Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitkäaikaisen/kroonisen masennuksen kanssa eläviä?
18.10.2017 |
Musta alkaa pikku hiljaa tuntumaan, ettei tämä masennus katoa koskaan. Oli vuosia hoitamatta ennen kuin hain apua ensimmäisen kerran 5 vuotta sitten. Pääasiassa masennus on kaiketi lievää, mutta mukaan on mahtunut muutama kunnollinen romahdus kuormituksen seurauksena. Tällä hetkellä olen ihan kohtuullisen toimintakykyinen, arki sujuu ja yritän opiskella. Helppo työ (mm. kesätyö) sujuu onnistuu paremmin kuin opiskelu.
Mutta se masentunut pohjavire on ja pysyy. Vuosien aikana olen muuttunut vakavammaksi, neuroottisemmaksi ja itsekontrolli on kova. Olen myös muuttunut aika ulkoapäin ohjautuvaksi. Odotukset tulevasta ovat vähentyneet, en koe onnistuneeni missään enkä oikein osaa aidosti iloita mistään. Jos multa kysyttäisiin mikä on tosi kivaa ja mikä mua motivoi, niin en todellakaan osaisi vastata. Ei mun elämässä silti kaikki ole täysin mustaa, moni asia on ihan ok, vaikkei erikoisempia tunteita herätäkään. Teen monia asioita, mutta en saa mistään varsinaista "tyydytystä" tai sellaista vilpitöntä iloa. Elämänhalu puuttuu. On oikeastaan aika pelottavaa tajuta tämä tilanne. En pääse eroon tyhjyyden tunteesta ja tietynlaisesta epätoivosta.
Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Harrastanut liikuntaa, koittanut mindfulnessia, syönyt terveellisesti ja tehnyt masentuneiden työkirjoja ja erilaisia harjoituksia.
Olisi kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia pitkäaikaisesta masennuksesta.
Kommentit (23)
Katsokaa TV7 ohjelmia, niin saatte lohtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin sama juttu (minulla myös muita häiriöitä). Veikkaan että syy on siinä että en saanut normaalia huolenpitoa lapsena joten olen ikuisesti henkisesti orpo. Toivoton, surullinen, iloton, kuten hylätyt lapset ovat.
Oletko käynyt terapiassa? Mitä mieltä olet, onko auttanut?
- ap
Mulla menee nyt ihan hyvin, masentunut olen ollut varmaan 20+ vuotta teini-ikäisestä saakka. Ajattelen tietynlaisen alavireyden vaan kuuluvan persoonallisuuteeni. Olen ollut vaikeasti masentunut (teininä), jolloin vain itkin heti aamulla jo kun heräsin ja tajusin että elän. Se oli pahaa aikaa, mutta se on vaan sitten mennnyt ohi. Itsekseen, ilman apua.
Aikuisena tajusin hakea apua, ja vasta terapia auttoi. Lääkkeet ei ole sopineet. Diagnoosina dystymia ja toistuva masennus. Välillä masennus on keskivaikeaa, ja silloin alan uupua töissä, mutta yleensä menee ohi itsekseen. En usko, että olen koskaan erityisen iloluontoinen. Nyt kun olen hyväksynyt sen, voin oikeastaan ihan hyvin melankoliastani huolimatta. Tsemppiä!
Voi ei, miksi avasin tän ketjun :( Tavallaan ensin tuli helpottunut olo, että joku muu tuntee tän saman tyhjyyden. Sitten alkoi jäätävästi ahdistaa, ettei tää lopu koskaan.
Menen huomenna kolmatta kertaa terapeutille. Olen edistynyt jo nyt niin huimasti, että kerkesi tulla hetkeksi sellainen "kyllä tää tästä" -olo. Enää en ole varma. Jotenkin tiedän sisimmässäni, että olen niitä tyyppejä, jotka ei vaan näe elämässä ikinä mitään järkeä, kaikki tuntuu turhalta ja masentaa.
Olen nuori ja mulla on lapsia. Haluan iloita elämästä, hitto vie!! :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täysin sama juttu (minulla myös muita häiriöitä). Veikkaan että syy on siinä että en saanut normaalia huolenpitoa lapsena joten olen ikuisesti henkisesti orpo. Toivoton, surullinen, iloton, kuten hylätyt lapset ovat.
Oletko käynyt terapiassa? Mitä mieltä olet, onko auttanut?
- ap
Olen, on se sen verran toistaiseksi auttanut etten ole tappanut itseäni (tai äkkipikaistuksissa muita, joskus olen täynnä raivoa ja katkeruutta, kuten varmaan ne hylätyt lapset). Jotta olisin edes jollain tavalla onnellinen, tarvitsisin varmaan 15 vuotta terapiaa, yhdellä ja samalla terapeutilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täysin sama juttu (minulla myös muita häiriöitä). Veikkaan että syy on siinä että en saanut normaalia huolenpitoa lapsena joten olen ikuisesti henkisesti orpo. Toivoton, surullinen, iloton, kuten hylätyt lapset ovat.
Oletko käynyt terapiassa? Mitä mieltä olet, onko auttanut?
- ap
Olen, on se sen verran toistaiseksi auttanut etten ole tappanut itseäni (tai äkkipikaistuksissa muita, joskus olen täynnä raivoa ja katkeruutta, kuten varmaan ne hylätyt lapset). Jotta olisin edes jollain tavalla onnellinen, tarvitsisin varmaan 15 vuotta terapiaa, yhdellä ja samalla terapeutilla.
Mutta kuten sanottu, minulla muitakin diagnooseja, lääkkeetkään eivät niihin oikein auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu. Kävin nuorena psykoterapian, pahin masennus hävisi, uusi lasten syntymän jälkeen. Nyt 40 + elän ihan suht ok elämää, mutta välillä iskee ahdistus ja masennus. Olen kuitenkin esim. työelämässä, en ole sairaslomilla koskaan eli toimintakykyä on. Mutta masennus ei koskaan katoa, se on aina perusvire elämässä, vaikka nykytilanne on tietenkin lievää nuoruuden masennukseen verrattuna. Masennuslääkkeitä olen syönyt yhtäjaksoisesti pienillä annoksilla koko aikuisiän
Vierailija kirjoitti:
Dissosiaatio?
Joo, tämä aiheuttaa myös kroonista masentuneisuutta, mikä on oire siitä dissosiaatiosta. Jos mikään ei esim tunnu miltään koska on irtaantunut tunteistaan ja ajatuksistaan niin onhan se masentavaa, samoin kuin jatkuva tyhjyys. Nämä on toki myös masennuksen oireita, mutta vaikeammin hoidettavia, eikä parane lääkkeillä toisin kuin masennus voi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei elämän ole oltava koko ajan kivaa, onnellista, täynnä iloa ja naurua. Ei elämää tarvitse ajatella joka päivä. Tässä vain eletään, ilman suurempaa tarkoitusta. Iloitaan kun iloitaan ja surraan kun surraan. Jos on iloksi tai hyödyksi muille, esim. perheelle, hyvä on. Masentunut tai itsetuhoinen ei tietenkään jaksa. Ei niitä syitä tarvii pohjamutia myöten kaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Kävin nuorena psykoterapian, pahin masennus hävisi, uusi lasten syntymän jälkeen. Nyt 40 + elän ihan suht ok elämää, mutta välillä iskee ahdistus ja masennus. Olen kuitenkin esim. työelämässä, en ole sairaslomilla koskaan eli toimintakykyä on. Mutta masennus ei koskaan katoa, se on aina perusvire elämässä, vaikka nykytilanne on tietenkin lievää nuoruuden masennukseen verrattuna. Masennuslääkkeitä olen syönyt yhtäjaksoisesti pienillä annoksilla koko aikuisiän
Sama juttu, masennuslääkkeitä lukuunottamatta. On parisuhde, lapsia ja vakityö. Kaikki hyvin siis, mutta alakulo on jotenkin osa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei elämän ole oltava koko ajan kivaa, onnellista, täynnä iloa ja naurua. Ei elämää tarvitse ajatella joka päivä. Tässä vain eletään, ilman suurempaa tarkoitusta. Iloitaan kun iloitaan ja surraan kun surraan. Jos on iloksi tai hyödyksi muille, esim. perheelle, hyvä on. Masentunut tai itsetuhoinen ei tietenkään jaksa. Ei niitä syitä tarvii pohjamutia myöten kaivaa.
Eli elämä on JOKO iloa ja naurua 24/7 TAI ei lainkaan iloa ja naurua koskaan, vaan ahdistusta ja tyhjyyttä 24/7? Ja jos kuuluu jälkimmäiseen ryhmään niin ei sitä tartte sillai ajatella, kuhan kärsii vaan yksin, ettei oo vaivax muille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Dissosiaatio?
Joo, tämä aiheuttaa myös kroonista masentuneisuutta, mikä on oire siitä dissosiaatiosta. Jos mikään ei esim tunnu miltään koska on irtaantunut tunteistaan ja ajatuksistaan niin onhan se masentavaa, samoin kuin jatkuva tyhjyys. Nämä on toki myös masennuksen oireita, mutta vaikeammin hoidettavia, eikä parane lääkkeillä toisin kuin masennus voi tehdä.
Toivottavasti saat terapiaa, ja terapeutti olisi juuri dissosiaation asiantuntija ja sulle sopiva. On niin väärin että lapsen mieli hajotetaan ja vielä aikuisena saa siitä kärsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaikki päällisin puolin hyvin, on työpaikka ja perhe ja olen kohtuullisen terve. En usko, että kukaan, terveydenhuoltohenkilökuntaa, lukuun ottamatta käsittää ollenkaan miten romuna tosiasiassa olen. Olen ollut 20 vuotta enemmän tai vähemmän masentunut ja tähän aikaan mahtuu myös kaksi vakavampaa masennuskautta. Perus olotila mulla on se, että suoriudun töistä ja perheestä rimaa hipoen. Joka aamu ajattelen, että tänään en jaksa enää nousta töihin, mutta pakottaudun kuitenkin jollai yli-inhimillisellä ponnistuksella pitämään kulissit yllä. Elämä tuntuu harmaalle ja tarkoituksettomalle, eikä oikein mikään tuota aitoa iloa, korkeintaan lapset. Liikunta ja muutkin harrastukset on jääneet vuosien saatossa yhä vähemmälle ja kavereitakaan en kauhesti jaksa tavata. Itsetunto ja minäkuva on nollassa. Tulevaisuutta en ole suunnitellut enää vuosiin, toivon vain, että pysyn hengissä kunnes lapset on omillaan.
Alan olla sitä mieltä, että tämä krooninen, neuroottinen masennus eli dystymia ei parane koskaan. Diagnoosistakin on jo 14 vuotta ja ongelmat alkoivat jo varhain lapsuudessa. Olen enimmäkseen työkykyinen, mutta sen lisäksi en jaksa muuta. Makaan vain sohvalla ja surffaan netissä. Joskus viikonloppuisin tai loma-aikoina en pääse ulos ovesta, kun työasian puuttuessa tuntuu ettei minulla ole hyväksyttävää syytä ja oikeutta olla ihmisten ilmoilla. SSRI-lääkitys oli käytössä 12 vuotta, mutta lopetin kun ne latistivat tunne-elämän ja niiden syöminen hävetti. Sen jälkeen ahdistus on noussut ehkä masennustakin vakavammaksi ongelmaksi. Kävin 9 kk:n ajan omakustanteissessa psykoterapiassa ja opin että ongelmieni taustalla on voimakas häpeä itseäni kohtaan. En vain saanut mitään työkaluja asian korjaamiseksi.
Minulla oli rautavarastot ihan tyhjänä ja pää humisi tyhjyyttään samalla. Rautakuurin myötä ajatustoiminta ja elinvoima alkoi palailla, ei ihan samanlaisena kuin aiemmin mutta kuitenkin.
Jos on koko ajan joko/tai, on varmaan bipo. Tavallista, tasaista elämänmenoa pitäisi olla. Huiput ja kuilut ovat ohimeneviä.
Vierailija kirjoitti:
Katsokaa TV7 ohjelmia, niin saatte lohtua.
Game of Thrones toimii paremmin.
Alue: Aihe vapaa
Täysin sama juttu (minulla myös muita häiriöitä). Veikkaan että syy on siinä että en saanut normaalia huolenpitoa lapsena joten olen ikuisesti henkisesti orpo. Toivoton, surullinen, iloton, kuten hylätyt lapset ovat.