Oletko koskaan yrittänyt itsaria?

- (ssri) lääkkeet + alkoholi =  ei mitään kontrollia

- koitin hirttäytyä

- en todellakaan yritä, eikä ollut tarkoitus tehdä niin vaikka olin masentunut 

- olen iloinen et oon elossa, mutta koen silti tyhjyyttä ja toivon välillä että lakkaisin olemasta.

sen kuitenkin olen sisäistänyt että miten ainutlaatuinen tilaisuus ihmisyydessä on kyseessä. vaikka kaikkea paskaa tapahtuu maailmassa, tulen kuolemaan. ja se lohduttaa tietyllä tavalla - siks mun ei tarvii tappaa itseäni. tahdon nähdä, mihin tässä vielä päätyy.  olen huomannut, että asiat voivat muuttua hyvinkin äkisti ja odottamattomasti.

me kaikki tullaan kuolemaan. ihmiskuntakin kokee joskus loppunsa. mutta maapallo se vaan jatkaa porskuttamista tavalla tai toisella, sillä välin kun me ollaan haihduttu energiaksi tuonne tähtitaivaalle.

En, mutta se käy mielessä jokapäivä.

-kilttimies

25 vuotta yritin juomalla onnistumatta. Sitten laitoin korkin kiinni ja nyt on elämä mielekästä - ollut kohta viisi vuotta.

Miksi yritit? En varsinaisesti halunnut kuolla, mutta olen meinannut kuolla itsetuhoisiin tekoihini

Miten? Viilsin vatsan auki

Yrititkö uudelleen? Olen tehnyt sen useasti + yliannostuksia

Oletko iloinen että olet hengissä? Olen

En koskaan. En tiedä kuinka huonosti asiat epätoivoisilla on, mutta elämä kantaa, tulevaisuudessa asiat voi olla tosi hyvinkin. Soittakaa tk:seen tai yksityiselle. Vaatikaa apu.

Loputtoman masennuksen takia.

Koetin syömällä lääkkeitä. Tapsin veljeni joka soitti ambulanssin. Kävin sairaalassa tulin takaisin kotiin ja vedin alkoholia sekä purkillisen pillereitä. Vähän ajan päästä nukahdin. Seuraavana päivänä yritin vielä kerran syöden kaiken mahdollisen lääkkeen kaapistani.

En kadu. Muistan sen hetken kun olin syönyt purkillisen pillereitä. Olin todella onnellinen ja helpottunut hetken ajan , kun kaikki ahdistus ja paha olo helpotti.

Olenko onnellinen, että olen elossa? Vastaus on ei. Lääkitsen sitä liiallisella alkoholinkäytöllä jotta voin unohtaa elämäni.

Olen muutaman kertaa 17 vuotiaana. Yhellä kertaa kävi kuolema kovin lähellä jo. Ylinnostus ulkosalla pakkasella, hypotermia iski sekavuuden ohella, kyllä siinä hetkeksi sairaalaan päätyi.

En halunnut kuolla, halusin vain pahan oloni poistuvan. Tuolla kerralla kaduin yritystäni kovasti, muistan itkeneeni että jos nyt selviän niin koskaan en enää mitään tuollaista uusiksi yritä. Pidin lupaukseni enkä yrittänyt, vaikka masennus ja muu itsetuhoisuus vielä muutaman vuoden tuonkin jälkeen kuvioissa oli.

Nyt 10 vuotta myöhemmin olen tosi onnellinen että selvisin noista ajoista. Ja että lopulta parannuin, vaikka se vuosia veikin. 

Odotan vain hetkeä et saan tehtyä sen ei ole mitään syytä enää elää monesti yrittänyt.

Te jotka haluatte kuolla niin millaista elämänne on? Oletteko työelämässä? Onko perhettä? Lapsia? Onko tapahtunut jotain niin traumaattista että ette enää jaksa?

Miksi yritit? Masennus kasvoi liian pahaksi, en enää kestänyt sitä oloa

Miten? Viinalla ja unilääkkeillä

Yrititkö uudelleen? En

Oletko iloinen että olet hengissä? En

En jaksanu enää, ja ihan särkylääkkeil. Oon yrittöhy kerran, mut toistaseks en oo tåyrittäny. En ole, koska oonnarvoton pelkkä p*ska.

Vierailija kirjoitti:

Miksi yritit?

Miten?

Yrititkö uudelleen?

Oletko iloinen että olet hengissä?

Mistä saisi vertaistukea itsetuhoiselle ja itseääninhoavalle,

kyselee ap, joka on vähän rikki.

N45

Olen, 25-vuotiaana. Syyt: kiusattu koko ikänsä, tuntui  että opinnotkaan ei suju koska liian tyhmä ja taas yliopistollakin syrjitty, yleinen ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö tekivät elämästä jatkuvaa tuskaa, vailla tulevaisuudentoivoa.

Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Kombinaatio sydänlääkkeitä, vanhan sukupolven trisyklisiä masennuslääkkeitä ja maksatoksisia särkylääkkeitä. Huuhdottiin alas pullollisella viinaa.

En yrittänyt uudelleen. Krapula joka tuosta tuli oli jotain järkyttävää. En siis mennyt / joutunut mihinkään hoitoon, vaan kärsin yksin oloni kotonani, eikä kukaan läheinen tiedä itsariyrityksestäni. Lisäksi tajusin, kun siinä kärsiessäni en edes muistanut nimeäni välillä, että aika todennäköistä on, etten uudella yritykselläkään kuole, mutta voin tehdä itsestäni kroonisesti sairaan tai vaurioittaa aivoni pysyvästi.

En ole erityisen iloinen että olen hengissä. Oikeastaan toivon että olisin onnistunut. Kuolleet eivät kärsi. Ei minun elämäni edes ole mitenkään erityisen tuskallista nykyisin, mutta minusta vaan elämä yleisesti ei ole elämisen arvoista.

En ole ihan varma. Suunnitelmani oli juoda itseni tajuttomaksi ja nukahtaa pakkaseen, mutta olin jotenkin onnistunut palaamaan lämpimään. En muista asiasta yhtään mitään.

Miksi olen suunnitellut itsemurhaa kauan? Kaikki elämässäni on romahtanut muutamassa vuodessa, eikä ole mitään hyvää luvassa, vain alamäkeä. Saattaisin yrittää sinnitellä, mutta lähellä oleva asunnottomuus on se, mitä en kestä. Haluaisin kuolla omaan sänkyyni, mutta minulla ei ole lääkkeitä, aseita tai mitään muutakaan, jolla saisin suurin piirtein varmasti, nopeasti ja kivuttomasti itseltäni hengen.

Se, että olen yhä hengissä, on kiva asia: olen asunut kotonani, hakenut työpaikkoja ja lukenut kirjoja. Rakastan kotiani. Ahdistus siitä, että joudun kadulle, käy kuitenkin välillä melkein ylivoimaiseksi. Kun minut lopulta tullaan hakemaan pois asunnostani, joudun hoitamaan tämän pitkän jahkailun loppuun. Pelottaa hirvittävästi, mutta mitään ei enää ole tehtävissä.

Olen kolme kertaa tosissani yrittänyt. Käsittämätön mäihä, että olen tässä. Sairastan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyyppiä II, eli ei ole manioita, ainoastaan krooninen, kliininen ja vaihtelevan tasoinen depressio. Sain tämän diagnoosin vasta 14 vuotta viimeisen itsemurhayrityksen jälkeen. On kuulemma vaikea diagnosoida tämä versio tästä taudista.

Päätin sen viimeisen yrityksen jälkeen elää ihan vain piruuttani, kunnes kuolen. Minulla on monta rakasta ihmistä, jolle olen tällaisenakin tärkeä. Eivät he halua, että kuolen. Joten vaikka se on vaikeaa ja välillä tuhottoman raskasta, paaperran tällä pallolla päivästä toiseen ja välillä vähän nautinkin siitä että elän.

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan varma. Suunnitelmani oli juoda itseni tajuttomaksi ja nukahtaa pakkaseen, mutta olin jotenkin onnistunut palaamaan lämpimään. En muista asiasta yhtään mitään.

Miksi olen suunnitellut itsemurhaa kauan? Kaikki elämässäni on romahtanut muutamassa vuodessa, eikä ole mitään hyvää luvassa, vain alamäkeä. Saattaisin yrittää sinnitellä, mutta lähellä oleva asunnottomuus on se, mitä en kestä. Haluaisin kuolla omaan sänkyyni, mutta minulla ei ole lääkkeitä, aseita tai mitään muutakaan, jolla saisin suurin piirtein varmasti, nopeasti ja kivuttomasti itseltäni hengen.

Se, että olen yhä hengissä, on kiva asia: olen asunut kotonani, hakenut työpaikkoja ja lukenut kirjoja. Rakastan kotiani. Ahdistus siitä, että joudun kadulle, käy kuitenkin välillä melkein ylivoimaiseksi. Kun minut lopulta tullaan hakemaan pois asunnostani, joudun hoitamaan tämän pitkän jahkailun loppuun. Pelottaa hirvittävästi, mutta mitään ei enää ole tehtävissä.

Jos sinut on häädetty, niin et sinä kadulle joudu. Sosiaalitoimi järjestää sinulle katon pääsi päälle ja kaiken mahdollisen kuntoutuksen ja avun. Älä luovuta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan varma. Suunnitelmani oli juoda itseni tajuttomaksi ja nukahtaa pakkaseen, mutta olin jotenkin onnistunut palaamaan lämpimään. En muista asiasta yhtään mitään.

Miksi olen suunnitellut itsemurhaa kauan? Kaikki elämässäni on romahtanut muutamassa vuodessa, eikä ole mitään hyvää luvassa, vain alamäkeä. Saattaisin yrittää sinnitellä, mutta lähellä oleva asunnottomuus on se, mitä en kestä. Haluaisin kuolla omaan sänkyyni, mutta minulla ei ole lääkkeitä, aseita tai mitään muutakaan, jolla saisin suurin piirtein varmasti, nopeasti ja kivuttomasti itseltäni hengen.

Se, että olen yhä hengissä, on kiva asia: olen asunut kotonani, hakenut työpaikkoja ja lukenut kirjoja. Rakastan kotiani. Ahdistus siitä, että joudun kadulle, käy kuitenkin välillä melkein ylivoimaiseksi. Kun minut lopulta tullaan hakemaan pois asunnostani, joudun hoitamaan tämän pitkän jahkailun loppuun. Pelottaa hirvittävästi, mutta mitään ei enää ole tehtävissä.

Jos sinut on häädetty, niin et sinä kadulle joudu. Sosiaalitoimi järjestää sinulle katon pääsi päälle ja kaiken mahdollisen kuntoutuksen ja avun. Älä luovuta. 

En tiedä, onko häädetty vai ei, koska en ole aikoihin vastannut puhelimeen tai hakenut postiani. Eivät voi häätää, kun eivät saa kiinni, paitsi tietysti tulemalla oven läpi, ja sitä minä tässä olen pelännyt jo kuukausia. Talous- ja velkaneuvonnasta sanottiin, että eipä tuossa tosiaan mitään ole tehtävissä. Sosiaalitoimea ei kiinnosta. Kuntoutusta en tarvitse, tarvitsen vain työtä. Ilman työtä ei elämällä ole edellytyksiä. On kurja haluta elää ja samalla tietää, että kuoleminen on ainoa vaihtoehto.

En koskaan, jos yrittäisin niin onnistuisin ja niin onnistuu suurin osa heistä, jotka oikeasti yrittävät t appaa itsensä.

Yritin hirttäytymistä eilen. Havahduin siihen että tajunta hämärtyi hiukan ja jänistin. Lähinnä kokeilin miltä se tuntuisi. Joskus aiemminkin olen vastaavaa epätoivon hetkellä kokeillut mutta yleensä se on ollut vain kokeilua, ei tosissaan tehtyä niin että taju oikeasti lähtisi. Syynä krooninen sairaus joka tekee elämästä kidutusta eikä todennäköisesti parane joka ajaa epätoivoon. Edelleen on tunne että haluan kuolla mutta todennäköisesti eri metodilla koska pelkään jäämistä vihannekseksi/aivojen vaurioitumista jos yritykseni menee pahasti pieleen. Olo on liian tuskainen elämään.. sitä ei voi käsittää ehkä jos ei vuositolkulla ole sairastanut ja menettänyt suurta osaa elämästään sille eikä jäljellä ole kuin rajoitteita.

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan varma. Suunnitelmani oli juoda itseni tajuttomaksi ja nukahtaa pakkaseen, mutta olin jotenkin onnistunut palaamaan lämpimään. En muista asiasta yhtään mitään.

Miksi olen suunnitellut itsemurhaa kauan? Kaikki elämässäni on romahtanut muutamassa vuodessa, eikä ole mitään hyvää luvassa, vain alamäkeä. Saattaisin yrittää sinnitellä, mutta lähellä oleva asunnottomuus on se, mitä en kestä. Haluaisin kuolla omaan sänkyyni, mutta minulla ei ole lääkkeitä, aseita tai mitään muutakaan, jolla saisin suurin piirtein varmasti, nopeasti ja kivuttomasti itseltäni hengen.

Se, että olen yhä hengissä, on kiva asia: olen asunut kotonani, hakenut työpaikkoja ja lukenut kirjoja. Rakastan kotiani. Ahdistus siitä, että joudun kadulle, käy kuitenkin välillä melkein ylivoimaiseksi. Kun minut lopulta tullaan hakemaan pois asunnostani, joudun hoitamaan tämän pitkän jahkailun loppuun. Pelottaa hirvittävästi, mutta mitään ei enää ole tehtävissä.

Tämä on minun kirjoitukseni kahden ja puolen vuoden takaa. Pahin tapahtui, mutta koska olin niin kauhuissani ja jähmetyin, suunnitelmani sytyttää kotini tuleen ja vetää ranteeni auki epäonnistuivat. Olen työtön ja rahaton, omaisuuteni on mennyttä, olen asuntolassa ja täysin ilman läheisiäni. Viimeiset iskut veivät terveyden, ja olen niin huonossa kunnossa, etten pysty kävelemään kovin monta kymmentä metriä. En elä, vaan olen enää vain olemassa: millään ei ole merkitystä, ja koko maailmani on tässä tietokoneessa, jonka sain mukaani. Se ei ole paljon, vaikka normaalioloissa niin voisi luulla. Kahta- tai kolmeakymmentä vuotta ei voi elää tällä tavalla.

En ole psykoottinen enkä edes hysteerinen, vaan ihan järkisyillä lopettamassa itseni, kun tilaisuus tulee. Koska en ole psykoottinen, veitset, rekat ja muu sotku eivät ole vaihtoehto, ja siksi olen yhä olemassa. Ihmisen (ja muiden eläinten) aivoissa on jokin itsesuojeluvaisto, jota on vaikea ylittää pelkän tahdon ja järjen avulla. Minulla ei ole mahdollisuuksia hankkia riittävää määrää luotettavia unilääkkeitä, mutta Suomen talvi antaa työkalut. Kun tässä kunnossa saa itsensä raahatuksi metsään, sieltä ei litran viinitonkan juotuaan enää pääse takaisin, vaikka aivojen primitiivialueet yrittäisivät kuinka. Tämä on hyvin lohdullinen ajatus: elämä voi mennä vielä pari astetta huonommaksi, mutta sitä ei tarvitse otaa vastaan, koska ulospääsy on varma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan varma. Suunnitelmani oli juoda itseni tajuttomaksi ja nukahtaa pakkaseen, mutta olin jotenkin onnistunut palaamaan lämpimään. En muista asiasta yhtään mitään.

Miksi olen suunnitellut itsemurhaa kauan? Kaikki elämässäni on romahtanut muutamassa vuodessa, eikä ole mitään hyvää luvassa, vain alamäkeä. Saattaisin yrittää sinnitellä, mutta lähellä oleva asunnottomuus on se, mitä en kestä. Haluaisin kuolla omaan sänkyyni, mutta minulla ei ole lääkkeitä, aseita tai mitään muutakaan, jolla saisin suurin piirtein varmasti, nopeasti ja kivuttomasti itseltäni hengen.

Se, että olen yhä hengissä, on kiva asia: olen asunut kotonani, hakenut työpaikkoja ja lukenut kirjoja. Rakastan kotiani. Ahdistus siitä, että joudun kadulle, käy kuitenkin välillä melkein ylivoimaiseksi. Kun minut lopulta tullaan hakemaan pois asunnostani, joudun hoitamaan tämän pitkän jahkailun loppuun. Pelottaa hirvittävästi, mutta mitään ei enää ole tehtävissä.

Tämä on minun kirjoitukseni kahden ja puolen vuoden takaa. Pahin tapahtui, mutta koska olin niin kauhuissani ja jähmetyin, suunnitelmani sytyttää kotini tuleen ja vetää ranteeni auki epäonnistuivat. Olen työtön ja rahaton, omaisuuteni on mennyttä, olen asuntolassa ja täysin ilman läheisiäni. Viimeiset iskut veivät terveyden, ja olen niin huonossa kunnossa, etten pysty kävelemään kovin monta kymmentä metriä. En elä, vaan olen enää vain olemassa: millään ei ole merkitystä, ja koko maailmani on tässä tietokoneessa, jonka sain mukaani. Se ei ole paljon, vaikka normaalioloissa niin voisi luulla. Kahta- tai kolmeakymmentä vuotta ei voi elää tällä tavalla.

En ole psykoottinen enkä edes hysteerinen, vaan ihan järkisyillä lopettamassa itseni, kun tilaisuus tulee. Koska en ole psykoottinen, veitset, rekat ja muu sotku eivät ole vaihtoehto, ja siksi olen yhä olemassa. Ihmisen (ja muiden eläinten) aivoissa on jokin itsesuojeluvaisto, jota on vaikea ylittää pelkän tahdon ja järjen avulla. Minulla ei ole mahdollisuuksia hankkia riittävää määrää luotettavia unilääkkeitä, mutta Suomen talvi antaa työkalut. Kun tässä kunnossa saa itsensä raahatuksi metsään, sieltä ei litran viinitonkan juotuaan enää pääse takaisin, vaikka aivojen primitiivialueet yrittäisivät kuinka. Tämä on hyvin lohdullinen ajatus: elämä voi mennä vielä pari astetta huonommaksi, mutta sitä ei tarvitse otaa vastaan, koska ulospääsy on varma.

Hei, miinustelija, onko sinulla jotain sanottavaa?