Jos täällä on sairaalloisen lihavia ihmisiä, niin haluaisin tietää, että miten ja missä ajassa lihoitte?

Lihoin 15kg vuodessa, huomasin asian kyllä kun vaatteet ei mahtuneet päälle. Tapahtui lyhyessä ajassa ikäviä henkeen ja terveyteen kohdistuvia asioita, joissa lihominen oli pienin ongelma. Laihdutettu on jo, mutta ymmärrän kyllä jos voimavarat ei joskus ihmisillä riitä joka suupalat kyttäämiseen.

Syömällä. Aikaa on paha sanoa. Pikku hiljaa. Olin ylipainoinen jo lapsena. Välillä olen laihduttanut suuriakin määriä ja sitten lihonut korkojen kera. Aika tyypillinen tarina.

Aina ollut, ja aina on soinut kellot, että pitää muuttua, mutta ei pysty kun tätä tää on ollut mun koko elämän. Muistan ennen teini-ikää vanhemmat vei mua ravintoterapeutille ja lääkärille jne, mutta ei ne mitään auttanut. Aina katottiin paino ja se nousi tietenkin, koska mä vaan söin. Oon paska, en varmaan koskaan saa itestäni kiinni tarpeeks että joku päivä näkisin ees varpaank ylhäältä katottuna. Tässäki kyyneleitä valutan kirjoittaessani, koska elämäni voisi olla ihan erilaista jos en tällainen olisi. Yritin käydä terapeutillakin jne, mutta en uskalla puhua tästä, koska mua suoraan hävettää, enkä halua että se toinenkin alkaisi häpeämään vielä siinä. Oon vielä nuori, vähän päälle kakskymppinen, ja tuntuu et kuolen tähän.

Ihan syömällä lihoin noin 11 vuoden aikana. Satun tykkäämään sipseistä, pizzasta, kebabista, hampurilaisista ja kolajuomista. Sillä sitä sai mukavasti kerrytettyä pikkuhiljaa. Tiedostin kyllä, että ruokavalio oli huono, mutta ei kiinnostanut tehdä asialle yhtään mitään. Luulin olleeni ihan ok parisuhteessa, mutta kun jätin vihdooiin silloisen pitkäaikaisen poikaystävän, tajusin hetken omillani asuessani, kuinka paska se mies ja se "parisuhde" olikaan. Sitten lähdin siitä tylsästä, paikoilleen kangistuneesta, rakkaudettomasta parisuhteesta ja kaikki kilot lähtivät alle vuodessa pois ja ovat pysyneet poissa. Uusi suhde on kaikkea muuta kuin tylsä ja rakkaudeton, joten surusyömärin ei tarvitse enää lohduttaa itseään herkuilla...

Kiitos kun vastasitte <3 Ap

Olin jo lapsena ylipainoinen, eli huonot elintavat/ruokailutottumukset on tulleet jo lapsuudesta. On ihan käsittämättömän vaikeaa yrittää aikuisena muuttaa jotain, johon on oppinut pienestä pitäen.

Ensin lihoin aika vauhdilla. Useampia kiloja vuodessa. Kun muutin omilleni 16-vuotiaana (opiskeluiden vuoksi), laskin että olen lihonut noin 2-3kg/vuosi. Kyllähän sitä jatkuvasti ajatteli, että jotain voisi tehdä. Kokeilin kaikkia pussikeittodiettejä ja muita mutta kyllähän kaikki meistä tietää, etteivät ne toimi...

Sitten viime syksynä olin lähdössä lomamatkalle ja lentokoneessa turvavyö ei mennyt kiinni. Jouduin pyytämään jatkopalaa ja se tilanne hävetti NIIN PALJON, että olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Matkalta palattuani totesin että nyt riitti. Sen hetken jälkeen olen tiputtanut 27 kiloa ja ainakin toiset 27kg haluan vielä pudottaa. Nykyään liikun useamman kerran viikossa, syön paremmin ja välillä herkuttelenkin. Se vain vaati sen jonkun, tietyn hetken omassa päässä, että pystyin aloittamaan tämän muutoksen.

Minut raiskattiin. Masennuin ja kärsin stressistä. En jaksanut kytätä syömisiä, niin kiloja kertyi kolmen vuoden aikana aika paljon. Ei kiinnostanut.

Kiitos tästä ketjusta. Tällaista tarvitaan enemmän. 

Sairastuin vakavaan masennukseen ja söin, söin, söin. Lihoin vuodessa kymmeniä kiloja.

Nyt laihdutan ja syön aika vähän.

❤ Kiitos kun kerroitte.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin vakavaan masennukseen ja söin, söin, söin. Lihoin vuodessa kymmeniä kiloja.

Nyt laihdutan ja syön aika vähän.

Älä rakas ihminen syö liian vähän. Koska se on varmin tapa päätyä jojoilukierteeseen painon kanssa.

Mutta Ap:lle: viestissäsi on se kaikken tyypillisin perusajatus: että lihava vaan on niin tyhmä, että se ei TAJUA että se on lihava ja asialle pitäisi tehdä jotain. Kun varmasti n99% lihavista on nimenomaan yrittänyt tehdä painonsa eteen kuka vähemmän mutta suurin osa enemmän.

Ongelma vaan on siinä, että laihduttamisesta ja painonhallinnasta on annettu niin täysin väärä kuva kaikilta mahdollisilta tahoilta, että ei ole ihme, että ihmiset vain lihoo. Ihan jo lähtien tästä " syö vähemmän, liiku enemmän"- sonnasta. Ei tarvitse. Aluksi pitää opetella syömään SÄÄNNÖLLISESTI ja tarpeeksi, jotta kaikki syömisen ääri-ilmiöt alkaa tasoittua. Että loppuu sellainen ruoan panttaus aamulla/alkuviikosta ja holtiton syöminen illalla/loppuviikosta. Sitten voi tehdä syömisestä laadukkaampaa, eli mm.  tehdä ruoasta kasvispitoisempaa. Samalla voi liikkua enemmän kuin ennen - tai olla liikkumatta. Se ei ole mikään pakko. Olennaista olisi löytää sellaisia tapoja liikkua, joista myös nauttii, eikä vain mahdollisimman tehokkaita.

Mutta kaikkein typerintä on mennä jonnekin salille vastentahtoisesti pyytämään PT:tä kertomaan kuinka pitää elää ja yrittää muuttaa kerralla kaikki. Ne tarinat loppuu lähes aina hyvin lyhyeen ja loput sitten viiden vuoden sisään, kun mitään ei aidosti muutettukaan, vaan vähän aikaa vaan tehtiin kaikki "oikein", vaikka mikään ei hyvältä tuntunutkaan (paitsi tietysti alkuhuuma).

Olin lapsesta asti hoikka ja urheilullinen, kunnes sain tietää miheni pettäneen minua useiden eri naisten kanssa runsaan vuoden ajan. Ero oli vaikea, masennuimme molemmat, mies alkoi juoda ja minä syödä. Minulle on tullut painoa n. 40 kg viiden vuoden aikana. Mies on menettänyt työpaikkansa ja yhteydet lapsiinsa (edellisestä liitosta), on aivan deekiksellä ja elää holtitonta elämää irtosuhteesta toiseen, soittelee toisinaan kännissä ja kertoo, kuinka on huono ihminen. 

Lihoin varmaankin siksi, että häpesin avioliiton epäonnistumista ja syytin siitä itseäni, vaikka en ollut rikkonut yhteistä sopimusta vaan mies. Makeasta saa hetkellistä mielihyvää silloin, kun kaikki on synkkää. Vihasin itseäni niin paljon, etten välittänyt yhtään, mitä minulle tapahtuu. Lihominen oli aina ollut pahin pelkoni, ja on se varmasti kamalinta mitä minulle on tapahtunut, eroakin kauheampaa. Nykyään käyn terapiassa ja treenaan, normaalipainoon on vielä matkaa, mutta suunta on oikea.

Tässäpä jonkinlaista stooria:

- lihoin ylipainoiseksi 5-vuotiaana, syy tuntematon, muun perhe pysyi normaalipainoisena

- ala-asteiässä ylipaino oli suuri itsetunto-ongelma, ja terveydenhoitajien ja ravitsemusterapeuttien avusta ja lapsuuden perheeni normaaleista ruokailutottumuksista huolimatta painonnousu ei tasoittunut - tästä voimme olettaa että söin yli tarpeeni, mutta ei minulla toki ole erityistä mielikuvaa aiheesta

- ala-asteen loppupuolelta on ensimmäiset mielikuvat tunnesyömisestä; kun muut aloittivat loman koulusta lähtemällä kavereiden kanssa ulos, minulla oli tapana ostaa pieni geisha-suklaalevy ja kokispullo todistusrahoilla ja heittäytyä sängylle lukemaan hyvää kirjaa; kun olin sairaana yksin kotona, kiertelin kaappeja ja kaivelin josko sieltä löytyisi jotain sokerimättöä

- murrosiän alkaessa itsetunto oli jo aika pohjalukemissa, ja aloin laihduttaa; kaalikeitot, painonvartijat, paastot, kaikki tuli kokeiltua viimeistään yläasteella, kääntypuolena ahmiminen ja ruuan piilottelu - olin oksentamista vaille bulimikko ja voi kuinka toivoinkaan tuolloin että olisin osannut oksentaa ja olisin voinut olla normaalin kokoinen; itse asiassa yritin oksentaa, mutta ei se vain onnistunut

- yläasteella en vielä edes ollut merkittävän lihava, tai ylipainoinen kyllä mutta kun nyt niitä kuvia katsoo niin pyöreä, en plösö; mutta tunsin olevani täysin epäkelpo sukupuoleton, kelpaamaton, minua hävetti olla minä - arvatkaa mikä toi lohtua? karkki ja suklaa

- pahin syöksykierre ehkä tuli kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana, en laittanut ruokaa, elin roskaruualla ja sokeriherkuilla koska... no en tiedä miksi?!; lihoin hyvin nopeassa tahdissa, stressasin opinnoista, häpesin itseäni, sain ahdistuneisuushäiriödiagnoosin ja lääkkeeksi "tähän yleensä toimisi tehokkaasti esimerkiksi kognitiivinen käyttäytymisterapia mutta ei meillä sellaista ole tarjolla", todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, yritettiin saada jo pitkään vaivannutta unihäiriötä kondikseen; ja siis juu, ihan söin ne kiloni

- "huippupainoni" saavutin opiskelijana joskus parinkympin jälkeen

- siitä lähtien olen laihduttanut ja lihonut kymmeniä kiloja: ennen ekaa lasta -45kg, ekan lapsen vauvavuonna +15kg, -15kg ennen toista lasta, toisen lapsen vauvavuonna +20kg ja sitten painonnousu ei pysähtynytkään vaan seuraavana vuonna tuli toiset 20kg, laihdutin taas nopeasti reilut 20kg, ja nyt olen lihonut niistä suurimman osan takaisin; ihan syömällä, koska niin minä toimin kun väsyttää/ahdistaa/on muuten hankala olla, ja perusruokailutottumukset (esim. kasvisten vähyys ja aterioiden väliin jättäminen) pohjustavat hyvin mielitekoja ja ahmimista

Olen yrittänyt saada apua esim. lääkäriltä, ravitsemusterapeutilta, parilta maksulliselta nettikurssilta, useammalta ilmaiselta nettipalvelulta, psykiatriselta sairaanhoitajalta (tunnesyöminen), neuvolan kautta. Minä osaan laihduttaa, mutta se painon säilyttäminen, normaali syöminen - sitä olen tehnyt viimeksi tosiaan ala-asteella! En osaa. Kroppa on sekaisin kuin seinäkello ja psyykkiset selviytymiskeinot nekin lapsen tasolla kun kaikki on hoidettu suklaalla jo pari vuosikymmentä.

Nyt paino on taas laskusuuntainen, eilen kävin ravitsemussuunnittelijalla ja kahden viikon päästä menen taas. Toisaalta ylipainoni syy on se että "syöminen nyt vaan on kivaa" ja "en vain saa itseäni niskasta kiinni". Mutta miksi? Sitä en ymmärrä. En ole tyhmä, ei laiska, en kyvytön pitkäjänteiseen toimintaan missä muussa asiassa. Ei minun lihavuudelleni ole mitään The Syytä, eikä kyllä myöskään The Ratkaisua. Koska se "no syöt vaan vähemmän" ei oikeasti sellaisenaan toteudu.

Alle satakiloiset miehet punnitaan neuvolassa.

Itse lihoin 39 vuotiaasta lähtien. Sain silloin lapsen jota en voinut imettää, valvotti ja stressasin hänen elämänsä puolesta yms. 30 kg enkä edes huomannut kilojen kertyvän. Mielestäni en ehtinyt koskaan syömään. Eikä ne nyt lähde pois edes laiharilla.