Miehen käytös ihan ala-arvoista

Äitinsä tekemä paapominen paljastui perhe-elämän myötä :/ Sitä ennen hillitsi itseään, jotenkin vaan ja aivan täysin onnistui, otti lähinnä hieman etäisyyttä tiukemmissa paikoissa. nyt kun taloudessa lapsi, tuntuu että hänkin antanut itselleen luvan olla avoimesti kuin lapsi. Tunne-elämä on leikki-ikäisen tasolla. Ja hänellä on aina oikeus "ilmaista tunteensa". Pitäisikö sitten olla hiljaa ja vain imeä p*askaa kysyy hän.

Kysyn että miksi huudat (erotuksena lapseen). Sanon että asioista voi kertoa ja puhua ilman että täysin suodattamatta lataa kaikki negatiiviset tunteet toisten niskaan. Ja kerron lapselle että raivoaminen on väärin tehty ja että soittaa poliisin jos kuka tahansa alkaa riehumaan.

Jälkikäteen mies sanoo suoraan että kun hänellä on paha olla hän haluaa että muutkin todella kuulee sen, että tarkoituksella vähän liioittelee äänenkäytön kanssa.

Mikä terapia tähän auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Mitä muut sanoisitte/tekisitte jos mies/perheen isä käyttäytyisi näin? Olisiko teistä hyväksyttävää eli jatkaisitte siitä taas? Mieshän ei näistä jälkikäteen keskustele, hänestä oikeutetusti käyttäytyy kun riittävästi suututtaa. Ap

En olisi mennyt naimisiin itsehillinnältään lapsen tasolla olevan miehen kanssa, lasten tekemisestä nyt puhumattakaan. Eihän tuo hyväksyttävää ole, mutta ennusmerkkejä on varmasti ollut koko seurustelun ajan.

Mullakin tuollainen mies. Ja sitten hyvällä päällä ollessaan ihmettelee, miksei lapset hänelle kerro asioita yms. Eihän ne uskalla, kun ei koskaan tiedä, mistä taas räjähdetään. Meillä lapset on jo 9 ja 12, ja ovat monta kertaa todenneet, että isi on outo, kun se aina väittää opettavansa käytösapoja (antaa tiukkaa palautetta, kun lapset mielestään käyttäytyvät huonosti), mutta sitten oma esimerkki on ihan toista. Lapset ei ole koskaan käyttäytyneet yhtä huonosti kuin isänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mista kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo eroaminen on tosiaan hankalaa, koska ne lapset joutuu kuitenkin antamaan sille isälle sitten esim. joka toinen viikonloppu. Omasta puolestani voin sanoa, että jännittäisin sitten joka toinen vkonloppu sitä, miten lapsilla menee isän kanssa. Valvottuja tapaamisia ei kuitenkaan pitkäksi ajaksi saisi, jos ei fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ole. Luonnehäiriöisillä isillä on aika hyvät lastensa tapaamisoikeudet, koska harvoin tätä "luonnehäiriötä" pystyy mitenkään todistamaan. Uskon, että lasten kehitys häiriintyisi enemmän erosta ja "isävkonlopuista" kuin tästä nykyisestä kuviosta, jossa ehkä kerran tai pari kuussa (meillä einonneksi tämän useammin) isä "kiukuttelee" lapsellisella ja epäterveellä tavalla, mutta äiti on näissä tilanteissa läsnä tuomassa turvaa.

Yritäpä viranomaisille todistaa, että miehellä "viiraa päässä".. kyllä siinä monet menee sen isän puolelle ja äitiä syytetään mustamaalauksesta ja vieraannuttamisesta. Ap, jos vaan jaksat, niin yritä järkätä miehelle (vaikka ei todellakaan käytöksen puolesta ansaitsisi) vapaa-aikaa, harrastuksia tai pitkät työpäivät. Meillä ainakin arki toimii ehkä parhaiten silloin kuin mies on paljon töissä tai pois kotoa. Vähän kuin ero, paitsi että ei tarvi antaa lapsia isän luo kokemaan turvattomuutta, pelkäämään tai ikävöimään.. tsemiä!

Onkohan täällä ketään, joka osaisi kertoa toisen puolen - eli kumpaa oli helpompi kestää, jaettua kauhujen kotia, vai kahta kotia joista toinen rauhaa ja toinen superkauhua? Itse tykkään ajatella, että olisin pärjännyt paremmin kahdessa kodissa, niin olisin päässyt edes välillä rauhoittumaan. Pelko ei jaetussa kodissa lakannut hetkeksikään, eikä se näemmä ole lakannut vielä monia vuosikymmeniä myöhemminkään. Että mitä tuohon kehityksen häiriintymiseen tulee: Eroprosessi on traumaattinen kokemus lapselle vain jos se ei ole lapselle toivottu tapahtuma. Ja vielä traumaattisempi on C-PTSD...

Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan. Äijä hyökkäsi omalta puoleltaan kiskomaan lasta pois sängystä sellaista vauhtia että potkaisi jalkansa seinään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun taapero ohjeisti olohuoneessa kinkkaavaa ja kiroilevaa isäänsä että "ei mua saa repiä". Erosin ja lähdin, ja tein selväksi että jos lapsista näkyy pieninkään merkki siitä että heitä kohdellaan huonosti isän luona, vien asian heti viranomaisille. On mennyt hyvin jo monta vuotta, joten kannatan eroamista. Pelko pois ja toimi. 

"Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan."

Kannattaisitpa myös selkeää kerrontaa. Voiko tuota huonommin saada sanotuksi?

Onko laajempaakin luetun ymmärtämisen ongelmaa?

Luetun ymmärtämisen ongelma on sinulla. Lue uudestaan mitä kirjoitin, kunnes ymmärrät sen. Kommentoi vasta sitten, niin et vaikuta tyhmältä.

Ohis: Olet idiootti. Itsekin mietin ilmaisun selkeyttä useissakin viesteissä, mutta en jaksa nillittää. Tämä on keskustelupalsta. Jos haluat toimia kielipoliisina, mene vaikka Iltiksen sivuille etsimään toimittajien mokia. Nillitä heille, heidän pitäisi olla ammattilaisia ja kielenkäyttö usein huonompaa kuin tavallisilla ihmisillä täällä.

Isä on jo kuollut ja olen vieläkin vihainen hänelle siitä, miten hän välillä kohteli meitä lapsia. Äidille kannan katkeruutta siitä, ettei hän koskaan keskeyttänyt tilanteita ja puolustanut meitä.

Ja meillä oli ihan "hyvä" perhe, ei fyysistä väkivaltaa tms. Lapsista kaikki on kuitenkin tunne-elämältään solmussa ja haavoilla.

Moi ap

Pakko kirjoittaa sulle vastaus, vaikka harvemmin tänne vastailen. Mun isä oli tuollainen ja vanhempani erosivat, kun olin taapero. Yhteishuoltajuus kuitenkin säilyi, ja vietin puolet ajasta isälläni.

Viikot isän luona olivat hevonhelvettiä, kunnes kuudennella luokalla isäni muutti uuden naisen perässä toiseen kaupunkiin. Siitä alkoi mun vapaus ja mistään en oo niin kiitollinen kun siitä, että se loppui siihen. Kuten edellä sanottiin, oli satunnaiset viikonloput helpompi kestää.

Piirteet olivat juuri mainitsemiasi. Kaikki oli aina meidän vika, lopulta siis vaan lasten kun äitini ei asunut samassa taloudessa isäni kanssa. Huutoa ja raivokohtauksia lähes joka päivä ja pelkäsin isääni kuollakseni. Tästä seurasi olemattomat välit heti kun välimatka siihen salli. Nykyään olen asiallisissa merkeissä yhteydessä silloin tällöin, mutta koen eläväni ilman isää. Lisäksi osa stressinhallinta- ja tunnekyvyistä siirtyi opittuna suoraan minulle, ja on ollut iso työ (ja yhä on) opetella noista malleista pois. Jos pystyt, lähde. 

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin tuollaisten vanhempien tyttärenä. Aina sai pelätä raivokohtausta, kun pienikin vastoinkäyminen laukaisi kamalan huudon ja riehunnan. Nykyään välit melko viileät molempiin. Isä oli hullu raivoaja ja äiti hiljainen hyväksyjä.

Sama homma. Olen tehnyt ison työn sen kanssa, että olen opetellut paremmat käyttäytymismallit. En halunnut viedän näitä malleja eteenpäin omiin parisuhteisiin ja lastenkasvatukseen. Olen onnellinen, että olen onnisutunt tässä hyvin, vuosien terapiaa, peilini katsomista ja itsetutkistelua se vaati. Ap, haluatko että lapsesi tulevat tulevaisuudessa käyttäytymään noin puolisoilleen? Kestätkö sen, että oma lapsesi saattaa joskus olla ahdistunut, masentunut ja itsetuhoinen lapsuutensa traumojen takia? Kestätkö se, jos lapsesi tulevaisuudessa huutakiin sinulle ja miehellesi syyttäen menneisyydestä? Kestätkö sen, että lapsesi katkaisee välit sinuun kokonaan tai osittain? Olen itse jonkinlaisissa väleissä vanhempieni kanssam, mutta sen rajanvedon olen tehnyt, että omat lapseni eivät yksin siihen ktoiin mene hoitoon. Ikinä. Ja tiedän että tämä tuntuu vanhemmistani pahalta,mutta mun tehtävä on pistää lapset isovanhempien edelle. 

Sun mies on huono korjaamaan autoja, jätä se sika!

aika inhimillistä olla huono päivä joskus.

Meille aikoinaan ja vieläkin sama homma. Oma isäni on ainakin 50 kertaa meinannut lähteä, erota tai sanonut, että äitini pitää lähteä talosta. Tämä alkoi tosin vasta, kun olin alakoulun viimeisillä luokilla eli en ihan pieni ollut.Vieläkin hän harrastaa sitä, että jos kaikki ei mene halutusti niin hän lähtee. Välillä on lähtenyt ja tullut sitten illalla takaisin. En yhtään ihmettele, että olen lapsena pelännyt isäni käytöstä ja yrittänyt olla mahdollisimman kiltti. Myös muistan kun olen hyvitellyt isääni ja välttänyt sanomasta mitään suoraan. Jos jotain tahdoin häneltä pyytää niin en millään olisi uskaltanut vaan pitkitin asiaa. Isäni käytös on ollut hyvin ailahtelevaa. Aamulla kaikki hyvin ja illalla taas aivan eri meininki. Kaikki olisi pitänyt tehdä niin kuin hän sanoo. Jos ei lähdetä nyt niin ei mennä ollenkaan oli vakio lause. Jatkuvaa uhkailua eri asioista. Itsekin jouduin arvostelun kohteeksi.

Kerran valehtelin hänelle yhdestä ei niin tärkeästä asiasta ja mikä raivo siitä syntyikään kun sai tietää. Tämä tilanne oli  myös siitä koominen, kun olin kertonut asian todellisen laidan äidilleni, mutta hän ei itse voinut sitä isälleni selittää vaan jätti minut uhriksi. Ja syy miksen kertonut isälleni totuutta oli se, että pelkäsin että hän suuttuu. No, lopputulos oli sama ja sain haukut. Muistan, kun istuin katse lattiassa pöydän ääressä.

En ihmettele yhtään, että isäni käytös on pelottanut. Jatkuvaa arvostelua ja holtitonta käytöstä. Vieläkin saa miettiä mitä se nyt taas keksii. Äitini on myös ollut hirveän olematon, eikä ole kunnolla koskaan sanonut vastaan. Minuakin isä on saanut ryöpyttää ihan kunnolla ei fyysisesti, mutta henkisesti. Itse olen ollut aina todella kiltti, oikea unelmalapsi. Olisin uskonut vähemmällä ja minua ei olisi tarvinnut koulia niin. No, sitten alaluokilla koulussa oli itsetunto ja valmiiksi pilattu ja minusta tuli se joku mielisteli muita ja ei pitänyt puoliaan. Olin uhri jo valmiiksi. Ja isä yritti tehdä minusta vahvaa, vaikka latisti aina vaan enemmän. Kehut sain vaan silloin, kun menestyin jossakin asiassa. Koulukisaamiseen se kaikki sitten lopulta johti, kun itsetunto oli jo valmiiksi murrettu. En pysty sanomaan ihmisille vastaan ja toisaalta en halua loukata ketään, kun ymmärrän miltä toisesta tuntuu. Lisäksi olen mestari tulkitsemaan äänen sävyjä ja ihmisten olotilaa. Tämä alkoi jo lapsena, kun piti tutkailla millä päällä isä on. Olisin halunnut rauhalliset vanhemmat, jotka olisivat kannustaneet ja välillä kehuneet ilman syytäkin. Äitinikin on ollut sellainen levoton, hätäinen ihminen.

yllä oleva viesti jatkuu

Syytän nykytilanteesta myös vanhempiani sillä olen saanut heiltä heikon pohjan itsetunnolleni ja myöhemmin ihmiset ovat sen huomanneet ja saaneet minusta helpon uhrin. En ole mitään tukea saanut vanhemmiltani. Arvoni on mitattu vain teoista. Jos minulla olisi ollut erilainen lapsuus voisivat asiat olla paremmin. Ärsyttää, että heidän piti polkea maanrakoon tällainen kiltti ja herkkä tyttö. Ei pienen lapsen pitäisi jännittää isänsä kanssa olemista. Ja se on huvittavaa, ettei kumpikaan tajua asiaa. Ei kuinka paljon hekin ovat vaikuttaneet elämääni. Ja mistään ei olisi saanut välittää. Ei isän huudosta, ei kiusaamisesta, ei yksinäisyydestä. Mutta enhän minäkään mikään kone ole. Äitikin vain säälii itseään, kun piti valita tuollainen mies, mutta itse olen kuitenkin kärsinyt isän käytöksestä paljon enemmän kuin hän.  Älkää koskaan latistako lapsenne itsetuntoa tai antako kenenkään tehdä sitä. Itsetuntoa tarvitaan elämässä ja jos se on heikko voi olla uhri ja valmiiksi. Itsetuntoa pitää vahvistaa ja kehua lasta. Mieluummin vähän itserakas kuin toisten kynnysmatto. En halua, että kukaan lapsi saa minun tarinaani. Tietysti joillakin on vielä huonommin, mutta itselle riitti jo tämä pilaamaan elämää. Anteeksi romaani, mutta kun näin tämän keskustelun oli pakko kirjoittaa.

Minulla oli myös raivoava isä ja ok äiti. Äiti aina jälkikäteen selitti meille miksi isä raivoaa (hänen aiemman, oikeasti traumaattisen, elämän jäljet). Minulle juttu kuitenkin näyttäytyi niin, että isällä on ikään kuin oikeus raivota. Minulle olisi ollut tärkeää kuulla, että isä käyttäytyy väärin, että niin ei oikeasti saa tehdä. Kuitenkin kuulin aina vain selityksiä miksi isää pitää ymmärtää. Lopulta äitikin masentui ja isää piti aina ymmärtää ja kotioloista ei saanut ulkopuolella puhua, koska isälle tulee paha mieli. Aina mentiin sen mukaan, että isälle ei tulisi paha mieli. Että ei se äidin läsnäolo mitään turvaa kyllä tuonut. Kerran, kun isä meinasi oikeasti lyödä niin äiti tuli väliin niin se toi turvaa. Hiljainen läsnäolo luo vain vaikutelman siitä, että tässäkin tapauksessa isän käytös on hyväksyttävää. Ja kyllä minäkin olen ollut jälkikäteen vihainen äidille, että miksi se ei lähtenyt tai pakottanut isää käyttäytymään paremmin. Hän ei kuulemma eronnut, vaikka oli sitä kuulemma pohtinut, koska ehjä perhe on lapsille parempi. Minä toivoin vuosia, että tänään äiti sanoisi, että nyt hän ottaa eron. Meillä isä ei siis lyönyt, mutta minä pelkäsin sitä ja kun isä oli kotona oli parempi olla itse muualla. Minusta tuli harrastuksia suorittava lapsi ja nuori, koska siten pääsi kotoa pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo eroaminen on tosiaan hankalaa, koska ne lapset joutuu kuitenkin antamaan sille isälle sitten esim. joka toinen viikonloppu. Omasta puolestani voin sanoa, että jännittäisin sitten joka toinen vkonloppu sitä, miten lapsilla menee isän kanssa. Valvottuja tapaamisia ei kuitenkaan pitkäksi ajaksi saisi, jos ei fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ole. Luonnehäiriöisillä isillä on aika hyvät lastensa tapaamisoikeudet, koska harvoin tätä "luonnehäiriötä" pystyy mitenkään todistamaan. Uskon, että lasten kehitys häiriintyisi enemmän erosta ja "isävkonlopuista" kuin tästä nykyisestä kuviosta, jossa ehkä kerran tai pari kuussa (meillä einonneksi tämän useammin) isä "kiukuttelee" lapsellisella ja epäterveellä tavalla, mutta äiti on näissä tilanteissa läsnä tuomassa turvaa.

Yritäpä viranomaisille todistaa, että miehellä "viiraa päässä".. kyllä siinä monet menee sen isän puolelle ja äitiä syytetään mustamaalauksesta ja vieraannuttamisesta. Ap, jos vaan jaksat, niin yritä järkätä miehelle (vaikka ei todellakaan käytöksen puolesta ansaitsisi) vapaa-aikaa, harrastuksia tai pitkät työpäivät. Meillä ainakin arki toimii ehkä parhaiten silloin kuin mies on paljon töissä tai pois kotoa. Vähän kuin ero, paitsi että ei tarvi antaa lapsia isän luo kokemaan turvattomuutta, pelkäämään tai ikävöimään.. tsemiä!

Onkohan täällä ketään, joka osaisi kertoa toisen puolen - eli kumpaa oli helpompi kestää, jaettua kauhujen kotia, vai kahta kotia joista toinen rauhaa ja toinen superkauhua? Itse tykkään ajatella, että olisin pärjännyt paremmin kahdessa kodissa, niin olisin päässyt edes välillä rauhoittumaan. Pelko ei jaetussa kodissa lakannut hetkeksikään, eikä se näemmä ole lakannut vielä monia vuosikymmeniä myöhemminkään. Että mitä tuohon kehityksen häiriintymiseen tulee: Eroprosessi on traumaattinen kokemus lapselle vain jos se ei ole lapselle toivottu tapahtuma. Ja vielä traumaattisempi on C-PTSD...

TIlanteet perheissä on erilaisia, mutta meidän perheen kohdalla uskon suurimman ongelman olleen vanhempien parisuhteessa. Uskon, että jos vanhemmat olisi eronneet, ja oltaisi nähty isää tyyliin joka toinen viikonloppu, niin ei hän varmaan olisi meille noina viikonloppuina räyhännyt, vaan vilpittömästi uskon, että enimmäkseen nuo tapaamiset olisivat olleet ihan hyviä. Surullista kyllä, mutta uskon myös isän meistä kovasti välittävän pohjimmiltaan. Meillä toki tuo isän raivoaminen, mykkäkoulu yms kohdistuikin enemmän äitiin, vaikka toki meihin lapsiin myös ja tottakai kärsimme  yhtälailla vaikka kohteena olikin usein äiti. Jotenkin en usko näiden isien raivon usein kohdistuvan niinkään niihin lapsiin, vaan ehkä useammin juuri parisuhteeseen ja yleiseen elämäntilanteeseen? Pelkkää mutuilua toki tämä..

Itse oon nainen ja (ollut) vastaavanlainen äksyilijä. On vähentynyt äksyily paljon kun oon ite tiedostanut ja ärsyyntynyt jo itseenikin. Kannattaa odottaa et mies on rauhallinen ja sit selittää rauhallisesti et tuli vähän itselle paha mieli kun puhut tommosia typeriä joskus kun suutut, mutta jos mies sanoo ettei tarkoittanut, voi sitä uskoa ainakin toistaiseksi. Totuus on että joskus vituttaa niin että vaihtoehdot on joko tommonen äksyily, itkeminen tai paikkojen hajottaminen. Koita saada mies lähinnä tajuumaan et lapsia ei haukuta kiukuspäissä et se saa sun niskakarvat pystyyn ja koita auttaa sitä miestäs tos äksyilyhommas miettiin miten sitä vihaa pitäis sit työstää sun mielestä?

Naisten mykkäkoulu on sitten ihan yhtä lapsellista just for you know.

Vierailija kirjoitti:

Meillä vastaava tilanne on mennyt vuosien myötä parempaan suuntaan, koska olen pakottanut miehen puimaan "kohtauksiaan" jälkikäteen. Alkuun kieltäytyi täysin puhumasta ja raivostui yrityksistä mutta vähitellen olen saanut heräteltyä eikä enää "kehtaa" käyttäytyä kovin tyhmästi. Järjestin kahden keskistä aikaa viikottain, jolloin pystyimme puhumaan ilman lasten läsnäoloa ja järjestin puhumispaikat niin, ettei mies päässyt karkuun (esim. telttaretki, automatka, päiväreissu naapurikaupunkiin, pitkä kävelylenkki). En syytellyt vaan kysyin mieheltä mikä hänen mielestään laukaisi tilanteen ja miten hän koki asiat, sitten annoin vaihtoehtoisia toimintatapoja, mietittiin miten käytös vaikuttaa lapsiin ja kodin ilmapiiriin, millaista käytöstä minä vaimona haluan ja odotan häneltä ja mitä en siedä jne. Luin silloin tällöin miehelle (jota lukeminen ei kiinnosta yhtään) artikkeleita liittyen ihmisten käyttäytymiseen, esim. defensseistä. Alkuun käytös parani vain joksikin aikaa ja paheni taas uudelleen mutta siinä vaiheessa, kun miehellä oli tarpeeksi eväitä tajutakseen aiheuttavansa haittaa lapsille ja minulle, puhuin vakavasti siitä jatketaanko vai erotaanko. Nykyisin riittää useimmiten pieni huomautus että rauhoittuu.

Lapsille olen puhunut asioista suoraan, opettanut tunnetaitoja ja opettanut ymmärtämään muiden ihmisten vaikuttimia, ja opastanut siihen millaista kohtelua muilta ihmisiltä ei pidä sietää. He eivät omien sanojensa mukaan kärsi tilanteesta, isäkin on oppinut pyytämään anteeksi. Lapset myös analysoivat isän käytöstä itse tilanteessa ja se rauhoittaa homman nopeasti. ;)

Olen ajatellut asian niin, että kaikki eivät vain opi tunteiden hallintaa koskaan. Kukaan ei ole lapsena sanoittanut ja selittänyt asioita ja kotona on saattanut olla normaalia riehua pikkuasioistakin. Ihmisellä ei ole keinoja ja ymmärrystä nähdä asioita muiden näkökulmasta ellei siihen ole kukaan opastanut.

Mä näen asiat tosi hyvin myös muiden näkökulmasta, mutta en silti voi kiukuttelulleni ja suuttumiselleni mitään. Hävettää välillä kun kiukkuan niin lapsellisesti miehelleni, yritän aina pyytää anteeksi jälkeenpäin. Meillä ei lapsena kotona saanut kiukutella, olla vihainen jne, vaan aina piti varoa toisen vanhemman suhteettomia, järjettömiä raivareita. Nyt sitten kiukuttelen aikuisena, kun pienenä ei sellaista turvallista ihmistä ollut. Ja joo, yritän työstää asiaa ja tiedän, että tällainen käytös on typerää.

Vierailija kirjoitti:

Äitinsä tekemä paapominen paljastui perhe-elämän myötä :/ Sitä ennen hillitsi itseään, jotenkin vaan ja aivan täysin onnistui, otti lähinnä hieman etäisyyttä tiukemmissa paikoissa. nyt kun taloudessa lapsi, tuntuu että hänkin antanut itselleen luvan olla avoimesti kuin lapsi. Tunne-elämä on leikki-ikäisen tasolla. Ja hänellä on aina oikeus "ilmaista tunteensa". Pitäisikö sitten olla hiljaa ja vain imeä p*askaa kysyy hän.

Kysyn että miksi huudat (erotuksena lapseen). Sanon että asioista voi kertoa ja puhua ilman että täysin suodattamatta lataa kaikki negatiiviset tunteet toisten niskaan. Ja kerron lapselle että raivoaminen on väärin tehty ja että soittaa poliisin jos kuka tahansa alkaa riehumaan.

Jälkikäteen mies sanoo suoraan että kun hänellä on paha olla hän haluaa että muutkin todella kuulee sen, että tarkoituksella vähän liioittelee äänenkäytön kanssa.

Mikä terapia tähän auttaisi?

Ei mikään, jos on narsku kyseessä. Narsisti odottaa, että teillä on lapsia, yhteinen talo tai joku vastaava suuri sijoitus yhteiseen elämään, sillä tämä luo korkean kynnyksen erolle. Sitten vasta vapauttaa valloilleen todellisen kamalan luonteensa, hän kun voi ettet enää uskalla/jaksa/raaski irtautua hänestä.

Mistä te näitä helmiä löydätte?

Samaa mieltä edellisten kanssa: mies käyttäytyy noin koska voi. Sinä et ehkä pidä käytöksestä, mutta siedät sitä, annat anteeksi ja annat tilaa. Et ole turvallinen äiti eivätkä lapset saa teiltä kummoisia ihmissuhdetaitoja.

Entä oletko ikinä miettinyt mitä sinun itsekunnioituksellesi tekee pidemmän päälle olla se nainen jonka silmille saa vapaasti hyppiä? Ei se ole mikään avioliitto jossa toinen riehuu mielensä mukaan ja muut joustavat ja pelkäävät. Eikä ole vaimon tehtävä kasvattaa miehelle alkeellisimpia käytöstapoja, voit toki tehdä niin mutta ymmärrä että tällainen äitihahmoilu pilaa PARIsuhdedynamiikan.

Jos minun miehelle tulisi aivovamma tms. ja aloittaisi tuollaisen menon, niin sanoisin ensin kerran että puolisolle ei puhuta noin ja parasta pyytää anteeksi hetipaikalla. Jos anteeksipyyntöä ja rauhoittumista ei tulisi, käskisin miehen rauhoituttua (huom. en pyytäisi) varaamaan itselleen ajan psykologille heti. Jos hän ei suostuisi, tulisi ero.

Iskä on katkeroitunut ja katuva, kun pikkuhiljaa hahmottaa, että mihin nurkkaan on itsensä aikanaan maalannut.

Tämä purskahtelu tulee, kun hahmottaa tilanteen peruuttamattomuuden.

Isi itkee yksin hiljaa autotallin nurkassa kun muut nukkuvat.

Isi etsii ulospääsyä...

Kiinnostaisi tietää, minkälaiset välit muilla on aikuisena näihin raivonneisiin jne isiin. Minulla aika muodolliset. Tavatessa jutellaan small talkia. Kaikki yhteydenpito äidin välityksellä, en koskaan soita isälle ellei ole ihan pakko. Jännitän häntä edelleen jollain tasolla. Tunteet ovat jonkinlainen sekoitus vihaa, surua, sääliä, välinpitämättömyyttä. Kai se itsekin sisimmässään tietää että on omalla käytöksellään aiheuttanut tämän etäisyyden. Nykyään isä on kyllä mukava mua kohtaan, mutta omat fiilikset on sekavat. Olen kai jollain tasolla surullinen tilanteesta, toisaalta koen inhoavani häntä. En tiedä.

Eroperheen lapsena olisin kyllä mieluummin valinnut ehjän kodin jossa tunteita uskalletaan näyttää, kuin lastenkodin ilman oikeita vanhempia.