen olla vaikka yhtä hyvin sodassa tai kaukomatkoilla tai...

Nämä asiat saattavat linkittyä ja johtaa ihan lapsuuteen, en ole koskaan saanut kuin ehdollista rakkautta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun siis aina sanotaan, että kyllä se menee ohi, tai että löydät uuden? Ja itse tiesi, että ei mene, en löydä. Ja sitten kävi myös niin. Mä en osaa tehdä sille mitään. Mikään muu kuin se ihminen ei merkitse mulle yhtään mitään tässä maailmassa. Ei tee minua onnelliseksi.

Noin kymmenen vuotta olin täysin rakastunut yhteen mieheen ja tapailtiin noin pari vuotta. Mies sitten jätti minut ja pitkään meni, että pääsin yli. Mutta kyllä siitä pääsee yli, usko pois. Voi se kestää vuosia, mutta sitten tapaat jonkun muun joka vie jalat alta, etkä enää tuhlaa yhtään ajatusta entiseen. Ja voin siis sanoa, että itse oikein velloin siinä surussa ja pidin kiinni, mutta silti elämä menee eteenpäin ja tulee uusia ihmisiä. 

Miten se elämä menee eteenpäin ja tulee uusia ihmisiä? En ole 10 vuoteen tutustunut kehenkään uuteen, en kehenkään. Samat naamat töissä, samat naamat naapurustossa. Ainoa mikä on muuttunut on peilikuva. Baarissa ei kukaan suostu juttusille.

Voin toki odotella toiset 9 vuotta mutta sitten olen jo yli 40v. Elämä oli tässä.

Ja mulla on kans kyse suhteesta, jossa ei ees tapailtu. Mä tiedänkin, että pääsisin irti jos meilä ois edes lyhyehkö suhde, heh. Mutta sitä ei vissiin tule. Ja siis se on oma asiansa, että rakkaus ois hyvä löytää itsestä, jotenkin päästämällä irti jostain, niin mistä. Toiveestako, että minua osattaisiin rakastaa, vai mitä, en ymmärrä. Enpä itsekään osaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Kahdeksaan vuoteen ei mitään kontaktia, en ole kuvia katsonut ja yritän olla ajattelematta. Kyseessä oli vieläpä yksipuolinen rakkaus, mies ei koskaan tiennyt.

Ikinä en ole saanut kokea edes tapailusuhdetta.

Varmasti ei ottaisi noin koville jos olisitte tapaillu.

Nimenomaan, nythän vain olet ihastunut johonkin haavekuvaan, joka ei ole edes todellinen. Jos mahdollista niin ota yhteyttä ja kerro. Vaikka sanoisi, ettei kiinnosta, niin sekin miljoona kertaa parempi kuin tuollainen haavekuvan rakastaminen.

Mies oli kuitenkin kaverini usean vuoden ajan. Ei ollut minusta kiinnostunut ja on ollut naimisissa jo vuosikaudet.

Sehän tässä kirpaiseekin kun pitkälti yli 20-vuotiaana olin jo menettänyt uskoni että voisin ketään sopivaa tavata, saati rakastua, sitten tapasin tuon miehen ja oikeasti uskoin että tässä se on, kannatti odottaa. Nyt yli 30-vuotiaana tiedän etten koskaan voi tavata ketään joka minusta välittäisi. Koskaan ei ole ollut ketään muuta kuin tuo mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun siis aina sanotaan, että kyllä se menee ohi, tai että löydät uuden? Ja itse tiesi, että ei mene, en löydä. Ja sitten kävi myös niin. Mä en osaa tehdä sille mitään. Mikään muu kuin se ihminen ei merkitse mulle yhtään mitään tässä maailmassa. Ei tee minua onnelliseksi.

Noin kymmenen vuotta olin täysin rakastunut yhteen mieheen ja tapailtiin noin pari vuotta. Mies sitten jätti minut ja pitkään meni, että pääsin yli. Mutta kyllä siitä pääsee yli, usko pois. Voi se kestää vuosia, mutta sitten tapaat jonkun muun joka vie jalat alta, etkä enää tuhlaa yhtään ajatusta entiseen. Ja voin siis sanoa, että itse oikein velloin siinä surussa ja pidin kiinni, mutta silti elämä menee eteenpäin ja tulee uusia ihmisiä. 

Miten se elämä menee eteenpäin ja tulee uusia ihmisiä? En ole 10 vuoteen tutustunut kehenkään uuteen, en kehenkään. Samat naamat töissä, samat naamat naapurustossa. Ainoa mikä on muuttunut on peilikuva. Baarissa ei kukaan suostu juttusille.

Voin toki odotella toiset 9 vuotta mutta sitten olen jo yli 40v. Elämä oli tässä.

Mulla sama, että rakastuminen tuli niin "vanhana", etten enää luonnostaan missään liiku, eikä elämääni tule pakolla uutta. Itsehän en siihen mitään hanki, koska elämään on mennyt tämän myötä kiinnostus täysin. Käyn töissä, siinäpä se.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Kahdeksaan vuoteen ei mitään kontaktia, en ole kuvia katsonut ja yritän olla ajattelematta. Kyseessä oli vieläpä yksipuolinen rakkaus, mies ei koskaan tiennyt.

Ikinä en ole saanut kokea edes tapailusuhdetta.

Varmasti ei ottaisi noin koville jos olisitte tapaillu.

Nimenomaan, nythän vain olet ihastunut johonkin haavekuvaan, joka ei ole edes todellinen. Jos mahdollista niin ota yhteyttä ja kerro. Vaikka sanoisi, ettei kiinnosta, niin sekin miljoona kertaa parempi kuin tuollainen haavekuvan rakastaminen.

Mies oli kuitenkin kaverini usean vuoden ajan. Ei ollut minusta kiinnostunut ja on ollut naimisissa jo vuosikaudet.

Sehän tässä kirpaiseekin kun pitkälti yli 20-vuotiaana olin jo menettänyt uskoni että voisin ketään sopivaa tavata, saati rakastua, sitten tapasin tuon miehen ja oikeasti uskoin että tässä se on, kannatti odottaa. Nyt yli 30-vuotiaana tiedän etten koskaan voi tavata ketään joka minusta välittäisi. Koskaan ei ole ollut ketään muuta kuin tuo mies.

Mulla kans toi sama, että tiesin, ettei minua voi kukaan ymmärtää, eikä ymmärtänytkään, enkä enää edes odottanut sitä. Sitten tämän miehen koin ymmärtävän ja ehkä hän ymmärsikin, yhden kohdan, juuri sen, josta olin rikki, ja olin ihan että aaaaah, taivas, vihdoinkin joku jota voin rakastaa! Koska siis se ongelmani ei ois ongelma. Mies siis lisäksi käyttäytyi ihastuneen tavoin ja samoin kuin kaikki ne miehet, jotka aiemmin oikeasti halusivat suhdetta. Sitten mies ei muuta halunnutkaan, kuin suunnilleen että saan olla "sisko", jeee, aivan mahtavaaaa. Nooot.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun siis aina sanotaan, että kyllä se menee ohi, tai että löydät uuden? Ja itse tiesi, että ei mene, en löydä. Ja sitten kävi myös niin. Mä en osaa tehdä sille mitään. Mikään muu kuin se ihminen ei merkitse mulle yhtään mitään tässä maailmassa. Ei tee minua onnelliseksi.

Noin kymmenen vuotta olin täysin rakastunut yhteen mieheen ja tapailtiin noin pari vuotta. Mies sitten jätti minut ja pitkään meni, että pääsin yli. Mutta kyllä siitä pääsee yli, usko pois. Voi se kestää vuosia, mutta sitten tapaat jonkun muun joka vie jalat alta, etkä enää tuhlaa yhtään ajatusta entiseen. Ja voin siis sanoa, että itse oikein velloin siinä surussa ja pidin kiinni, mutta silti elämä menee eteenpäin ja tulee uusia ihmisiä. 

Miten se elämä menee eteenpäin ja tulee uusia ihmisiä? En ole 10 vuoteen tutustunut kehenkään uuteen, en kehenkään. Samat naamat töissä, samat naamat naapurustossa. Ainoa mikä on muuttunut on peilikuva. Baarissa ei kukaan suostu juttusille.

Voin toki odotella toiset 9 vuotta mutta sitten olen jo yli 40v. Elämä oli tässä.

Mullakin on tuo sama fiilis. Parin vuden ajan tapailin on/off -meiningillä erästä miestä, joka oli mulle unelmien täyttymys. Minä en kuitenkaan lopulta ollut sitä hänelle, koska hän halusi lopettaa suhteen. En oikeastikaan usko, että tapaaan enää ketään, joka kiinnostaisi minua, tai joka haluaisi minut. Ikää minulla on jo se 40. Mun elämä todellakin tässä. Sulla ap on vielä aikaa, käytä se hyödyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en edes ymmärrä mitään irtipäästämistä. Se ois kuin hyppäisi mustaan kylmään pimeään mereen. Jossa kaikki pahuus.

ap

Et sä pääse irti ellet hyppää. Ja vaikka pahin tapahtuis, etkä tapais uutta miestä/naista, niin sä oot silti onnellisempi yksin, kun et haikaile jonkun perään. Rakastu itseesi ennen uutta suhdetta on minun neuvoni.

Liirumlaarum.

Tätä löpinää on netti täynnä.

Luin hiljattain miehestä, joka oli eronnut 10 vuotta sitten. Hän ajatteli ja kaipasi yhä päivittäin.

Mikään ei ollut auttanut.

Hänellä oli ihmisille vain yksi neuvo: älkää erotko.

Pelkään että mun käy samoin.

Erosta on kolme vuotta, eikä sen jälkeen mikään ole tuntunut hyvältä.

Päivän ainoa hyvä hetki on kun saa mennä nukkumaan. Aamu on pahin.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli helpoin. Silloin muisti parhaiten huonot puolet. Jollain apinaenergialla jaksoi rynniä eteenpäin.

Kuvitteli, että elämä jotenkin muuttuu paremmaksi.

Nyt tiedän ettei niin ole. Yksin elämä on tyhjää, mitä väliä millään on? Monet asiat saavat merkityksen siitä, että on rakas jonka kanssa ne jakaa.

Ei ihminen hassuttele, rupattele, väittele, suutele eikä rakastele yksin.

Ja käytännön ongelmat. Jos selässä on punkki, en saa sitä pois. En pysty pidentämään lahkeita, kun apurin pitäisi kiinnittää nuppineulat, hartiat jää hieromatta.

Mäkin tapasin ns. vanhoilla päivilläni ihmisen, jonka myötä tajusin, että en ole oikeasti koskaan ennen ollut rakastunut. Sillä tavalla täysin läpirakastunut. Sekä hänestä että minusta johtuvista syistä tästä ei koskaan mitään sen kummempaa synny ja se vähän huolettaa, että pitääkö tätä kipua tuntea loppuelämänsä. 

Mä en etsinyt ketään ja sitten yks mies alkoi kiinnittää muhun huomiota. Ku olin ollu pitkään ilman rakkautta ja välittämistä, sen huomiohan upposi kun veitsi voihin. Meni muutama viikko ja olen yrittänyt saada miestä kiinnostumaan itsestäni. En tiedä, onko edes kiinnistusta. Vai vain ajankulu flirttiä ja kiusoittelua arjen lomassa.

Vähän aikaan sitten sattui sydämeen ja olin ihan maassa mutta nyt vaan odotan vain kuoliniskua häneltä kiinnostukseen. Mutta mä olen myös itse toiminut. Olen näyttänyt että pidän hänestä.

Tää on mulle elämäni Rakkaus, ehkä elämäni viimeinen rakkaus. Tiedän että kun lopullinen torjunta tulee, tulee mustat viikot, kuukaudet ja vuodet. Mutta sitä ennen yritän olla ihminen johon hän haluisi rakastua ja samalla pelkään ( ja tiedän) ettei hän koskaan Rakastu.