Halusin tappaa itseni (Masennus)
Olin noin 9-10-vuotias reipas tyttö, kun minua seksuaalisesti hyväksikäytettiin. Pidin tätä hyvin kauan vanhemmiltani salassa sillä häpesin asiaa valtavasti. Kun lopulta kerroin vanhemmilleni, he olivat todella järkyttyneitä ja tekivät rikosilmoituksen. He olivat huomanneet minun käyttäytyneen oudosti; en ollutkaan enää se energinen tyttö. Valitettavasti tekijää ei koskaan saatu kiinni ja tutkinta lopetettiin. Noin vuosi myöhemmin koin oloni jatkuvasti huonoksi ja keskustelin asiasta psykologin kanssa. Minulle diagnosoitiin kohtalainen masennus. Ajattelin olevani turha ja hyödytön. En halunnut enää elää ja halusin tappaa itseni. Vakavin yritykseni oli yöllä kotonani. Pidin terävintä keittiöveistä ranteillani minkä löysin. Painoin sitä hitaasti ihoani vasten, ja huomasin, että iho alkoi mennä rikki ja vuosin verta. Hätkähdin ja tajusin mitä olin tekemässä. Purskahdin itkuun ja laskin veitsen nopeasti tasolle.
Keväällä 2017 olin jälleen seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Tekijä on selvillä, ja asia on menossa oikeuteen. Minulle on diagnosoitu stressihäiriö, mutta pystyn silti elämään normaalisti ilman itsetuhoisia ajatuksia lähes kokonaan.
Halusin kirjoittaa tämän tekstin niille jotka kamppailevat omia ajatuksiansa ja masennustaan vastaan. Olin masentunut noin 3,5 vuotta. Asiat paranevat ajan myötä, sillä vaikka kuinka helvetinmoista paskaa kävisitkin läpi, pääset siitä yli ammattilaisten tarjoamalla avulla. Puhuminen on paras lääke masennukseen ja pahaan oloon. Puhuit sitten vaikka äidille tai isälle, siskolle tai veljelle, kunhan et pidä sitä yksin sisälläsi!
Kommentit (6)
Tsemppiä kovasti sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi! <3 :)
Tjaah, itse olen jotenkin loppu yrittämiseen.
Ihmisiä ei yksinkertaisesti kiinnosta muu kuin heidän omat asiansa, eikä siinä mitään vikaa olekaan.
Mä en vaan jaksaisi viettää koko elämääni yksin, niin kuin tähän saakka.
"Miksi et työpaikalta löydä kavereita?" Olen löytänyt, he muuttavat pois ja lopettavat yhteydenpidon.
"Entäs koulusta?" Hekin ovat muuttaneet pois ja lopettaneet yhteydenpidon.
"Entäs ulkonakäyminen?" Ne kaverit saivat lapsia ja lopettivat yhteydenpidon.
Masennuksen takia en voi oikein juoda alkoholia ja koska töissä on aamuvuoro aina, niin klo 21 olen jo nukkumaan menossa, vaikka pitäs jaksaa "bilettää". Selvinpäin ei vain oikein jaksa kännisiä ihmisiä.
Treffeillä olen käynyt, miehiä ei ole kiinnostanut tavata enempää.
Läheisin ihmiseni, jota kiinnosti olla yhteydessä ja joka olisi halunnut seurustella kanssani, kuoli juuri. Nyt käyn psykologilla juttelemassa tästä, koska ei ole ketään muuta. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin.
On matalapalkkainen työ ja pitäisi kouluttautua korkeammalle, ettei tarvitsisi elää kädestä suuhun. Mutta miksi ihmeessä? Mitä merkitystä tällä kaikella on, jos olen kerran aina yksin?
Opiskelen kuusi vuotta ja joka ikinen päivä tulen pimeään kotiin yksin ja viikonloput yksin. Sen jälkeen on parempipalkkainen työ: tulen kotiin yksin ja vietän vapaa-ajan ja lomat yksin.
Keskustelen itseni kanssa ja syön yksin. Katon tv:tä ja matkustan yksin. Harrastan yksin.
Alan olla sen ikäinen, että lapset saa kohta unohtaa kokonaan. Adoptoida en saa ja hedelmöityshoidot ovat tosi kalliita. En todellakaan ole hommaamassa mitään yhden illan juttua. Muhun on käytetty miesten toimesta väkivaltaa, joten perusluottamus ihmisiin on mennyt eikä edes tuttujen miesten halaaminen tunnu kuin todella ahdistavalta.
"Entäs ulkomaalainen mies?"
Tykästyin espanjalaiseen, kun olin matkalla yksin, hän paljastui homoksi. Tutustuin kuubalaiseen mieheen, kun olin yksin matkalla, hän halusi vain rahaa.
Kävin paritanssitunnilla, mutta siellä oli vain pääasiassa pariskuntia ja mies, joka halusi kouria mua perseestä, joten fiilis meni käydä siellä.
Mieluummin olisin sen kuolleen miehen luona, kuin yksin täällä ilman häntä. Ei se raha, tai koulutus tai työpaikka oikein korvaa sitä. Tai koiran kanssa lenkkeily tai bodypump. Tai että istuu yksin jossain rannalla tai kahvilassa ulkomailla. Joo, maailma on täynnä mielenkiintoisia juttuja, muttei ketään kenen kanssa puhua niistä.
Kukaan ei soita mulle eikä vastaa, jos soitan. Kun kirjaudun facebookkiin, ei mulla ole tykkäyksiä tai viestejä, vaikka laitan niitä muille. Vanhempien luona, kysyvät mitä kuuluu, mutta eivät kuuntele vastaustani. Sisarukseni puhuvat päälleni, jos minun kanssani joku yrittää keskustella. Samoin vanhemmat. Tehdään selväksi, että sisarukseni ovat niitä mielenkiintoisempia ja heidän kanssaan on mukavampi keskustella. Minulla ei ole mitään tarjottavaa eikä edes huomata, vaikka olisin koko illan hiljaa.
Asiat, joista pidän, ovat heidän mielestään huonoja. Jos soitan musiikkia, heidän mielestään se on hölynpölyä ja jos raha on tiukemmassa, minun pitäisi luopua siitä. Jos pidän eläimistä, minun ei pitäisi hoitaa niitä edes maksua vastaan, koska ne "tuhoavat elämäni". Ja ne ovat ainoita asioita, jotka ovat olleet elämässäni aina läsnä ja anoita asioita, jotka tuovat iloa. Ja ihmiset, jotka ovat tunteneet minut koko elämäni, käskevät koko ajan luopumaan minua näistä asioista. Niin hyvin hekin tuntevat minut.
Työpaikan ja vanhempien lisäksi, kukaan ei huomaisi varmaan yli puoleen vuoteen jos kuolisin, saattaisi todella monella mennä useampi vuosikin.
Vierailija kirjoitti:
Tjaah, itse olen jotenkin loppu yrittämiseen.
Ihmisiä ei yksinkertaisesti kiinnosta muu kuin heidän omat asiansa, eikä siinä mitään vikaa olekaan.
Mä en vaan jaksaisi viettää koko elämääni yksin, niin kuin tähän saakka.
"Miksi et työpaikalta löydä kavereita?" Olen löytänyt, he muuttavat pois ja lopettavat yhteydenpidon.
"Entäs koulusta?" Hekin ovat muuttaneet pois ja lopettaneet yhteydenpidon.
"Entäs ulkonakäyminen?" Ne kaverit saivat lapsia ja lopettivat yhteydenpidon.
Masennuksen takia en voi oikein juoda alkoholia ja koska töissä on aamuvuoro aina, niin klo 21 olen jo nukkumaan menossa, vaikka pitäs jaksaa "bilettää". Selvinpäin ei vain oikein jaksa kännisiä ihmisiä.
Treffeillä olen käynyt, miehiä ei ole kiinnostanut tavata enempää.
Läheisin ihmiseni, jota kiinnosti olla yhteydessä ja joka olisi halunnut seurustella kanssani, kuoli juuri. Nyt käyn psykologilla juttelemassa tästä, koska ei ole ketään muuta. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin.
On matalapalkkainen työ ja pitäisi kouluttautua korkeammalle, ettei tarvitsisi elää kädestä suuhun. Mutta miksi ihmeessä? Mitä merkitystä tällä kaikella on, jos olen kerran aina yksin?
Opiskelen kuusi vuotta ja joka ikinen päivä tulen pimeään kotiin yksin ja viikonloput yksin. Sen jälkeen on parempipalkkainen työ: tulen kotiin yksin ja vietän vapaa-ajan ja lomat yksin.
Keskustelen itseni kanssa ja syön yksin. Katon tv:tä ja matkustan yksin. Harrastan yksin.
Alan olla sen ikäinen, että lapset saa kohta unohtaa kokonaan. Adoptoida en saa ja hedelmöityshoidot ovat tosi kalliita. En todellakaan ole hommaamassa mitään yhden illan juttua. Muhun on käytetty miesten toimesta väkivaltaa, joten perusluottamus ihmisiin on mennyt eikä edes tuttujen miesten halaaminen tunnu kuin todella ahdistavalta.
"Entäs ulkomaalainen mies?"
Tykästyin espanjalaiseen, kun olin matkalla yksin, hän paljastui homoksi. Tutustuin kuubalaiseen mieheen, kun olin yksin matkalla, hän halusi vain rahaa.
Kävin paritanssitunnilla, mutta siellä oli vain pääasiassa pariskuntia ja mies, joka halusi kouria mua perseestä, joten fiilis meni käydä siellä.
Mieluummin olisin sen kuolleen miehen luona, kuin yksin täällä ilman häntä. Ei se raha, tai koulutus tai työpaikka oikein korvaa sitä. Tai koiran kanssa lenkkeily tai bodypump. Tai että istuu yksin jossain rannalla tai kahvilassa ulkomailla. Joo, maailma on täynnä mielenkiintoisia juttuja, muttei ketään kenen kanssa puhua niistä.
Kukaan ei soita mulle eikä vastaa, jos soitan. Kun kirjaudun facebookkiin, ei mulla ole tykkäyksiä tai viestejä, vaikka laitan niitä muille. Vanhempien luona, kysyvät mitä kuuluu, mutta eivät kuuntele vastaustani. Sisarukseni puhuvat päälleni, jos minun kanssani joku yrittää keskustella. Samoin vanhemmat. Tehdään selväksi, että sisarukseni ovat niitä mielenkiintoisempia ja heidän kanssaan on mukavampi keskustella. Minulla ei ole mitään tarjottavaa eikä edes huomata, vaikka olisin koko illan hiljaa.
Asiat, joista pidän, ovat heidän mielestään huonoja. Jos soitan musiikkia, heidän mielestään se on hölynpölyä ja jos raha on tiukemmassa, minun pitäisi luopua siitä. Jos pidän eläimistä, minun ei pitäisi hoitaa niitä edes maksua vastaan, koska ne "tuhoavat elämäni". Ja ne ovat ainoita asioita, jotka ovat olleet elämässäni aina läsnä ja anoita asioita, jotka tuovat iloa. Ja ihmiset, jotka ovat tunteneet minut koko elämäni, käskevät koko ajan luopumaan minua näistä asioista. Niin hyvin hekin tuntevat minut.
Työpaikan ja vanhempien lisäksi, kukaan ei huomaisi varmaan yli puoleen vuoteen jos kuolisin, saattaisi todella monella mennä useampi vuosikin.
Ihan oikeasti, luin tämän viestisi, mene terapiaan yms. Säteilet järkyttävää negatiivisuutta, ja jos olet tollainen ihmissuhteissa, en ihmettele, jos yhteydenpito loppuu. Anteeksi nyt vain.
Vierailija kirjoitti:
Tjaah, itse olen jotenkin loppu yrittämiseen.
Ihmisiä ei yksinkertaisesti kiinnosta muu kuin heidän omat asiansa, eikä siinä mitään vikaa olekaan.
Mä en vaan jaksaisi viettää koko elämääni yksin, niin kuin tähän saakka.
"Miksi et työpaikalta löydä kavereita?" Olen löytänyt, he muuttavat pois ja lopettavat yhteydenpidon.
"Entäs koulusta?" Hekin ovat muuttaneet pois ja lopettaneet yhteydenpidon.
"Entäs ulkonakäyminen?" Ne kaverit saivat lapsia ja lopettivat yhteydenpidon.
Masennuksen takia en voi oikein juoda alkoholia ja koska töissä on aamuvuoro aina, niin klo 21 olen jo nukkumaan menossa, vaikka pitäs jaksaa "bilettää". Selvinpäin ei vain oikein jaksa kännisiä ihmisiä.
Treffeillä olen käynyt, miehiä ei ole kiinnostanut tavata enempää.
Läheisin ihmiseni, jota kiinnosti olla yhteydessä ja joka olisi halunnut seurustella kanssani, kuoli juuri. Nyt käyn psykologilla juttelemassa tästä, koska ei ole ketään muuta. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin.
On matalapalkkainen työ ja pitäisi kouluttautua korkeammalle, ettei tarvitsisi elää kädestä suuhun. Mutta miksi ihmeessä? Mitä merkitystä tällä kaikella on, jos olen kerran aina yksin?
Opiskelen kuusi vuotta ja joka ikinen päivä tulen pimeään kotiin yksin ja viikonloput yksin. Sen jälkeen on parempipalkkainen työ: tulen kotiin yksin ja vietän vapaa-ajan ja lomat yksin.
Keskustelen itseni kanssa ja syön yksin. Katon tv:tä ja matkustan yksin. Harrastan yksin.
Alan olla sen ikäinen, että lapset saa kohta unohtaa kokonaan. Adoptoida en saa ja hedelmöityshoidot ovat tosi kalliita. En todellakaan ole hommaamassa mitään yhden illan juttua. Muhun on käytetty miesten toimesta väkivaltaa, joten perusluottamus ihmisiin on mennyt eikä edes tuttujen miesten halaaminen tunnu kuin todella ahdistavalta.
"Entäs ulkomaalainen mies?"
Tykästyin espanjalaiseen, kun olin matkalla yksin, hän paljastui homoksi. Tutustuin kuubalaiseen mieheen, kun olin yksin matkalla, hän halusi vain rahaa.
Kävin paritanssitunnilla, mutta siellä oli vain pääasiassa pariskuntia ja mies, joka halusi kouria mua perseestä, joten fiilis meni käydä siellä.
Mieluummin olisin sen kuolleen miehen luona, kuin yksin täällä ilman häntä. Ei se raha, tai koulutus tai työpaikka oikein korvaa sitä. Tai koiran kanssa lenkkeily tai bodypump. Tai että istuu yksin jossain rannalla tai kahvilassa ulkomailla. Joo, maailma on täynnä mielenkiintoisia juttuja, muttei ketään kenen kanssa puhua niistä.
Kukaan ei soita mulle eikä vastaa, jos soitan. Kun kirjaudun facebookkiin, ei mulla ole tykkäyksiä tai viestejä, vaikka laitan niitä muille. Vanhempien luona, kysyvät mitä kuuluu, mutta eivät kuuntele vastaustani. Sisarukseni puhuvat päälleni, jos minun kanssani joku yrittää keskustella. Samoin vanhemmat. Tehdään selväksi, että sisarukseni ovat niitä mielenkiintoisempia ja heidän kanssaan on mukavampi keskustella. Minulla ei ole mitään tarjottavaa eikä edes huomata, vaikka olisin koko illan hiljaa.
Asiat, joista pidän, ovat heidän mielestään huonoja. Jos soitan musiikkia, heidän mielestään se on hölynpölyä ja jos raha on tiukemmassa, minun pitäisi luopua siitä. Jos pidän eläimistä, minun ei pitäisi hoitaa niitä edes maksua vastaan, koska ne "tuhoavat elämäni". Ja ne ovat ainoita asioita, jotka ovat olleet elämässäni aina läsnä ja anoita asioita, jotka tuovat iloa. Ja ihmiset, jotka ovat tunteneet minut koko elämäni, käskevät koko ajan luopumaan minua näistä asioista. Niin hyvin hekin tuntevat minut.
Työpaikan ja vanhempien lisäksi, kukaan ei huomaisi varmaan yli puoleen vuoteen jos kuolisin, saattaisi todella monella mennä useampi vuosikin.
Jos tämän kirjottaisit facebookiin, tykkäisin siitä varmasti <3 oot hyvä kirjottamaan ja tunnistan itsestäni paljon noita samoja juttuja
Mukava kuulla, että sinulla menee paremmin kokemuksistasi huolimatta :)