Jos teille itsellenne tapahtuu jotain pahaa, ajatteletteko ensimmäiseksi velvollisuuksienne hoitamista?

Kyllä

Kyllä ajattelen. Ajattelen myös sitä, miten velvollisuuteni tästä muuttuvat - eli lisäntyvät. Jostain syystä ne eivät näytä vähenevän, vaikka ehkä sekin hetki vielä joskus tulee.

Kyllä. Sairaalaan joutuessa ajatukset pyöri melkein yksinomaan sen ajatuksen ympärillä että pakko päästä ulos aamuun mennessä kun olin luvannut mennä siihen kokoukseen ja hoitaa sen ja tämän  asian töissä. Joo, enpä päässyt siihen kokoukseen enkä töihinkään viikkoon.

Jälkikäteen ajateltuna tungin silti töihin liian äkkiä ottaen huomioon mitä oli tapahtunut. Alussa vaan shokki ja alkukantaiset selviytymisvaistot ottavat vallan, ja haluaa ajatella olevansa ihan kunnossa jatkamaan kuten ennenkin.

Kyllä. Päällimmäisenä aina on ensin ajatus ettei lapselle tule siitä mitään.

Ajattelen. Työpaikan puolesta en stressaa mutta lasten hoidosta kyllä.

En todellakaan. Ajattelen ensimmäiseksi omaa turvallisuuttani ja hyvinvointiani ja miten minimoin vastoinkäymisen vaikutukset.

Eipä minulla kyllä ihmeellisiä velvollisuuksia olekaan, kun en niistä niin perusta.

Osan akuuteimmista velvollisuuksistani delegoin läheiselleni, joka ryhtyi hoitamaan niitä. Tein vain minimin. Vastaan siis ap:n kysymykseen kieltävästi.

Toisaalta olin niin vammautunut, että oli selviö, etten pääsisi sairaalasta mihinkään enkä voisi edes soittaa puhelimella.

Ajattelin, miten kestän itse, lievittyykö kärsimykseni jossain vaiheessa, miten sairastuminen vaikuttaa minuuteeni, ajattelin olevani kriisissä, yritin suojella minuuttani.

Myöhemmin olen lukenut ihmisten äkillisistä sairastumiskokemuksista ja verrannut omaa kokemustani niihin. Monien heistä reaktio on ollut: "Miten voin tästä lähtien tehdä tämän ja tämän asian?" Minun reaktioni oli: "Mitä sairastuminen tekee minuudelleni?".

Mielestäni en kuitenkaan ole itsekäs tai edes poikkeuksellisen itsekeskeinen. Ehkä olen vain henkisesti erityisen heikko tai en koe minuuteni olevan niin suojattu kuin aikuisilla (kai?) normaalisti.

Edit: pakko lisätä tähän, että jos vastuullani olisi toinen elävä olento (esim. lapsi, muistisairas vanhus tai vaikka vain lemmikkieläin), niin tietysti huolehtisin heti, että heistä tai niistä huolehditaan, vaikka olisinkin pahassa kriisissä.

En ajattele. Mulla ei ole mitään sellaisia velvollisuuksia, jotka kärsisivät mun sairaudesta. Työssä en ole mitenkään korvaamaton, mulla ei ole lapsia, ja muut ihmiset pärjäävät kyllä omillaan.

Minulla on koira jolle ei ole hoitajaa 500km säteellä eikä kellään ole vara-avaimia luokseni. Joten se olisi ensimmäinen ajatukseni. Omasta hyvinvoinnistani en piittaa, olen syrjäytynyt erakko mutta koira ei ole ansainnut huonoa kohtelua.

Välillä en meinaa saada unta kun mietin jos saan yöllä aivoverenvuodon ja kuolen siihen ja sitten koira on lukittu mätänevän ruumiini kanssa asuntoon ties miten pitkäksi aikaa.

Mun piti mennä viimeiseen kandisemmaan, olin siis tehnyt kaikki opinnot, silleen nurinkurisesti, että myös gradu oli jo palautettu ja hyväksytty, opinnot oli siis kiinni vaan tuosta läsnäolopakollisesta seminaarista ja sitä oli jäljellä enää yksi ainoa kerta, sit olis paperit siinä.

Mulla käynnistyi esikoisen synnytys aamuyöllä ja siinä supistusten lomassa laitoin viestin semman vetäjälle että en pääse paikalle ja en ehkä heti pysty tekemään mitään korvaavaa tehtävää. Tsiisus. Pikkuisen kävi hormonitasot korkealla. Juu, ei tarvinnut korvata tuota kertaa vaan sain seminaariporukalta kortin sairaalaan :)

Totta kai. Ei välttämättä ensimmäisen joukossa työjutut, mutta perhe.

En halua mitään sellaisia velvollisuuksia, joita pitäisi miettiä tuollaisessa tilanteessa.

Mulle tapahtui tapaturma töissä. Ensimmäisenä ensiavun itselleni hoidettuani alkoi asioiden järjestely. Tuuraaja loppupäiväksi, kyyti kotiin, auton järjestäminen töistä pois. Kun vamman laajuus seuraavana päivänä varmistui, aloin pohtia lasten hoitokuvioita, ruokia, kaupassakäyntejä, oikeastaan ihan kaikkea normaali arjen pyörittämiseen liittyvää poikkeustilanteen ollessa vallassa.

Kauhea tilanne kun olet rikki etkä siinä tilanteessa muista mitä piti muistaa saati tajua mikä tilanne oikein on. Sitten siihen stressi, että miten tästä eteen päin, mitä pitää huomioida, mikä on tärkeysjärjestys, mitään ylläreitä ei enää haluaisi lisää.

No siitä selvittiin kuitenkin.