Lue keskustelun säännöt.
Miehen käytös ihan ala-arvoista
15.08.2017 |
Suutuksissaan yhdestä meihin liittymättömästä asiasta (auton kanssa sattumuksia) mutta ollaan jouduttu kuuntelemaan äksyilyä koko ilta. Yksi lapsi vieläpä kipeänä.
Mies kiroilee, ei auttanut lasta ruuan kanssa vaikka lapsi pyysi ja sitten meni ketsuppia lattialle. Sai äksyilyt "v..tun apinat vaan sotkee", ja huipuin kun sanoin miehelle tiukasti käytöksestään niin "Älä siinä yhtään konahtele mulle, taas sellanen meno että lähden kohta kävelemään" ...Juupajuu. Idioottimaisia puhetta ja turhanpäivästä uhkailua. Ei tehoa minuun mutta suututtaa noin ala-arvoinen tyyli, lapsille surkea malli suuttumuksesta.
Ja mies osaa kyllä ollut hyvä, rakastava ja osallistuva, sanoo rakkaaksi lapsia jne. arjessa usein mutta vastoinkäymisissä näin heikko! Mikä on "normaalia" suuttumusta, mikä pitäisi muiden vaan kestää ja hyväksyä? En tiedä mitä tehdä. Kolme melko pientä lasta.
Kommentit (60)
Meillä hajosivat molemmat autot yllättäen eikä kummastakaan saa enää toimivaa peliä ilman kalliita korjauksia. Vielä ei ole kuulunut yhtään kirosanaa tai kiukuttelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kehittymätön tunne-elämä eikä ota vastuuta omista mielialoistaan vaan antaa niiden vaikuttaa suoraan käytökseen muita, myös lapsia, kohtaan. Ei kovin harvinaista, varsinkaan miehillä, mielestäni. Ei kivaa.
Meistä riippumattomista syistä = en kolaroinut. Ap
Mitä muut sanoisitte/tekisitte jos mies/perheen isä käyttäytyisi näin? Olisiko teistä hyväksyttävää eli jatkaisitte siitä taas? Mieshän ei näistä jälkikäteen keskustele, hänestä oikeutetusti käyttäytyy kun riittävästi suututtaa. Ap
Kasvoin tuollaisten vanhempien tyttärenä. Aina sai pelätä raivokohtausta, kun pienikin vastoinkäyminen laukaisi kamalan huudon ja riehunnan. Nykyään välit melko viileät molempiin. Isä oli hullu raivoaja ja äiti hiljainen hyväksyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroa-huutojahan se aloittajakin taas kalastelee. Niin väsynyttä.
En jatkaisi tuosta taas. Perheterapia, jos mies ei puhu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun elämässäni tuollainen ei ole normaalia, vaikka joillakin onkin. Jokainen määrittää itse oman elämänsä tason. Osanottoni tuosta apinasta perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Kasvoin tuollaisten vanhempien tyttärenä. Aina sai pelätä raivokohtausta, kun pienikin vastoinkäyminen laukaisi kamalan huudon ja riehunnan. Nykyään välit melko viileät molempiin. Isä oli hullu raivoaja ja äiti hiljainen hyväksyjä.
Eli narsisti-isä ja läheisriippuvainen äiti. Tuttu meininki, minullakin oli.
Mites AP, oletko sinä läheisriippuvainen? Katsotko puolisosi sekoilua sormien välistä kunhan seuraavana päivänä on taas kaikki hyvin? Entä lapset, kuinka läheisiä isänsä kanssa, miten mielellään viettävät tämän kanssa aikaa, pelkäävätkö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies toi kaiken työstressin kotiin. Teki yrittäjänä ympäripyöreitä päiviä ja minä olin yksin lasten kanssa. Opin näkemään jo miehen suun asennosta millä tuulella taas ollaan. Lapsi piirsi kerran peheestämme kuvan. Siinä isällä oli iso pyöreä suu. Kysyin tästä lapselta. Vastaus oli "isä huutaa" Nyt lapset ovat jo teinejä ja minä olen oppinut pitämään puoliani. Minulle ei räyhätä syyttä. En ala yhtään kuuntelemaan raivoamista ja syyttelyä. Kenenkään kynnysmattona ei tarvitse olla. itse olin vuosia kunnes olin ihan loppu henkisesti. Halusin erota. Silloin miehelle tuli hätä ja lupasi muuttua. Onkin muuttunut tosi paljon.
Vierailija kirjoitti:
Mitä muut sanoisitte/tekisitte jos mies/perheen isä käyttäytyisi näin? Olisiko teistä hyväksyttävää eli jatkaisitte siitä taas? Mieshän ei näistä jälkikäteen keskustele, hänestä oikeutetusti käyttäytyy kun riittävästi suututtaa. Ap
Aika voimaton tuossa on,
jos on yhteiset lapset ja autot ja talo.
Oma eksäni kärttyili usein stressaantuneena. Kun minulla oli syntymäpäivä, sain ystävältäni (en mieheltäni) konvehtirasian.
Avasin sen olohuoneessa, jossa istui myös lapsi ja viereisellä sohvalla mieheni.
Sanoin ensin lapselle: -Ota siitä konvehti. ja ojensin rasiaa.
Mies läppäisi naapurisohvalta lapsen kättä, niin että koko konvehtirasia lensi kaaressa lattialle,
kaikki synttärilahjasuklaani pitkin lattioita. Mies ärähti: -Ei se oo kuitenkaa pessy käsiäs.
Ei kerännyt konvehteja, ei pyytänyt anteeksi, laittoi tv:tä kovemmalle.
Tämä katkaisi kamelin selän.
Jo aiemmin mies oli tiuskinut ja nalkuttanut lapselle, kiroillut,
murjottanut kaiket illat olohuoneessa tv:n volyymi kaakossa, huudahdellen välillä: -Hiljaa! Turpa kiinni siellä!
Seuraavana päivänä aloin järjestellä miehen lähtöä, asunto on minun.
Mies ilmoitti ettei lähde mihinkään "kun kakara käskee, toi kakara se kuitenki haluaa että mä lähden".
Lopulta poliisit saattelivat rauhalliseksi luulemani miehen ulos.
Hänen riehumisensa oli juuri tuota kiroilemista, huutamista ja metelöintiä, tunnelman pilaamista ja kotirauhan tärvelemistä. Ei halunnut käydä missään,
joi kaljaa iltaisin, inhosi lastani ja myös omaa lastaan, jota näki joka 2. viikonloppu.
Neuvoni onkin: erotkaa.
Miehen hermot eivät kestä perhe-elämää, hänet on tarkoitettu elämään yksin. Jotkut ovat sellaisia.
Nyt minun öykkäristäni on kuoriutunut leppoisa herrasmies,
joka tuo aina leikkokukkia, kun tulee hakemaan minut tapaamiselle kerran viikossa.
En halua enää muuttaa yhdenkään miehen kanssa yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä muut sanoisitte/tekisitte jos mies/perheen isä käyttäytyisi näin? Olisiko teistä hyväksyttävää eli jatkaisitte siitä taas? Mieshän ei näistä jälkikäteen keskustele, hänestä oikeutetusti käyttäytyy kun riittävästi suututtaa. Ap
Aika voimaton tuossa on,
jos on yhteiset lapset ja autot ja talo.Oma eksäni kärttyili usein stressaantuneena. Kun minulla oli syntymäpäivä, sain ystävältäni (en mieheltäni) konvehtirasian.
Avasin sen olohuoneessa, jossa istui myös lapsi ja viereisellä sohvalla mieheni.
Sanoin ensin lapselle: -Ota siitä konvehti. ja ojensin rasiaa.
Mies läppäisi naapurisohvalta lapsen kättä, niin että koko konvehtirasia lensi kaaressa lattialle,
kaikki synttärilahjasuklaani pitkin lattioita. Mies ärähti: -Ei se oo kuitenkaa pessy käsiäs.
Ei kerännyt konvehteja, ei pyytänyt anteeksi, laittoi tv:tä kovemmalle.
Tämä katkaisi kamelin selän.
Jo aiemmin mies oli tiuskinut ja nalkuttanut lapselle, kiroillut,
murjottanut kaiket illat olohuoneessa tv:n volyymi kaakossa, huudahdellen välillä: -Hiljaa! Turpa kiinni siellä!Seuraavana päivänä aloin järjestellä miehen lähtöä, asunto on minun.
Mies ilmoitti ettei lähde mihinkään "kun kakara käskee, toi kakara se kuitenki haluaa että mä lähden".
Lopulta poliisit saattelivat rauhalliseksi luulemani miehen ulos.
Hänen riehumisensa oli juuri tuota kiroilemista, huutamista ja metelöintiä, tunnelman pilaamista ja kotirauhan tärvelemistä. Ei halunnut käydä missään,
joi kaljaa iltaisin, inhosi lastani ja myös omaa lastaan, jota näki joka 2. viikonloppu.Neuvoni onkin: erotkaa.
Miehen hermot eivät kestä perhe-elämää, hänet on tarkoitettu elämään yksin. Jotkut ovat sellaisia.
Nyt minun öykkäristäni on kuoriutunut leppoisa herrasmies,
joka tuo aina leikkokukkia, kun tulee hakemaan minut tapaamiselle kerran viikossa.
En halua enää muuttaa yhdenkään miehen kanssa yhteen.
Ymmärsinkö jotain väärin väärin, treffaat siis yhä tuota miestä jota piti poliisien tulla raahaamaan ulos..?
Mun mies reagoi myös ihan samalla tavalla pieneenkin vastoinkäymisiin. Joskus tuntuu, että on varsinainen 'draamaqueen'. Väkisin tulee ero mieleen, kun toisen käytös on niin lapsellista. Mun miehen kohdalla varmaan kyse temperamentista ja osin tuo on opittua (miehen äiti ihan samanlainen). Tekee joskus arjesta tosi raskasta tuo miehen epävakaa käytös ja kyvyttömyys hallita ja säädellä tunteitaan aikuismaisemmilla tavoilla. Järkipuhekaan ei noissa tilanteissa auta, kun ei ota mitään vastaan.
Minä ajan nykyään automatkatkin, kun mies ei pysty autoa ajaessakaan hallitsemaan tunteitaan. Olen joskus pelännyt hänen kyydissään, kun erehdyin riitelemään hänen kanssaan autossa. Mun miehen kohdalla voi olla kyse myös persoonallisuushäiriöstä (muitakin oireita kuin epäkypsä tunne-elämä, mm. valehtelu, joskus tuntuu että tyypillä ei ole omatuntoa eikä tunne syyllisyyttä, on myös pettänyt jne). Hyvin peitti todellisen luonteensa silloin kun ei oltu vielä naimisissa, mutta lasten synnyttyä arjessa on ollut haasteita enemmän, joten "oireet" ovat tulleet voimakkaammin esille. En tiedä uskallanko erota ennen kuin lapset ovat tarpeeksi vanhoja, koska olisi kamala antaa pienet lapset viikonlopuksi pikkuasioista "räjähtelevän" isän hoiviin. Nyt lapsilla on sentään näissä tilanteissa yksi vakaa ja turvallinen aikuinen paikalla, joka voi ohjata kiukkusen isän rauhoittumaan vaikka autotalliin tai lenkkipolulle sekä selittää lapselle isän käytöstä. Täytyy myös olla itse hyvänä roolimallina lapsille ja opettaa tunnetaitoja ja pettymyksen sietoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kasvoin tuollaisten vanhempien tyttärenä. Aina sai pelätä raivokohtausta, kun pienikin vastoinkäyminen laukaisi kamalan huudon ja riehunnan. Nykyään välit melko viileät molempiin. Isä oli hullu raivoaja ja äiti hiljainen hyväksyjä.
Samantapaisia kokemuksia, valitettavasti. Nyt aikuisena suhteet vanhempiin etäiset, ja koen jotenkin ahdistavaksi, kun heihin kuitenkin "täytyy" yhteyttä pitää ja ylläpitää jotenkin normaaleja perhesuhteita. Vihantunteita ja suruakin molempia vanhempia kohtaan. Asioista ei voida puhua. Että tällaista,ap, tuollainen saa aikaan. Toivottavasti saat miehen ymmärtämään...Minusta tuollainen käytös ei ihan normaalia ole, enkä sitä itse voisi omassa perheestäni hyväksyä lainkaan. Siis aivan kauheaa nimitellä lapsia apinoiksi ;(
Vierailija kirjoitti:
Mun mies reagoi myös ihan samalla tavalla pieneenkin vastoinkäymisiin. Joskus tuntuu, että on varsinainen 'draamaqueen'. Väkisin tulee ero mieleen, kun toisen käytös on niin lapsellista. Mun miehen kohdalla varmaan kyse temperamentista ja osin tuo on opittua (miehen äiti ihan samanlainen). Tekee joskus arjesta tosi raskasta tuo miehen epävakaa käytös ja kyvyttömyys hallita ja säädellä tunteitaan aikuismaisemmilla tavoilla. Järkipuhekaan ei noissa tilanteissa auta, kun ei ota mitään vastaan.
Minä ajan nykyään automatkatkin, kun mies ei pysty autoa ajaessakaan hallitsemaan tunteitaan. Olen joskus pelännyt hänen kyydissään, kun erehdyin riitelemään hänen kanssaan autossa. Mun miehen kohdalla voi olla kyse myös persoonallisuushäiriöstä (muitakin oireita kuin epäkypsä tunne-elämä, mm. valehtelu, joskus tuntuu että tyypillä ei ole omatuntoa eikä tunne syyllisyyttä, on myös pettänyt jne). Hyvin peitti todellisen luonteensa silloin kun ei oltu vielä naimisissa, mutta lasten synnyttyä arjessa on ollut haasteita enemmän, joten "oireet" ovat tulleet voimakkaammin esille. En tiedä uskallanko erota ennen kuin lapset ovat tarpeeksi vanhoja, koska olisi kamala antaa pienet lapset viikonlopuksi pikkuasioista "räjähtelevän" isän hoiviin. Nyt lapsilla on sentään näissä tilanteissa yksi vakaa ja turvallinen aikuinen paikalla, joka voi ohjata kiukkusen isän rauhoittumaan vaikka autotalliin tai lenkkipolulle sekä selittää lapselle isän käytöstä. Täytyy myös olla itse hyvänä roolimallina lapsille ja opettaa tunnetaitoja ja pettymyksen sietoa.
Narsistin ja "roolimallin" lapsena TAKAAN sinulle että yksi tai kaksi tai viisikään vakaata ja turvallista aikuista ei millään tasolla edes lievennä sitä vauriota jonka yksi epävakaa ja epäturvallinen aikuinen jättää lapsen psyykeeseen. Riippuu tietysti siitä, kuinka paha narsku vanhempana, mutta lähtökohtaisesti lapsien tuomitseminen pelottavaan kasvuympäristöön "tunnetaitojen tai pettymyksen siedon opettamiseksi" on suotuisimminkin tulkittuna naiivia itsepetosta, pahimmillaan sadismia. Lapselta ei vaikutusalttiutensa ja naiiviutensa takia voi odottaa, että tämä mallintaisi itseään vain paremman roolimallin mukaan. Lapsesi ei myöskään tule kokemaan, että suojelit häntä läsnäolollasi, vaan tulee koko loppuelämänsä miettimään oliko äiti itsekäs vai pelkuri kun ei vienyt lastaan turvaan vaaralliselta isältä. En tarkoita tätä solvauksena sinulle, vaan herätyksenä. Mitä kauemmin arkailet toimia, sen enemmän vahinkoa syntyy.
Vierailija kirjoitti:
Mun mies toi kaiken työstressin kotiin. Teki yrittäjänä ympäripyöreitä päiviä ja minä olin yksin lasten kanssa. Opin näkemään jo miehen suun asennosta millä tuulella taas ollaan. Lapsi piirsi kerran peheestämme kuvan. Siinä isällä oli iso pyöreä suu. Kysyin tästä lapselta. Vastaus oli "isä huutaa" Nyt lapset ovat jo teinejä ja minä olen oppinut pitämään puoliani. Minulle ei räyhätä syyttä. En ala yhtään kuuntelemaan raivoamista ja syyttelyä. Kenenkään kynnysmattona ei tarvitse olla. itse olin vuosia kunnes olin ihan loppu henkisesti. Halusin erota. Silloin miehelle tuli hätä ja lupasi muuttua. Onkin muuttunut tosi paljon.
Olet ollut äärimmäisen onnekas jos kohdallesi oikeasti on sattunut yksi niistä ehkä 0,01% oman valtakuntansa diktaattoreista jotka oikeasti edes yrittävät, saati sitten kykenevät, täyttämään tuollaista lupausta. Kuinka paljon muutosta on "tosi paljon", jos saa udella? Onko lapsi lakannut pelkäämästä/oireilemasta isäänsä?
Tuo eroaminen on tosiaan hankalaa, koska ne lapset joutuu kuitenkin antamaan sille isälle sitten esim. joka toinen viikonloppu. Omasta puolestani voin sanoa, että jännittäisin sitten joka toinen vkonloppu sitä, miten lapsilla menee isän kanssa. Valvottuja tapaamisia ei kuitenkaan pitkäksi ajaksi saisi, jos ei fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ole. Luonnehäiriöisillä isillä on aika hyvät lastensa tapaamisoikeudet, koska harvoin tätä "luonnehäiriötä" pystyy mitenkään todistamaan. Uskon, että lasten kehitys häiriintyisi enemmän erosta ja "isävkonlopuista" kuin tästä nykyisestä kuviosta, jossa ehkä kerran tai pari kuussa (meillä einonneksi tämän useammin) isä "kiukuttelee" lapsellisella ja epäterveellä tavalla, mutta äiti on näissä tilanteissa läsnä tuomassa turvaa.
Yritäpä viranomaisille todistaa, että miehellä "viiraa päässä".. kyllä siinä monet menee sen isän puolelle ja äitiä syytetään mustamaalauksesta ja vieraannuttamisesta. Ap, jos vaan jaksat, niin yritä järkätä miehelle (vaikka ei todellakaan käytöksen puolesta ansaitsisi) vapaa-aikaa, harrastuksia tai pitkät työpäivät. Meillä ainakin arki toimii ehkä parhaiten silloin kuin mies on paljon töissä tai pois kotoa. Vähän kuin ero, paitsi että ei tarvi antaa lapsia isän luo kokemaan turvattomuutta, pelkäämään tai ikävöimään.. tsemiä!
Työni puolesta olen nähnyt, että äidit joutuvat luovuttamaan "sekopääisille" lapsiaan joka toinen vkonloppu, Valvottuja tapaamisia on ehkä 6 kk ja jos ne menee hyvin niin ne lopetetaan ja isä saa taas tavata lapsia ilman valvontaa. Nämä on sellaisia tapauksia että ei ehkä ole sitä hyvää vaihtoehtoa. Mihin turvaan se äiti sillä erolla sen lapsensa järjestää? Ei mihinkään vaan isompaan vaaraan vaan, jos lapset joutuvat kahdestaan isän kans viettämään viikonloppuja!
Haluan kommentoida numeron 21 kirjoitusta vielä, kirjoitin jo aiemmin tuossa numero 20 vastauksessa. Oman kokemukseni mukaan asia on juuri niin, kuin no 21 kirjoittaa. Meillä siis äiti oli kiltti ja mahdollisti isän raivoamisen, alistamisen, mykkäkoulun, tunnelman pilaamisen, meille lapsille huutamisen. Olen usein miettinyt, miksi äiti ei suojannut meitä kaikelta tuolta. Miksi hän ei pistänyt isälle kova kovaa vastaan ja laittanut tuolle loppua. Miksi hän ei kerta kaikkiaan sanonut isälle, että käytös muuttuu nyt, tai kaikki on loppu ja me lähdetään. Miksi hän sieti tuollaista ja samalla pakotti meidätkin siinä ilmapiirissä elämään. Voin kertoa, että olen tuntenut aikuisuudessa enemmän vihaa juuri äitiäni kohtaan em syistä, sääliä myös, mutta enemmän vihaa. Ei meidän perheen elämä edes mitään jatkuvaa riitaa ollut, vaan hyviäkin aikoja oli. Mutta en minä niitä hyviä juttuja juurikaan muistele, vaan mielikuvia lapsuudesta leimaa kaikki tuo ikävä. Ja tosiaan arvet on jäänyt - olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä monenlaisista epävarmuuksista ja huonosta itsetunnosta. Päälle päin minusta ei näitä kuitenkaan arvaisi, ja näistä asioista kenellekään puhuminen on ollut mulle vaikeaa - jonkinlaisen traumatisoitumisen tulosta tuokin.
Miettikää nyt oikeesti haluatteko altistaa lapsianne tuollaiselle huonolle kohtelulle. Se ei auta, vaikka itse olisit turvallinen vanhempi. Päinvastoin lapsi tulevaisuudessa pohtii, miksi annoit tuon tapahtua. Tulen surulliseksi, kun luen monta samantapaista tarinaa, mitä olen itse kokenut.
Kiva isä lapsillasi :(