Lue keskustelun säännöt.
Sairastuin pysyvästi monen sattumuksen summana, kelaan jatkuvasti miten monella eri tavalla asian olisi voinut välttää
04.10.2017 |
On varmaan yleistä?
Mietittekö joskus, kuinka monella tavalla asiat olisivat voineet mennä pienten yksityiskohtien muutosten takia? Jotenkin kauheaa ajatella. Sitten sitä miettii, minkä värinen makuuhuoneen seinä on, vaikka joku muu asia voi olla paljon käänteentekevämpi. Lähdet vaikka töihin 5 minuuttia tavallista myöhemmin töihin ja et törmää vanhaan tuttuusi, jolla olisi ollut koira myytävänä, jonka olisit päättänyt ottaa, jonka kanssa olisit lähtenyt lenkille ja tavannut miehen, joka kertoi sinulle tarinan, joka sai sinut ajattelemaan, että ehkä haluaisit vielä lapsen... Mutta tätä kaikkea ei tapahtunut koska päätit tänään tehdä monimutkaisemman meikin.
Kommentit (16)
Leffa Sliding Doors kertoo juuri tästä ajattelutavasta, entä jos....kantsii katsoo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en tuollaisilla kelailulla myrkytä mieltäni. Jonkin tapaturman osalta toki mietin, että miten se tapahtui. Mutta vain siinä mielessä, että vältän tekemästä saman mokan uudelleen. Jossittele en.
Totean vaan, että tässä ollaan ja kelailen, että kuinka parhaiten selviän uudessa tilanteessa. Sitten kun suunta on valittu niin etiäpäin, sano mummo lumessa
Vierailija kirjoitti:
Leffa Sliding Doors kertoo juuri tästä ajattelutavasta, entä jos....kantsii katsoo!
Kiitos vinkistä. Butterfly effect myös käsittääkseni kertoo samasta asiasta jollain tapaa. -ap
Sliding Doors traileri
"Have you ever wondered what might have been.
Would things be different if you caught the train instead of missing it?"
Tapaturman kanssa ihan ok. Sairauden ei niinkään. Olisihan se tullut sitten seuraavana päivänä tai vuonna?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koko elämämme on pohjimmiltaan kiinni sattumanvaraisuuksista, hetkellisistä päähänpälkähdyksistä ja silmänräpäyksellisistä mielijohteista. Enemmän tai vähemmän hedelmällinen jossittelu oman elämän käänteitä pohdittaessa ei liene kenellekään vieras ajatusrakennelma. Elämämme kulkuhan saattaa olla sietämättömällä tavalla riippuvainen vaikkapa siitä, huomaako aamulla ottaa sateenvarjon mukaansa tai palauttaa kirjaston kirjat ajoissa. Merkityksellistä koko loppuelämän kannalta saattaa olla myös se, ehtiikö ajoissa tavoittelemaansa bussiin, raitiovaunuun tai metroon.
Niin huvittavalta kuin kaikki edellinen saattaakin kuulostaa, ohjaaja Peter Howitt on varsin vakavissaan. Esikoisohjauksessaan Sliding Doors hän virittelee näkemyksiään kohtalon vaikutuksesta hauraaseen ihmiselämään juuri metroon ehtimisen kautta. Kohtalolla leikittelyn ja sen vaarallisen luonteen kirjoittamattomat säännöt ja näkymättömät rajat tulevat elokuvassa käsinkosketeltaviksi, kun katsojalle tarjoillaan fantasia yhden elämänkulun kahdesta erilaisesta vaihtoehdosta.
Ihastuttavaa jossittelua
Sliding Doors - (c) 1998 Intermedia Films / Paramount Pictures / Miramax FilmsElokuvan päähenkilö Helen (Gwyneth Paltrow) saa potkut miesvaltaisesta työpaikastaan ja aikoo palata kesken päivän kotiin. Itse kotimatka muodostuu kuitenkin varsin ratkaisevaksi hänen loppuelämänsä kannalta riippuen siitä, ehtiikö hän ajoissa metroon vai ei. Elokuvan kuluessa katsojan eteen avautuu tilanteita, joissa kohtalon voimallinen läsnäolo on selkeästi näkyvissä. Jatkuva entä jos -ajatuksella pallottelu on sangen lumoavaa. Mitä olisikaan esimerkiksi tapahtunut, jos Helen elokuvan lopussa olisikin ehtinyt tavoittelemaansa hissiin?
Helenin kaksi elämää näyttäytyvät katsojalle vuoron perään. Kahden eri Helenin elämät kursitaan kokonaisuuksiksi pienehköistä osasista ja palasista. Elokuvan kuluessa katsoja saa jännittää, miten Helenille käy ihmissuhteiden viidakossa: paljastuuko petollinen poikaystävä (John Lynch) ja puhkeaako enteilevä suhde uuteen tuttavuuteen (John Hannah) kukoistukseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi tietää, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Aapee ajattelee nyt, että jos asiat olisivat toisin, ne olisivat paremmin, mutta oikeasti ne voisivat ihan yhtä helposti olla vielä huonommin. Tai ehkä vain toisella lailla huonosti.
Kannattaa vapauttaa itsensä tästä miettimisestä, koska sitä, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin, ei koskaan voi saada selville. Vain yksi vaihtoehto kerrallaan kun voi toteutua.
Aikanaan jossittelin mutta kun kuitenkaan ei voi varmuudella tietää, miten asiat olisivat menneet, niin turhaa ajanhukkaahan tuo on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistat vieläkin sen pyörämatkan kun ajoin pankille. Siellä takasin siskolleni ja tämän miehelle lainan heidän yritystään varten.
Takaajia oli monta ja firmalla jtn tarvikkeita, joten luulin että vaikka homma menisi pieleenkin niin oma osuus (1/6) ei iso ole.
Väärin. Takaus oli ns. Yhteisvastuullinen eli minulle tyki kotiin lasku 248 000€.
Minua onkin ulosmitattu siitä lähtien. Kaikki on mennyt eikä.mitään ole.
Ei lasta ( ei ole mitenkään varaa), ei omaa asuntoa, ei luottotietoja, ei vakituista työpaikkaa, en valmistunut koulusta koskaan kun lähdin pätkätöihin että saisin vähän edes rahaa. En ole siskon ja miehensä kanssa puhunut. Eikä ne ole penniäkään minulle menettämistäni rahoista maksaneet.
Mietin usein, todella usein, miten elämäni olisi mennyt jos olisin vaan kieltäytynyt jollain syyllä takaukaesta!
Todellakin mietin asiaa usein! Joskus suunnittelen tekeväni jotain noille mutta pitää odottaa että äitimuori kuolee ensin pois.
Vierailija kirjoitti:
Ei voi tietää, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Aapee ajattelee nyt, että jos asiat olisivat toisin, ne olisivat paremmin, mutta oikeasti ne voisivat ihan yhtä helposti olla vielä huonommin. Tai ehkä vain toisella lailla huonosti.
Juuri näin!
Luulen, että ap:n jossittelunhalu tulee vähenemään itsestään, kun hän hyväksyy sairautensa ja oppii elämään sen kanssa. Neuvoisin jo tässä vaiheessa hiukan hillitsemään jossittelua, koska se vie paljon voimia, jotka voisi käyttää hyödyllisemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi tietää, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Aapee ajattelee nyt, että jos asiat olisivat toisin, ne olisivat paremmin, mutta oikeasti ne voisivat ihan yhtä helposti olla vielä huonommin. Tai ehkä vain toisella lailla huonosti.
Juuri näin!
Luulen, että ap:n jossittelunhalu tulee vähenemään itsestään, kun hän hyväksyy sairautensa ja oppii elämään sen kanssa. Neuvoisin jo tässä vaiheessa hiukan hillitsemään jossittelua, koska se vie paljon voimia, jotka voisi käyttää hyödyllisemminkin.
Rehellisesti sanottuna en usko, että hyväksyn sitä koskaan enkä opi elämään tällä tavalla. Kaikki aika ja raha menee hoitoon, rakkaat harrastukset ei onnistu, ulkonäkö on mennyt ja tulee menemään, ei pysty lapselle tarjoamaan hyvää elämää - ei mulla ole enää mitään, mitä odottaisin. Uskon, että ihminen VOI muuttua - mutta ei määräänsä enempää. Jos synnynnäinen persoonallisuus sotii liikaa sairauden kanssa mahdollisen elämäntyylin kanssa, ei välttämättä ole oikein mahdollisuutta tulla henkisesti "entiselleen".
Vierailija kirjoitti:
Ei voi tietää, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Aapee ajattelee nyt, että jos asiat olisivat toisin, ne olisivat paremmin, mutta oikeasti ne voisivat ihan yhtä helposti olla vielä huonommin. Tai ehkä vain toisella lailla huonosti.
Kannattaa vapauttaa itsensä tästä miettimisestä, koska sitä, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin, ei koskaan voi saada selville. Vain yksi vaihtoehto kerrallaan kun voi toteutua.
Ainoa miten keksin että asiat olisivat vielä huonommin, niin olisin vihanneksena päivittäisissä kovissa kivuissa. No, kai asiat niinkin olisi voineet mennä,jos olisin sattunut jonkun bussin alle joku päivä tai jotain. Toisaalta silloin läheiseni, lähinnä lapsi voisi kertaheitolla hyväksyä että olen mennyttä,joten olisi siinäkin puolensa .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi tietää, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Aapee ajattelee nyt, että jos asiat olisivat toisin, ne olisivat paremmin, mutta oikeasti ne voisivat ihan yhtä helposti olla vielä huonommin. Tai ehkä vain toisella lailla huonosti.
Juuri näin!
Luulen, että ap:n jossittelunhalu tulee vähenemään itsestään, kun hän hyväksyy sairautensa ja oppii elämään sen kanssa. Neuvoisin jo tässä vaiheessa hiukan hillitsemään jossittelua, koska se vie paljon voimia, jotka voisi käyttää hyödyllisemminkin.
Rehellisesti sanottuna en usko, että hyväksyn sitä koskaan enkä opi elämään tällä tavalla. Kaikki aika ja raha menee hoitoon, rakkaat harrastukset ei onnistu, ulkonäkö on mennyt ja tulee menemään, ei pysty lapselle tarjoamaan hyvää elämää - ei mulla ole enää mitään, mitä odottaisin. Uskon, että ihminen VOI muuttua - mutta ei määräänsä enempää. Jos synnynnäinen persoonallisuus sotii liikaa sairauden kanssa mahdollisen elämäntyylin kanssa, ei välttämättä ole oikein mahdollisuutta tulla henkisesti "entiselleen".
Itselläni on käynyt sangen huono tuuri elämässä että olen käynyt läpi monta postraumaattista stressihäiriö jaksoa eri traumojen jälkeen ja aina eheytynyt osittain ennen seuraavaa. Tuossa eheytymisprosessi sitä tavallaan "kuolee" sekä syntyy uudelleen ihmisenä. Asiat jotenkin loksahtavat paikoilleen ja näkee muutakin kuin maailman sen egon takaa. Ego, joka on rakentunut siihen astisen elämän ehdoilla. Eli periaatteessa voisi sanoa että ei tule olemaan entisensä, mutta on sama ihminen katsomassa elämäänsä toisesta näkökulmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi tietää, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin. Aapee ajattelee nyt, että jos asiat olisivat toisin, ne olisivat paremmin, mutta oikeasti ne voisivat ihan yhtä helposti olla vielä huonommin. Tai ehkä vain toisella lailla huonosti.
Kannattaa vapauttaa itsensä tästä miettimisestä, koska sitä, miten asiat olisivat, jos ne olisivat toisin, ei koskaan voi saada selville. Vain yksi vaihtoehto kerrallaan kun voi toteutua.
Ainoa miten keksin että asiat olisivat vielä huonommin, niin olisin vihanneksena päivittäisissä kovissa kivuissa. No, kai asiat niinkin olisi voineet mennä,jos olisin sattunut jonkun bussin alle joku päivä tai jotain. Toisaalta silloin läheiseni, lähinnä lapsi voisi kertaheitolla hyväksyä että olen mennyttä,joten olisi siinäkin puolensa .
Tai sit se, joka kärsisi päivittäisissä kivuissa voisi olla se sun lapsi, pahimmillaan ehkä ei edes vihanneksena.
Mieheni kelailee tapahtuneita ikäviä asioita myös noin (jos, niin..).
Itse en. Mutta sen sijaan itseni on muuten vaikea hyväksyä, että terveydentilani ei ole sama kuin aiemmin. Menee ehkä pitkäänkin, että sisäistän ja hyväksyn nykyisen vallitsevan terveystilanteeni ( johon en itse merkittävästi pysty kuitenkaan vaikuttamaan).