Elämän suunta hukassa :(

Kriisistä sanotaan: se on uhka tai mahdollisuus. Mahdollisuus muutokseen? Minusta on hyvä, että olet tutkiskellut itseäsi ja tuntemuksiasi. Minulla oli vastaavanlaiset fiilikset kolmenkympin tietämillä. Tulevaisuus arvelutti, ei vielä sitä ihmissuhdetta (nyt on).

Koskaan ei voi tietää, minkä kulman takana onni luuraa. Mitäs sitten, jos elämä on mennyt vähän suuntaa etsiskellessä, sinulla on vielä kenties yli 40 vuotta elämää edessä.

Minua auttoi, kun sain puhua yhden ihmisen kanssa. Hänellä oli valtavan paljon enemmän elämänkokemusta.

Toivon sinulle uskoa tulevaisuuteen.

Minusta vaikutat hieman masentuneelta.

Sinuna miettisin, mitä oikeasti haluat tulevaisuudelta. Sitten mietit, miten siihen voi päästä ja alat tehdä elämässäsi päätöksiä, jotka vievät siihen suuntaan. On se sitten mitä tahansa.

Kuulostaa minun kolmenkympinkriisiltäni vaikka silloin vannoin ettei kyse ole siitä :D Löysin suunnan uusien opintojen myötä ja kaikki paha olo kaikkosi, vaikka elämässäni mikään muu ei muuttunut. Kokeilin vähän kaikkea eikä mikään tuntunut oikealta ja sitten kun se osui kohdalle, kaikki selkeni.

Nyt rauhoitu, hyväksy se mielessäsi, että elämään kuuluu paskojakin kausia ja elät niistä yhtä. Se menee aikanaan ohitse. Suunta löytyy kyllä, kun pidät silmät auki. Älä pakota itseäsi mihinkään, mikä ei tunnu omalta. Älä vertaile itseäsi muihin, saat siitä vain huonon mielen.

Minulla oli samanlaisia tunteita kolmenkympin lähestyessä. Sen jälkeen moi asia on muuttunut. Kirjoitin kolmekymmentävuotiaana paperille tulevaisuudensuunnitelmiani. Osa niistä on toteutunut, osa unohtunut tai muuttunut muuksi.

Aviomieheni tapasin 36-vuotiaana. Nyt olemme olleet naimisissa kolme vuotta, sitä edelsi vuoden seurustelu. Olen avioliittomme aikana matkaillut itsenäisesti Euroopan ulkopuolella ja tehnyt kaikkea luovaa: kirjoittanut runoja ja maalannut vesiväreillä jne. Olen tietoisesti hankkinut ystäviä ja nyt meillä on mukava neljän naisen porukka, jonka kanssa käymme elokuvissa, konserteissa, saunomassa tai istumme iltaa jonkun kotona 1-2 kertaa kuukaudessa. Vaalin ystävyyssuhteitani ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä, luotettava ja avulias ystävä.

Valmistuin ja sain töitä. Vuokrasimme isomman asunnon. Juuri nyt saatan olla raskaana - tosin ikää on jo 40 eli aika vanhana tulisin äidiksi.

Elämä jatkuu ja asiat muuttuvat. Entä, jos sinäkin kirjoittaisit tulevaisuuden suunnitelmia paperille?

Täällä myös yksi, joka kokee olevansa hyvin samanlaisessa tilanteessa. Olen vähän vajaa 30-vuotias, viimeiset 10 vuotta olen vain haahuillut, tehnyt joko hanttihommia tai opiskellut. En ole valmistunut mistään, aina olen keksinyt muka jonkun kiinnostavamman jutun ja vaihtanut koulua ja välillä asuinpaikkakuntaakin. Kaverit ovat aina jääneet tai vaihtuneet, en ole osannut pitää niistä kiinni. En ole edennyt mihinkään, aina vain aloittanut alusta ja palannut lähtöruutuun. En oikeastaan edes tiedä mitä haluan.

Nyt vasta olen tajunnut, etten ole osannut sitoutua pitkäjänteisemmin ja tavoitteellisemmin mihinkään. Hankalan perhetilanteen takia olin nuorena masentunut ja sitä olen kantanut mukanani enemmän ja vähemmän kaikki nämä vuodet, muutama pahempi sairaslomaa vaatinut masennusjakso on mahtunut mukaan. Turhauttaa, että en ole "löytänyt itseäni" kaikkien näiden vuosien itsetutkiskelun jälkeen, peilaan itseäni vain muihin kun koen olevani vain tyhjä kuori. Tiedän, että tähän tilanteeseen ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin minä itse, mutta mitä jos siinäkään ei onnistu.

Et ole ainoa, täällä toinen joka ei tiedä mitä haluaa elämältä. Olen 27v., tähän asti olen opiskellut aloille jotka eivät tuntuneet sittenkään omalta, ja muutama työpaikka hanttihommista päälle. Vaihdoin muutama vuosi sitten paikkakuntaa paremman toivossa, nyt haluan ehkä vaihtaa taas. Vaan en tiedä minne. Kaiken lisäksi olen nyt työttömänä. En tiedä mitä haluan tehdä elämässäni. Pikkuhiljaa tulee paniikki että lähenen kolmeakymppiä ja ehkä lapsiakin pitäisi alkaa jo miettiä. Ihmisenä olen äärimmäisen epävarma ja epäsosiaalinen. 

En ole kovin tyytyväinen itseeni.

Vanha ketju, mutta toi kyyneleet silmiin. Niin samassa tilanteessa täällä. Kolmekymppisenä ihan hukassa.

Aloitin juuri opinnot, mutta ei tämä tunnu yhtään omalta enkä usko, että tulen koskaan saamaan töitä tältä alalta.

Mitä ihmettä tekisin seuraavaksi? Tai tällä elämällä?

Ihan samaa pohtinut ja aivan kun olisi minun suusta kirjoitettua tekstiä lukenut. Itse myös kohta 27v. Valmistun ensimiseen ammattiin,mutta ei se tunnu omalta ammatilta. Ikäni tehnyt pätkätöitä ja en ole aikaisemmin lähtenyt ammattia hakemaan,koska en ole tiennyt mitä haluan työkseni tehdä. Nyt vähän niinkuin pakotin itseni opiskelemaan, varmaan osittain siksi, että voisin näyttää miehelleni, että minulla on jokin päämäärä. Surullista. Mies ei halua perustaa perhettä kanssani ennen kuin minulla on myös säännölliset tulot ja mielellään vakityö. Harmittaa kauheasti, että olen syntynyt tällaiseksi, etten tiedä mitä elämältä haluan. Onko kasvatus mennyt pieleen vai mistä tämä saamattomuus voi johtua? Haluaisin jo kovasti lapsia, mutta pelkään ettei niitä tule, kun en saa pysyvyyttä elämään. Olen muutenkin epävarma itsestäni ja epäsosiaalinen. Viihdyn mielummin yksin kuin porukassa. Se on myös aiheuttanut minulle vaikeuksia löytää ystäviä.

Samaistun.

Itse olen 30-vuotias ja aivan hukassa. Tähän asti ajelehtinut luottaen, että kyllä asiat järjestyy ja aika näyttää.

Nyt paniikki, pelko, että asiat eivät järjestykkään ja aika kuluu hukkaan: olenko kymmenen vuoden päästä tässä samassa? Tuntuu että muutoksia olisi tehtävä, kun vaan löytäisi sen jonkun päämäärän/suunnan/oman intohimon mitä kohti kurkottaa.

Ihan sama tilanne mulla. Tiedän kyllä mitä haluaisin opiskella mutta voi olla että en pääsisi siihen koulutusohjelmaan jos hakisin, se on kai aika suosittu ala. Tämän vuoden olen joka tapauksessa varannut näiden edellisten opintojen loppuun tekemiseen joten nyt en voi vielä hakea. Tunnen tuhlanneeni koko elämäni tyhjään, se on valunut ohi eikä mitään ole jäänyt käteen. Pelkään että olen vielä viiden tai kymmenen vuoden päästä samassa tilanteessa, että en koskaan saa minkäänlaista otetta elämään. Parisuhdetta kaipaan myös mutta olen hemmetin huono muodostamaan suhteita joten senkin suhteen pelottaa että ohi menee elämä enkä koskaan osaa tai pysty kunnon suhteeseen kenenkään kanssa.

Täälläkin 31-vuotias, joka ei oikein tiedä mitä hittoa pitäisi tehdä. Minulla on työ, ystäviä yms. Eli sinänsä asiat kunnossa, mutta olen kyllästynyt tähän. Haluaisin alkaa opiskella, en tosin ole varma, että mitä. Ja jos haluaisin opiskella, minun tulisi vaihtaa paikkakuntaa ja se pelottaa ajatuksena. Parisuhteet ovat menneet aina pieleen ja alan kyynistyä. En tiedä.. Aikaa kuluu ja minä vain jumitan.

Täällä myös 32vuotias joka juuri on saamassa valmistumis paperit alalta jossa suurinpiirtein voisi kävellä töihin halutessaan. Mutta kun en vain jotenkin tiedä mitä tekisi. Siinä missä luokkakaverit tietää tasan mitä tekevät. Itse en tiedä jatkanko edes alan töihinkään. Opintojen aikanakin meinasin keväällä lopettaa, mutta jollain ilveellä jatkoin sitte kuitenkin, varmaan se, että jäisi harmittamaan mitä olisi jäänyt syksyllä näkemättä. Noh jos jotain hyvää niin yhtä kokemusta rikkaampana.

onko muita?

Voimia teille 3-kymppisille.

Olen 4-kymppinen, ja mitään en ole elämässäni saavuttanut. Ajelehdin vailla suuntaa.

Olen liian väsynyt hakeakseni apua.

Täällä 26-vuotias ja aivan samat fiilikset. Tuntui helpottavalle lukea, että en ole yksin näiden tunteideni kanssa, että muutkin tunteneet samaa. Sinkkuna olen ja syvälliset ystävyyssuhteet puuttuu. Tutustumista vaikeuttaa se, että jännitän sosiaalisia tilanteita paljon ja olen epävarma itsestäni. Helpompi olla yksin vaikka oikeasti janoan seuraa ja läheisyyttä. Koen olevani ehkä oikealla alalla, valmistuin juuri ja hain jatko-opiskelemaan, tunnen kuitenkin itseni aika tyhmäksi ja tuntuu etten osaa mitään. Monta vuotta elämästä on mennyt fyysisten ja henkisten sairauksien kanssa selvitessä, lähipiirissäkin ollut vaikka mitä traagista tapahtumaa. Nyt ihmettelen kun luonto taas herää kevään myötä eloon ja minä yhä vaellan täällä vailla päämäärää tai suuntaa.

Hei vaan, liityn tähän ketjun jatkoksi. Ikinä en kirjoita näille palstoille mutta nyt pakko kun tänne eksyin. Täällä yksi 27-vuotias tänä vuonna yliopistosta valmistuva nainen. Tuntuu että olen todella hukassa itseni ja elämäni kanssa. Toki jotain olen "saavuttanut" kun olen saamassa paperit yliopistosta, mutta se onkin ollut ainoa selkeä suunta viime vuosina. Nyt valmistumisen kynnyksellä tajuan todellisuuden, eli sen että opiskelukavereilla on selkeät suunnitelmat: seurustelukumppani jonka kanssa muuttaa paikkakunnalle X sekä melko selkeä haave työnkuvasta. Itse sinkku ja mietin että mihin oikein muuttaisin tuolta pieneltä paikkakunnalta. Olen onnekas siinä mielessä että minulla on muutama läheinen ystävä mutta näistä kaikilla paitsi yhdellä on perhehaaveita ja muutenkin kiireinen oma elämänsä. Se mikä mietityttää omalla kohdallani on ensinnäkin paikkakunta jonne asettua... Lisäksi en tiedä pidänkö edes tuosta ammatista johon valmistun. En myöskään tiedä haluanko perhettä jnejne. Ahdistava ikä kun pitäisi tehdä suuria päätöksiä tai ainakin jotain päätöksiä. Itsekin kärsin masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelko hävettää enkä osaa tutustua uusiin ihmisiin vaikka janoaisin uusia ystäviä. Parisuhde olisi toki ihana myös mutta en ajattele että se kaikkea ratkaisee... Lohduttavaa oli lukea tuo teksti jossa joku oli löytänyt puolison 36-vuotiaana. Tuntuu että itsellä nämä asiat vie aikaa ja olen sellainen itseni etsijä ja yritän löytää elämästä merkitystä... 

Olen kohta 50v, enkä tiedä mikä ois mun ala , haluanko perhettä , missä haluaisin asua, mitä tehdä....

Olen 23-vuotias ja samaistun moniin aiempiin kirjoituksiin. Usein kuulen, että "onhan sinulla aikaa". Se ei kuitenkaan vähennä nykyistä merkityksettömyyden tunnetta tai helpota unettomiin öihin, jolloin mietin saamattomuuttani. Moni lähipiirissä jo valmistuu omilta aloiltaan ja suunnittelee perhe-elämää, kun itse en kehtaa edes mainita, mitä alaa opiskelen, koska se ei tunnu omalta jutultani. Oikeastaan mikään ala ei tunnu tällä hetkellä omalta, eikä mitä tahansa viitsi kokeilla, sillä opintotukikuukaudet kuluvat jo muutenkin.

Olen aina ollut hyvä koulussa ja olen hyvä ratkaisemaan ongelmia sekä ajattelemaan objektiivisesti. Jos yritän helpottaa oloani miettimällä hyviä ominaisuuksiani, huomaan vain turhautuvani lisää, sillä tuntuu, että ominaisuudet jäävät nykyisessä tilanteessa käyttämättä ja kehittymättä. Jään junnaamaan paikalleni. Oman jutun ja alan löytäminen yksin on vaikeaa. Ehkä muut ovat saaneet tukea erilaisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tai kasvatuksessa omaksi itsekseen opetellessaan.

Päälle 40v. nainen, elämä tosi hukassa, ei perhettä, työssä, mutta tuntuu et elämän suunta hukassa mä vaan ajelehdin ilman päämäärää.