Minulla ei ole aavistustakaan, olenko oikeasti kaunis vai tosi ruma

Olet leuhka

No äiti kuulostaa siltä että yrittää loukata kenties, noin muutoin olet varmastikin kauniimpi kuin henkilö x, ja henkilö y taas on kauniimpi kuin sinä, ainakin paikalla olevien mielestä. Eli riippuu keneltä kysyy. Vaikka y olisi jonkun mielestä sinua kauniimpi ei se mustavalkoisesti tarkoita että olet susiruma.

Vierailija kirjoitti:

Olet leuhka

Tämä on yksi mun suurimmista peloistani. Että ihmiset ajattelee, että olen leuhka.

Oikeasti kymmenet selfiet ja vaatteisiin ja meikkiin panostaminen on vain epätoivoinen yritys saada hyväksyntää ja jotain selkoa siihen, onko riittävän hyvä. Kun kroonisesti tuntee olevansa todella ruma. 

Miettikää tätä, ennen kuin tuomitsette ketään tyylin ja kuvien perusteella leuhkaksi.

Luultavasti olet useimpien ihmisten mielestä kaunis tai hyvännäköinen. 

Jos sulla on tuollainen pakkomielle ulkonäköösi, on aivan samantekevää oletko ruma vai kaunis. Olet joka tapauksessa itsekäs ja vaikea.

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla on tuollainen pakkomielle ulkonäköösi, on aivan samantekevää oletko ruma vai kaunis. Olet joka tapauksessa itsekäs ja vaikea.

:D kiitos, sinäkin olet varmaan itsekäs ja vaikea. <3

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti olet useimpien ihmisten mielestä kaunis tai hyvännäköinen. 

Lisäisin vielä, että koeta miettiä muita asioita kuin ulkonäköön liittyviä. Aloita uusi harrastus, lue kirjoja, käy kävelyllä, kuuntele musiikkia. Itsellänikin saattaa olla jonkinlainen ruumiinkuvahäiriö (olin koulukiusattu), ja vatvon ulkonäköäni ihan liikaa, vaikka eihän se mitään hyödytä. Monta vuotta on mennyt ihan hukkaan ulkonäköä miettiessä. 

Aloita tarvittaessa vaikka terapia. Itsellänikin se on varmaan edessä jossain vaiheessa.

Täällä sama vika... en tiedä yhtään miltä oikeasti näytän. Olen saanut koko ikäni ristiriitaisia kommentteja ulkonäöstäni, ja näytän kuvissakin kulmasta riippuen aina ihan eri ihmiseltä. "Virallisia" kuvia en voi edes katsoa, näytän niissä mielestäni niin epämuodostuneelta että ahdistun aina vähitään viikoksi. Olen yrittänyt jopa itsemurhaa kun näin vahingossa vanhoja koulukuviani. Ei ole tervettä, tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti olet useimpien ihmisten mielestä kaunis tai hyvännäköinen. 

Lisäisin vielä, että koeta miettiä muita asioita kuin ulkonäköön liittyviä. Aloita uusi harrastus, lue kirjoja, käy kävelyllä, kuuntele musiikkia. Itsellänikin saattaa olla jonkinlainen ruumiinkuvahäiriö (olin koulukiusattu), ja vatvon ulkonäköäni ihan liikaa, vaikka eihän se mitään hyödytä. Monta vuotta on mennyt ihan hukkaan ulkonäköä miettiessä. 

Aloita tarvittaessa vaikka terapia. Itsellänikin se on varmaan edessä jossain vaiheessa.

Kyllä muihin asioihin keskittyminen auttaa. Ystäviin, harrastuksiin, urheiluun. Siihen että on mahdollisimman hyvä ystävä ja ihminen. Mutta mitä väsyneempi ja stressaantuneempi on, sitä vaikeampaa pakkomielle on karkottaa mielestä. 

Olen käynyt terapiassa aiemmin masennuksen takia ja minulla on ruumiinkuvan häiriö diagnosoitu, mutta aina kun olen ottanut ulkonäköpakkomielteen puheeksi terapeutin kanssa, tämä on naureskellut ja huomauttanut jotain tyyliin "no kai suakin on joskus kehuttu nätiksi". Sehän nimenomaan ei ole se pointti, koska kehut eivät auta.

Muutkin saman diagnoosin saaneet kertovat että asiantuntemusta BDD:stä on tosi vähän. Haluaisin vielä löytää sopivan terapeutin.

Olet kaunis tai vähintäänkin nätti mutta et ruma koska miksi muuten olisit saanut kehuja?

Riippuu myös kenen seurassa on. Itse jään kauniimmassa seurassa kauniimpien varjoon ja olen ihan huomaamaton, mutta kun olin joskus vähemmän kauniin seurassa baarissa niin sain tosi paljon kehuja :D, siis tällä kaverilla jonka seurassa olin on ylipainoa, lyhyt tukka ja erittäin huono ryhti.

Sitten ne kauniimmat joiden varjoon jään ovat toimineet malleina ja tanssijoina.

Luultavasti olet ihan ok näköinen mutta on myös paremman näköisiä. Ei kannata vertailla itseään muihin.

Kuulostaa ruumiinkuvan häiriöltä joo. Itselläni samantapaista. Muut sanovat kauniiksi, itse näen itsessäni virheitä sekä peilissä että valokuvissa. Stressaan jos joudun valokuvatuksi. Minun on vaikeaa objektiivisesti arvioida myös muiden ihmisten ulkonäköä, saatan pitää todella kauniina pidettyjä ihmisiä vähän vähemmän kauniina, ja muiden mielestä taviksen näköisiä huikeina kaunottarina. Olen huomannut, että mielipiteeni riippuu siitä, pidänkö ihmisestä vai en. Ihmiset saavat myös itsevarmuudellaan minut "huijattua" pitämään itseään hyvännäköisinä. Välillä mietin onko kyse vain jostain neurologisesta häiriöstä.

Toisaalta omassakin perheessäni äitini piti itseään rumana ja saattoi myös riitojen yhteydessä haukkua minua rumaksi. Muutenkin kasvoin ympäristössä, missä opin olemaan luottamatta omiin tunteisiini ja mielipiteisiini. Luulen, että se vaikuttaa jollain tapaa siihen, miten havainnoin ympäristöäni ja itseäni.

Luultavasti ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa on. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, mutta ei kukaan rumaksikaan sanoisi.

Omaat luultavasti piirteitä, jotka tekevät sinusta kauniin jonkun silmissä ja jonkun ei niinkään.

Kauneus on katsojan silmissä. Olet sellainen kuin olet. Hyväksy se.

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti olet useimpien ihmisten mielestä kaunis tai hyvännäköinen. 

Lisäisin vielä, että koeta miettiä muita asioita kuin ulkonäköön liittyviä. Aloita uusi harrastus, lue kirjoja, käy kävelyllä, kuuntele musiikkia. Itsellänikin saattaa olla jonkinlainen ruumiinkuvahäiriö (olin koulukiusattu), ja vatvon ulkonäköäni ihan liikaa, vaikka eihän se mitään hyödytä. Monta vuotta on mennyt ihan hukkaan ulkonäköä miettiessä. 

Aloita tarvittaessa vaikka terapia. Itsellänikin se on varmaan edessä jossain vaiheessa.

Kyllä muihin asioihin keskittyminen auttaa. Ystäviin, harrastuksiin, urheiluun. Siihen että on mahdollisimman hyvä ystävä ja ihminen. Mutta mitä väsyneempi ja stressaantuneempi on, sitä vaikeampaa pakkomielle on karkottaa mielestä. 

Olen käynyt terapiassa aiemmin masennuksen takia ja minulla on ruumiinkuvan häiriö diagnosoitu, mutta aina kun olen ottanut ulkonäköpakkomielteen puheeksi terapeutin kanssa, tämä on naureskellut ja huomauttanut jotain tyyliin "no kai suakin on joskus kehuttu nätiksi". Sehän nimenomaan ei ole se pointti, koska kehut eivät auta.

Muutkin saman diagnoosin saaneet kertovat että asiantuntemusta BDD:stä on tosi vähän. Haluaisin vielä löytää sopivan terapeutin.

Olisiko niin, että kyseinen häiriö tunnetaan Suomessa todella huonosti? Terapeuttisi suhtautuminen kuulostaa oudolta. 

#7

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa on. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, mutta ei kukaan rumaksikaan sanoisi.

Omaat luultavasti piirteitä, jotka tekevät sinusta kauniin jonkun silmissä ja jonkun ei niinkään.

Kauneus on katsojan silmissä. Olet sellainen kuin olet. Hyväksy se.

Mä aina välillä pääsen sellaseen hyvään mielentilaan, että en välitä. Sillä tavalla haluaisin elääkin. Mutta aina kun joku sitten kehuu tai selkeästi ignoraa, pakkomielle pamahtaa uudestaan päälle ja alan taas hakea hyväksyntää. 

Mua ahdistaa paljon myös ajatus siitä, että jokainen mua kehunut onkin liioitellut. Että jokainen, joka on sanonut mua yhdeksi kauneimmista ihmisistä jonka tuntee (ei näitä montaa ole vaan muutamia), tai täydeksi kympiksi (ei näitäkään ole montaa mutta muutama), on vain ylisanoja ja ystävällisyyttä ja oikeasti olen juurikin "ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa". Jälkimmäinen on varmasti totta, mutta sitten haluaisin että minulle myös sanottaisiin se suoraan.

Kaunis-sanaa viljellään niin paljon, että en tiedä enää mihin uskoa.

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa on. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, mutta ei kukaan rumaksikaan sanoisi.

Omaat luultavasti piirteitä, jotka tekevät sinusta kauniin jonkun silmissä ja jonkun ei niinkään.

Kauneus on katsojan silmissä. Olet sellainen kuin olet. Hyväksy se.

Mä aina välillä pääsen sellaseen hyvään mielentilaan, että en välitä. Sillä tavalla haluaisin elääkin. Mutta aina kun joku sitten kehuu tai selkeästi ignoraa, pakkomielle pamahtaa uudestaan päälle ja alan taas hakea hyväksyntää. 

Mua ahdistaa paljon myös ajatus siitä, että jokainen mua kehunut onkin liioitellut. Että jokainen, joka on sanonut mua yhdeksi kauneimmista ihmisistä jonka tuntee (ei näitä montaa ole vaan muutamia), tai täydeksi kympiksi (ei näitäkään ole montaa mutta muutama), on vain ylisanoja ja ystävällisyyttä ja oikeasti olen juurikin "ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa". Jälkimmäinen on varmasti totta, mutta sitten haluaisin että minulle myös sanottaisiin se suoraan.

Kaunis-sanaa viljellään niin paljon, että en tiedä enää mihin uskoa.

Onko sitten niin, että haluaisit olla kauniimpi kuin kaikki muut? Pelkäätkö vanhenemista? 

7/13

Vierailija kirjoitti:

Muut sanovat kauniiksi, itse näen itsessäni virheitä sekä peilissä että valokuvissa. Stressaan jos joudun valokuvatuksi. Minun on vaikeaa objektiivisesti arvioida myös muiden ihmisten ulkonäköä, saatan pitää todella kauniina pidettyjä ihmisiä vähän vähemmän kauniina, ja muiden mielestä taviksen näköisiä huikeina kaunottarina. Olen huomannut, että mielipiteeni riippuu siitä, pidänkö ihmisestä vai en. Ihmiset saavat myös itsevarmuudellaan minut "huijattua" pitämään itseään hyvännäköisinä. Välillä mietin onko kyse vain jostain neurologisesta häiriöstä.

Toisaalta omassakin perheessäni äitini piti itseään rumana ja saattoi myös riitojen yhteydessä haukkua minua rumaksi. Muutenkin kasvoin ympäristössä, missä opin olemaan luottamatta omiin tunteisiini ja mielipiteisiini. Luulen, että se vaikuttaa jollain tapaa siihen, miten havainnoin ympäristöäni ja itseäni.

Pystyn samastumaan todella hyvin. Tunnen näyttäväni ihan eri ihmiseltä eri kuvissa, ja yksi epäonnistunut kuva saa minut vakuuttumaan siitä, että tuolta oikeasti näytän ja olen hirvittävän ruma. Kehut ja onnistuneet kuvat eivät paina läheskään yhtä paljon.

En myöskään osaa katsoa objektiivisesti itseäni enkä muita. Näen yksityiskohtia, mutta en kokonaisuutta. Yksittäisiä piirteitä jotka eivät sovi yhteen. Kuin katselisin kymmentä eri kuvaa, en yhtä yhtenäistä ihmistä. Sitä on hankalaa selittää.

Äitini ei ole koskaan kunnolla oikein pystynyt kehumaan minua, siinä on aina karvas taustasävy ja mitätöinti "älä luule itsestäsi liikoja, sillä olet mitäänsanomaton". Varmasti tämä kaikki vielä avikuttaa.

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa on. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, mutta ei kukaan rumaksikaan sanoisi.
Omaat luultavasti piirteitä, jotka tekevät sinusta kauniin jonkun silmissä ja jonkun ei niinkään.
Kauneus on katsojan silmissä. Olet sellainen kuin olet. Hyväksy se.

Mä aina välillä pääsen sellaseen hyvään mielentilaan, että en välitä. Sillä tavalla haluaisin elääkin. Mutta aina kun joku sitten kehuu tai selkeästi ignoraa, pakkomielle pamahtaa uudestaan päälle ja alan taas hakea hyväksyntää. 

Mua ahdistaa paljon myös ajatus siitä, että jokainen mua kehunut onkin liioitellut. Että jokainen, joka on sanonut mua yhdeksi kauneimmista ihmisistä jonka tuntee (ei näitä montaa ole vaan muutamia), tai täydeksi kympiksi (ei näitäkään ole montaa mutta muutama), on vain ylisanoja ja ystävällisyyttä ja oikeasti olen juurikin "ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa". Jälkimmäinen on varmasti totta, mutta sitten haluaisin että minulle myös sanottaisiin se suoraan.

Kaunis-sanaa viljellään niin paljon, että en tiedä enää mihin uskoa.

Kauhistuttaako sinua ajatus siitä että olisit "ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa"? Miksi? Suurin osahan on juuri näitä tavallisia. Miksi sinun pitäisi olla erityisen kaunis tai muutoin erikoinen, muista poikkeava?

Onko perheessäsi ollut pystyssä vahvat kulissit, ja on ollut tärkeää, miltä asiat näyttävät muiden silmissä? Tai oletko joutunut hakemaan vanhemmiltasi hyväksyntää? Olemaan nätti, kiltti ja hiljainen?

Kaikki erityisyyden havittelu on pohjimmiltaan egosta lähtöisin. Opettele hyväksymään mieluummin se, että sillä, oletko kaunis vai et, ei ole lopultakaan niin suurta väliä. Muutaman vuosikymmenen päästä et kuitenkaan ole erikoisen kaunis enää. Parempi kasvattaa itsessä niitä puolia, mitkä säilyvät, kuin koittaa pähkäillä iäisyyksiin asti niitä asioita, mitkä eivät ole pysyviä ja joiden avulla saat korkeintaan pintapuolista huomiota.

Vierailija kirjoitti:

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa on. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, mutta ei kukaan rumaksikaan sanoisi.

Omaat luultavasti piirteitä, jotka tekevät sinusta kauniin jonkun silmissä ja jonkun ei niinkään.

Kauneus on katsojan silmissä. Olet sellainen kuin olet. Hyväksy se.

Mä aina välillä pääsen sellaseen hyvään mielentilaan, että en välitä. Sillä tavalla haluaisin elääkin. Mutta aina kun joku sitten kehuu tai selkeästi ignoraa, pakkomielle pamahtaa uudestaan päälle ja alan taas hakea hyväksyntää. 

Mua ahdistaa paljon myös ajatus siitä, että jokainen mua kehunut onkin liioitellut. Että jokainen, joka on sanonut mua yhdeksi kauneimmista ihmisistä jonka tuntee (ei näitä montaa ole vaan muutamia), tai täydeksi kympiksi (ei näitäkään ole montaa mutta muutama), on vain ylisanoja ja ystävällisyyttä ja oikeasti olen juurikin "ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa". Jälkimmäinen on varmasti totta, mutta sitten haluaisin että minulle myös sanottaisiin se suoraan.

Kaunis-sanaa viljellään niin paljon, että en tiedä enää mihin uskoa.

Onko sitten niin, että haluaisit olla kauniimpi kuin kaikki muut? Pelkäätkö vanhenemista? 

7/13

Vanhenemista en vielä osaa pelätä, mutta mun on vaikea sietää keskinkertaisuutta millään elämän osa-alueella. Olen perfektionisti aika lailla kaikessa. Työni voin aina tehdä paremmin tai taitoja harjoitella lisää, mutta ulkonäköön en voi vaikuttaa kuin kauneusleikkauksilla ja se ahdistaa. Se, että on keskinkertainen ja huomaamaton tuntuu ehkä vielä pelottavammalta kuin se, että olisi ihan rehellisesti silmiinpistävän ruma tai huono jossain. 

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa on. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, mutta ei kukaan rumaksikaan sanoisi.

Omaat luultavasti piirteitä, jotka tekevät sinusta kauniin jonkun silmissä ja jonkun ei niinkään.

Kauneus on katsojan silmissä. Olet sellainen kuin olet. Hyväksy se.

Mä aina välillä pääsen sellaseen hyvään mielentilaan, että en välitä. Sillä tavalla haluaisin elääkin. Mutta aina kun joku sitten kehuu tai selkeästi ignoraa, pakkomielle pamahtaa uudestaan päälle ja alan taas hakea hyväksyntää. 

Mua ahdistaa paljon myös ajatus siitä, että jokainen mua kehunut onkin liioitellut. Että jokainen, joka on sanonut mua yhdeksi kauneimmista ihmisistä jonka tuntee (ei näitä montaa ole vaan muutamia), tai täydeksi kympiksi (ei näitäkään ole montaa mutta muutama), on vain ylisanoja ja ystävällisyyttä ja oikeasti olen juurikin "ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa". Jälkimmäinen on varmasti totta, mutta sitten haluaisin että minulle myös sanottaisiin se suoraan.

Kaunis-sanaa viljellään niin paljon, että en tiedä enää mihin uskoa.

Onko sitten niin, että haluaisit olla kauniimpi kuin kaikki muut? Pelkäätkö vanhenemista? 

7/13

Vanhenemista en vielä osaa pelätä, mutta mun on vaikea sietää keskinkertaisuutta millään elämän osa-alueella. Olen perfektionisti aika lailla kaikessa. Työni voin aina tehdä paremmin tai taitoja harjoitella lisää, mutta ulkonäköön en voi vaikuttaa kuin kauneusleikkauksilla ja se ahdistaa. Se, että on keskinkertainen ja huomaamaton tuntuu ehkä vielä pelottavammalta kuin se, että olisi ihan rehellisesti silmiinpistävän ruma tai huono jossain. 

Ei tavallisuudessa ole mitään väärää. Suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia. 

- tuo jolle vastasit

Mitä mieltä itse olet ihmisistä, jolle ulkonäkö on maailman tärkeintä, ja jotka tälläävät ja pynttäytyvät ja keikistelevät ja "hakevat hyväksyntää" jatkuvasti? Kerjäävät kehuja, ja kun niitä saavat, eivät usko ja kerjäävät lisää? Haluatko itse todellakin antaa tuon kuvan itsestäsi? Tottakai ihmisiä kehutaan milloin kauniiksi ja milloin viisaaksi, välillä ihan syystä ja välillä kohteliaisuudesta. Ei kukaan järkevä mene kenellekään sanomaan "ihan rehellisesti", että oletpa tavallinen. 

Et vaikuta tyhmältä, joten keskity persoonallisuutesi kehittämiseen, ja yritä ajatella vähemmän sitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Et varmaan halua että sinua pidetään kauniina bimbona, jonka elämässä ei muuta ole kuin huulipuna ja tissit ja miesten kehut.