Lue keskustelun säännöt.
Ystävättäreni kuoli - puoliso vain ilkeilee
23.08.2017 |
Viikko on mennyt kohta sumussa, en saa nukutuksi neljää tuntia pidempään eikä arjen asioihin ole oikein keskittymiskykyä. Menetin itselleni rakkaan ihmisen, todella läheisen ystävän. Olen tuntenut hänet yli 25 vuotta, puolisoni on ollut elämässäni 10 vuotta. Hän on myös tavannut ystävättäreni muutaman kerran.
Olen ihan nätisti sanonut puolisolleni, että en nyt ehkä ole ihan tilanteen tasalla kaikissa arjen asioissa (perheen arjen pyörittäminen, vastuu lapsista on pääasiallisesti vastuullani), koska suren ja ajatukseni on tulevissa hautajaisissa. Jouduin siirtämään muutamia sovittuja lasten lääkäriaikoja ja järjestämään hoitajan lapsille pariksi päiväksi, jotta pääsen hautajaisiin. Hautajaiset ovat sen verran kaukana, että joudun lähtemään jo edellisenä päivänä.
Tilanne on muutenkin haastava, sen lisäksi puolisoni on ottanut ilkeilijän roolin. Tarpeettomia ikäviä kommentteja, syyllistämistä, naljailua. Aivan kuin olisin tekemisissä ihan vieraan ihmisen kanssa, käytös ei ole todellakaan hänelle tyypillistä. Nytkin töistä tultuaan hän ensimmäisenä haukkui minut, koska olin unohtanut lapsen soittoläksyn harjoittelun. Sen jälkeen hän marssi keittiöön ja sivuutti laittamani päivällisen ja alkoi kokata itselleen toista ruokaa (olin tehnyt kanaparmesanrisottoa), aivan kuin mielenosoituksena. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin.
Hohhoijaa. Avauduinpahan nyt tänne. "Jätä se sika" -kommentit eivät oikein toimi tässä yhteydessä, onko muilla vastaavia kokemuksia? Mikähän tuota kumppania oikein riepoo, eikö hän kestä surua?
Kommentit (62)
Suurin osa miehistä on tuollaisia. Haluavat helpon elämän ja naisen, joka aina hymyilee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos istuisitte alas ja kysyisit suoraan mieheltäsi mikä sitä vaivaa. Jos ei suostu sanomaan käsket ovesta ulos ja sanot että takaisin voi tulla kun oppii puhumaan.
Onpa erikoista käytöstä. Todella outoa, tsemppiä!
Mun ex-mies ei sietänyt huomion siirtämisestä muualle, kriisitilanteissakaan, kiukuttelu ja ilkeily alkoi. Siksi on ex-mies, ammattilainen lähipiirissä mainitsi myöhemmin narsistisesta käytöksestä. Siihen en ota kantaa mutta lojaaliuden puute on minulle iso miikka parisuhteessa ja mietinnän paikka. Minulla, meillä, ex-meillä se johti pitkässä parisuhteessa tapahtuneesta (kuolemantapauksia perheessä) puolen vuoden mietinnän jälkeen eroon.
Jätä se sika nyt vain on ainoa vaihtoehto tälläisessä tapauksessa. Sun miehesi ei yksinkertaisesti välitä sun surusta eikä tunteista.
Sä et hoida hommias, joten sun miestä vituttaa eikä pysty peitttämään sitä. On kusipää, mutta sä et ole sitä huomannut palveluinnoltasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun eksä oli varhaisessa vaiheessa elämää menettänyt toisen vanhempansa eikä hän osannut suhtautua kuolemaan, tai tarkemmin toisen suruun.
Jos mä nätisti sanoisin, niin miestä pelottaa ja se yrittää pelotella sun surun pois.
Ensinnäkin otan osaa suruusi. Itsekin menetin läheisen ystäväni muutama vuosi sitten, joten olen hajulla, miltä sinusta tuntuu.
Sitten tuo mies..ennenkö tuollaista käyttäytymistä ei ole ollut? Millaiset välit miehelläsi oli ystävääsi tai mitä mieltä oli ystävyydestänne?
Alkoiko tuo ilkeily heti vai eikö miehesi halua sinun menevän hautajaisiin ja olevan pois kotoa?
Outoa käyttäytymistä, mutta toiset voivat reagoida kuka mitenkin, kun pitäisi toimia lohduttavana osapuolena. Mahtaako miehesi kuvitella, että jos olisi osaaottava, sinä luhistuisit? Oletko jutellut miehellesi, että käytös satuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Soittoläksyt unohtuu kun rakas ihminen on kuollut, mielenkiintoista miehesi suhtautuminen ja yhden kommentoijan mielipide surun invalidisoimisesta. Onhan se kieltämättä nyt saatanasta jos soittoläksyt ei skulaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ollut aikaisemmin tuollainen?
Elämä on kuolemista ja jokainen kuolee joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.[/
Kirjoitin tuon keskustelun aloituksen. Kyllä minä edelleen hoidan kaikki arkirutiinit ja pyöritän arjen. En ole invalidisoitunut, tuppaan vain unohtelemaan asioita. Kukin meistä suree tavallaan. Enemmän ihmettelisin, jos suru ei tuntuisi tai näkyisi missään.
Aloitukseni pointti oli, että puolisoni ei oikein vaikuta empatiakykyiseltä.
Ja muuten, kyllä suru voi ainakin lamaannuttaa ihan normaalinkin ihmisen.
7on oikeassa.Mies on tullut sen todellisuuden eteen että kaikki me kuollaan.Hän on järkyttynyt ja ilkeily on ainoa miten hän osaa toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Vielä kummallisempaa kuinka mies ei pysty arjen pyörittämiseen yhtään...
Ei varmaan kestä, ei osaa käsitellä sitä. Pidättyvä perhetausta tai luonne? Eikä ole nähnyt sinua tuossa tilassa, voi olla hänelle hämmentävä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Just näin se mieskin varmaan ajattelee.
Onko sillä empatian puutetta muuten yleensä?
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Eikä varsinkaan jos vain joku vanha tuttava on kuollut. Lähiomainen olisi eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä vähän outoa, jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan arkirutiineja ja pyörittämään lapsiperheen elämää myös surun keskellä. Ei suru invalidisoi normaalia ihmistä.
Eikä varsinkaan jos vain joku vanha tuttava on kuollut. Lähiomainen olisi eri asia.
Ehkä kukaan ei sure sinuakaan. Semmonen ihmettelevä "aha" ja jatketaan pyykkien viikkausta.
Kuolema joka on tarpeeksi lähellä muistuttaa meitä jokaista omasta kuolevaisuudestamme. Luulen, et miehesi yrittää voittaa pelkonsa , kuolemanpelkonsa käyttäytymällä alaarvoisesti.
Häntä ärsyttää, kun palvelu ei enää pelaakaan kuin hotellissa? Vai onko mustasukkainen?
Kysyisin mieheltä, mikä häntä riepoo ja miksdi hän tue sinua surussasi.