Minulla ei ole aavistustakaan, olenko oikeasti kaunis vai tosi ruma

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

bdd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa on. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, mutta ei kukaan rumaksikaan sanoisi.

Omaat luultavasti piirteitä, jotka tekevät sinusta kauniin jonkun silmissä ja jonkun ei niinkään.

Kauneus on katsojan silmissä. Olet sellainen kuin olet. Hyväksy se.

Mä aina välillä pääsen sellaseen hyvään mielentilaan, että en välitä. Sillä tavalla haluaisin elääkin. Mutta aina kun joku sitten kehuu tai selkeästi ignoraa, pakkomielle pamahtaa uudestaan päälle ja alan taas hakea hyväksyntää. 

Mua ahdistaa paljon myös ajatus siitä, että jokainen mua kehunut onkin liioitellut. Että jokainen, joka on sanonut mua yhdeksi kauneimmista ihmisistä jonka tuntee (ei näitä montaa ole vaan muutamia), tai täydeksi kympiksi (ei näitäkään ole montaa mutta muutama), on vain ylisanoja ja ystävällisyyttä ja oikeasti olen juurikin "ihan samanlainen tavallinen kuin suurin osa". Jälkimmäinen on varmasti totta, mutta sitten haluaisin että minulle myös sanottaisiin se suoraan.

Kaunis-sanaa viljellään niin paljon, että en tiedä enää mihin uskoa.

Onko sitten niin, että haluaisit olla kauniimpi kuin kaikki muut? Pelkäätkö vanhenemista? 

7/13

Vanhenemista en vielä osaa pelätä, mutta mun on vaikea sietää keskinkertaisuutta millään elämän osa-alueella. Olen perfektionisti aika lailla kaikessa. Työni voin aina tehdä paremmin tai taitoja harjoitella lisää, mutta ulkonäköön en voi vaikuttaa kuin kauneusleikkauksilla ja se ahdistaa. Se, että on keskinkertainen ja huomaamaton tuntuu ehkä vielä pelottavammalta kuin se, että olisi ihan rehellisesti silmiinpistävän ruma tai huono jossain. 

Täällä toinen samoin kokeva. Olen nyt jo keski-ikäinen joten tuo ulkonäkö on menettänyt merkitystään angstaamisen aiheena. Mutta muissa asioissa on vieläkoin noin, että jos en voi olla huippu, olen mieluummin huono kuin keskinkertainen. Keskinkertaisuus on kuin ei olisi mitään, se on harmaata persoonattomuutta. Huippuus on erottumista ja persoonaa, mutta niin on sekin että ei kerta kaikkiaan osaa tai pysty jotain.

...ja siskoni ovat erityisen kauniita, olen aina vertaillut itseäni heihin, sekin vaikuttaa.

-ap

Minua on poikaystävät kehuneet kauniiksi, kukaan kaveri ei ole. Eikä kukaan ulkopuolinen kahta humalaista lukuunottamatta: toinen sanoi kauniiksi ja toinen liian hyvännäköiseksi. Joskus tuntuu että miehet kyllä tuijottaa, mutta kehuja ei satele keneltäkään. Ei kyllä haukkujakaan. Pelkkiä katseita, että jos muiden mielipiteille pitäisi perustaa käsitys niin voih :(

Omasta mielestäni olen perusnätti. Joskus jopa kaunis. 

Mulla taitaa olla sama ruumiinkuvan häiriö.

Aiemmin uskoin olevani kaunis, mutta mueheni on kritisoinut ja vaikuttanut käsityksiini niin, että näen nykyään itseni aina rumana ja lihavana. Esim ainia mittari, josta tiedän laihtuneeni, on yksi tietty vaate ja sen istuvuus. Peiliin katsoessa luulen lihoneeni. Myös kauneusasepektia on vaikea enää hahmottaa. Yritän tarkkailla varsinkin vieraiden miesten reaktioita ja heidän katseestaan voisi luulla, että olen hyvännäköinen. Itse en enää tiedä yhtään peiliin katsomalla.

Eli onko oikea ongelma se, että pidät tavallisia ihmisiä huonoina ja vähempiarvoisina, ja tämän vuoksi kammottaa ajatus siitä, että voisit itsekin olla sellainen? Jos on näin, niin mistäs tämä ajatus kumpuaa, ihan itsekö olet tämän keksinyt? Vai kilkattaako päässä jonkun muun tuomitsevat sanat tai asenne? Villinä veikkauksena, vanhempiesi?

On sinulla kyllä paha pakkomielle ulkonäöstä ja olet todella epävarma. Toivottavasti olet hakenut apua tuohon. Kyse ei välttämättä ole ruumiinkuvan häiriöstä, voi olla myös jokin persoonallisuushäiriö. Oletko lukenut esim. vaativasta tai huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä? Kannattaa tutustua aiheeseen. Tuntuu, että sinulle olisi todella tärkeää olla se kaunein (vaikka se ei mahdollista olekaan). Tiedät varmaan olevasi ihan normaalin näköinen/nätti jos kehujakin saat. Ne eivät vaan tunnu riittävän sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Eli onko oikea ongelma se, että pidät tavallisia ihmisiä huonoina ja vähempiarvoisina, ja tämän vuoksi kammottaa ajatus siitä, että voisit itsekin olla sellainen? Jos on näin, niin mistäs tämä ajatus kumpuaa, ihan itsekö olet tämän keksinyt? Vai kilkattaako päässä jonkun muun tuomitsevat sanat tai asenne? Villinä veikkauksena, vanhempiesi?

En ikinä pienessä mielessäni pitäisi ketään toista ulkonäön takia vähempiarvoisena. Saati sitten älykkyyden, aseman yms. Minulla on kaikennäköisiä ja -ikäisiä ystäviä eri elämäntilanteista ja he ovat minulle ihan samanarvoisia.

Mutta itseäni kohtaan olen ihan kohtuuttoman ankara. Pelkään, että MUUT tuomitsevat minut huonommaksi, en saa hyviä työpaikkoja, olen ihmisten mielestä epäkiinnostava, jään aina muiden varjoon, minun ei kannata edes vaivautua tutustumaan muihin ihmisiin, koska tuhlaan vain heidän aikaansa, jonka he voisivat viettää jonkun viehättävämmän, karismaattisemman ja kiinnostavamman kanssa. 

Tiedostan kyllä että ajatukseni ovat vääristyneitä. Haluaisin vain saavuttaa jonkinlaisen rauhan.

Kuulostaa siltä, että sinulla on alhainen itsetunto, masennusta ja jotain lapsuuden/nuoruuden traumaa taustalla. Ehkä siellä terapiassa voisi yrittää paneutua noihin. 

Vierailija kirjoitti:

Eli onko oikea ongelma se, että pidät tavallisia ihmisiä huonoina ja vähempiarvoisina, ja tämän vuoksi kammottaa ajatus siitä, että voisit itsekin olla sellainen? Jos on näin, niin mistäs tämä ajatus kumpuaa, ihan itsekö olet tämän keksinyt? Vai kilkattaako päässä jonkun muun tuomitsevat sanat tai asenne? Villinä veikkauksena, vanhempiesi?

En koskaan pitäisi ketään toista vähempiarvoisena tämän ulkonäön, aseman, älykkyyden jne. perusteella, mutta itseäni kohtaan olen kohtuuttoman vaativa. Se tulee kotoa. Minulla on pakkomielteisiä ajatuksia, kuten että en saa haluamiani työpaikkoja enkä ihmissuhteita koska olen niin mitäänsanomaton, eikä minun kannata edes vaivautua tutustumaan keneenkään, kun tuhlaan vain heidän aikaansa, jonka he voisivat viettää jonkun karismaattisemman ja kiinnostavamman kanssa. 

Haluaisin vain saavuttaa jonkinlaisen rauhan ajatusteni kanssa.

Nyt taas tajuan, miksi en pysty puhumaan ruumiinkuvan häiriöstä kenellekään ja häpeän sitä niin paljon.

Täälläkin ensimmäiset reaktiot ovat: olen leuhka, vaikea ja itsekäs. Samaahan se terapeutin naureskelukin kertoi. 

Kaipa silloinkin olin vain itsekäs kun masentuneena makasin muutaman kuukauden sängyssä tai kun oksensin 8 kertaa päivässä ja jouduin sydämen vajaatoiminnan takia sairaalaan.

En ole valinnut pakkomielteitäni. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin olla rento, epäitsekäs, itsevarma, elää normaalia elämää. En ole ainakaan tietoisesti ikinä hakenut huomiota, sillä pelkään niin paljon tulevani leimatuksi leuhkaksi. 

En oikeastaan edes tiedä miksi aloitin tämän ketjun, kun olo on nyt vain pahempi. Kiitos teille kuitenkin jotka yrititte auttaa.

Nyt poistun täältä olemaan itsekäs, leuhka ja kamala ihminen.

Ei muuta kun kuvaa esille niin av raati arvioi :)

tiedän tunteen, mutta minusta on hassua että jos kerran sinua on kehuttu niin miksi pitää sitten miettiä onko ruma vai kaunis? Eikö riitä että olet joidenkin mielestä kaunis sillä kyllä joku jollain tavalla mielyttää jonkun silmää. Eipä minuakaan juuri kehuta, baareissa olen ollut se "hiirulainen" kun kavereitani lähestytään, mutta sitten arkena huomaan että löytyy niitä joiden mielestä olen hyvinkin kaunis. En varmasti ole mikään rotunaimen mutta olen kuitenkin joidenkin mieleen ja se riittää. Sitä paitsi, minusta kauniit naiset eivät ole sen ihmeempiä kuin me muutkaan. heilläkin niitä virheitä löytyy kuten muillakin. Mutta jos on hyvä itsetunto niin kenestä vain tulee paljon upeampi ihmisten silmissä.

Öö. Sulla on mies. Siinä sulle vastaus oletko ruma vai kaunis. T: 28 v ruma nainen joka ei ole koskaan saanut miestä

bdd kirjoitti:

Nyt taas tajuan, miksi en pysty puhumaan ruumiinkuvan häiriöstä kenellekään ja häpeän sitä niin paljon.

Täälläkin ensimmäiset reaktiot ovat: olen leuhka, vaikea ja itsekäs. Samaahan se terapeutin naureskelukin kertoi. 

Kaipa silloinkin olin vain itsekäs kun masentuneena makasin muutaman kuukauden sängyssä tai kun oksensin 8 kertaa päivässä ja jouduin sydämen vajaatoiminnan takia sairaalaan.

En ole valinnut pakkomielteitäni. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin olla rento, epäitsekäs, itsevarma, elää normaalia elämää. En ole ainakaan tietoisesti ikinä hakenut huomiota, sillä pelkään niin paljon tulevani leimatuksi leuhkaksi. 

En oikeastaan edes tiedä miksi aloitin tämän ketjun, kun olo on nyt vain pahempi. Kiitos teille kuitenkin jotka yrititte auttaa.

Nyt poistun täältä olemaan itsekäs, leuhka ja kamala ihminen.

Lisää listaan vielä huomionhaluinen marttyyri.

Oletko kirjoittanut täällä aiemmin samasta aiheesta? Kirjoituksesi vaikuttaa jotenkin niin tutulta.

Kai ymmärrät, että kauneus on erittäin subjektiivista? Olet saanut monelta kehuja ulkonäöstäsi. Vaikka osa olisi kehunut vain kohteiliaisuuttaan, osa on aidosti ollut kehujensa takana. Olet siis joidenkin ihmisten mielestä kaunis. Väistämättä olet joidenkin mielestä myös ei-niin-kaunis. Sellaista se on.

Sinulla on pakkomielle olla mieliksi kaikille. Sanoit esimerkiksi, että sinun on vaikea hyväksyä sitä, että joku pitäisi sinua epäkiinnostavana. Väistämättä olet joillekin ihmisille epäkiinnostava. On mahdotonta, että kaikki pitäisivät sinusta. Et voi asialle mitään eikä sille pidäkään voida mitään. Ei ole olemassa mitään objektiivisesti täydellistä ihmistä, josta kaikki pitävät.

 Äitisi kuulostaa kateelliselta ongelmatapaukselta, joka kanavoi pahaa oloansa sinuun.

Vierailija kirjoitti:

On sinulla kyllä paha pakkomielle ulkonäöstä ja olet todella epävarma. Toivottavasti olet hakenut apua tuohon. Kyse ei välttämättä ole ruumiinkuvan häiriöstä, voi olla myös jokin persoonallisuushäiriö. Oletko lukenut esim. vaativasta tai huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä? Kannattaa tutustua aiheeseen. Tuntuu, että sinulle olisi todella tärkeää olla se kaunein (vaikka se ei mahdollista olekaan). Tiedät varmaan olevasi ihan normaalin näköinen/nätti jos kehujakin saat. Ne eivät vaan tunnu riittävän sinulle.

Tällaiset ongelmat eivät aina automaattisesti johdu mistään persoonallisuushäiriöstä, yleisimmin se taustalla on vakava trauma tai ruumiinkuvan vääristymä/häiriintymä. Dysmorfinen ruumiinkuvanhäiriö ei ole mikään pikkujuttu, vaan potilaan elämää merkittävästi häiritsevä asia. On myös ihmisiä, jotka kokevat olevansa rumia ilman että heillä on ruumiinkuvan vääristymää. Dysmorfinen häiriö voidaan diagnosoida ammattilaisen taholta silloin, kun henkilö kokee olevansa vaikeasti epämuodostunut ja potilaan käsitys omasta ulkoisesta olemuksestaan on hyvin vääristynyt ja äärimmäinen.

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrät, että kauneus on erittäin subjektiivista? Olet saanut monelta kehuja ulkonäöstäsi. Vaikka osa olisi kehunut vain kohteiliaisuuttaan, osa on aidosti ollut kehujensa takana. Olet siis joidenkin ihmisten mielestä kaunis. Väistämättä olet joidenkin mielestä myös ei-niin-kaunis. Sellaista se on.

Sinulla on pakkomielle olla mieliksi kaikille. Sanoit esimerkiksi, että sinun on vaikea hyväksyä sitä, että joku pitäisi sinua epäkiinnostavana. Väistämättä olet joillekin ihmisille epäkiinnostava. On mahdotonta, että kaikki pitäisivät sinusta. Et voi asialle mitään eikä sille pidäkään voida mitään. Ei ole olemassa mitään objektiivisesti täydellistä ihmistä, josta kaikki pitävät.

 Äitisi kuulostaa kateelliselta ongelmatapaukselta, joka kanavoi pahaa oloansa sinuun.

Aloittajallahan on kaikki hyvin ja hän virheellisesti perustaa minäkuvansa pelkkien sanallisten kehujen varaan. Hän tietää varmasti sisimmässään ettei ole fyysisesti ruma, joka on muuten ominaisuus josta ihminen on aina tietoinen itse ellei kyseessä ole esimerkiksi dysmorfinen ruumiinkuvanhäiriö. Jos saa neutraalia/positiivista kohtelua suurimman osan ajasta, saa helposti seurustelukumppanin ja ystäviä, työpaikan saaminen on äärimmäisen helppoa, kuulee jatkuvasti kehuja ulkonäöstään niin ei ole fyysisesti epäviehättävä, piste. Oikeasti negatiivisella tavalla poikkeavan näköisiä yksilöitä kohdellaan todella julmasti ja syrjivästi, ihan kaikki asiat ovat heille hankalampia kuin tavallisen tai kauniin näköisille ihmisille. Kyllähän jonkun missinkin ulkonäköä voidaan esimerkiksi netissä kommentoida ilkeästi, silti kyseinen ihminen on kaunis yleisillä ja universaaleilla ulkonäköstandardeilla, joista on tutkimuksia olemassa. Fyysinen rumuus on naiselle äärimmäisen julma taakka kantaa, olkaa naiset tyytyväisiä jos olette väh'nkään söpöjä/nättejä. Se on enemmän kuin tarpeeksi ja lopettakaa se itsenne jatkuva vertailu muihin, se ei tee hyvää minäkuvalle eikä itsetunnolle. 

Vierailija kirjoitti:

Aloittajallahan on kaikki hyvin ja hän virheellisesti perustaa minäkuvansa pelkkien sanallisten kehujen varaan. Hän tietää varmasti sisimmässään ettei ole fyysisesti ruma, joka on muuten ominaisuus josta ihminen on aina tietoinen itse ellei kyseessä ole esimerkiksi dysmorfinen ruumiinkuvanhäiriö.

Aloittajahan kertoi että hänellä on dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö eli en ehkä sanoisi että on kaikki "hyvin". Kyseessä pahimmillaan äärimmäisen invalidisoiva sairaus joka voi pahimmillaan lukita ihmisen omaan kotiinsa kuukausiksi tai vuosiksi. Myös itsemurhariski merkittävästi kohonnut. Lähipiirissä kokemusta tästä ei itsellä.

Oon varma että oot nätti vähintään, ei ole rumia naisia vaan naisia jotka ei osaa meikata.