Lue keskustelun säännöt.
Miehen käytös ihan ala-arvoista
15.08.2017 |
Suutuksissaan yhdestä meihin liittymättömästä asiasta (auton kanssa sattumuksia) mutta ollaan jouduttu kuuntelemaan äksyilyä koko ilta. Yksi lapsi vieläpä kipeänä.
Mies kiroilee, ei auttanut lasta ruuan kanssa vaikka lapsi pyysi ja sitten meni ketsuppia lattialle. Sai äksyilyt "v..tun apinat vaan sotkee", ja huipuin kun sanoin miehelle tiukasti käytöksestään niin "Älä siinä yhtään konahtele mulle, taas sellanen meno että lähden kohta kävelemään" ...Juupajuu. Idioottimaisia puhetta ja turhanpäivästä uhkailua. Ei tehoa minuun mutta suututtaa noin ala-arvoinen tyyli, lapsille surkea malli suuttumuksesta.
Ja mies osaa kyllä ollut hyvä, rakastava ja osallistuva, sanoo rakkaaksi lapsia jne. arjessa usein mutta vastoinkäymisissä näin heikko! Mikä on "normaalia" suuttumusta, mikä pitäisi muiden vaan kestää ja hyväksyä? En tiedä mitä tehdä. Kolme melko pientä lasta.
Kommentit (60)
Nykyään kun pitää olla kiva niin sanon vaan että kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika yleistä miehillä, kiukuttelevat kuin pienet lapset ja haluavat tartuttaa pahan energian kaikkiin muihinkin.
En usko että tuollaisesta kannattaa erota
Minä ihmettelen, miksi äiti hokee "tuovansa turvaa" tilanteessa, jossa äijä huutaa, raivoaa, jne? Mitä turvaa äiti tähän tilanteeseen tuo, kun antaa vain tilanteen jatkua ja toistua? Turvan siitä, että näillä mennään ja tätä se kuulkaa elämä lapset on?
Jos äiti toisi turvaa, hän laittaisi riehuvalle rajat. Sanoisi rauhallisella, jämäkällä äänellä, että tuo loppuu nyt. Kävisi keskustelun, että ellei lopu, todellakin otan eron. Jos tilanne on niin paha, että mikään sana ei huutamisen päälle kuulu, kerätään lapset ja jätetään paska itselleen huutamaan.
Ihminen käyttäytyy noin, koska hän voi. Niin yksinkertaista. Juoppo juo, jos voi ja toiset sen mahdollistaa. Räyhä huutaa, jos voi ja toiset sen mahdollistaa. Sinä nainen, joka hyssyttelet, että voi voi kun eihän tälle mitään mahda - kyllä mahtaa. Kenenkään ei ole pakko sietää toisen kohtuuttomia raivokohtauksia. Kenties tämä kannattaisi opettaa omille lapsillekin?
On myös mahdollista, että nämä vuoden isät eivät halua juurikaan tavata lapsiaan eron jälkeen, joten ongelma on sillä ratkaistu.
Kyllä se kiukuttelu on yhtä yleistä miehillä ja naisilla. Joillakin tunteiden hallinta jää vain kehittymättä aikuiselle tasolle. Mutta rasittavaa se on joka tapauksessa ja huono juttu lasten kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on tuttu, joka eli huonon miehen kanssa pitkään, ei uskonut avioeroon. Erosi, kun lapset olivat isoja. Nyt tämä kiltti ja herttainen nainen on yli 60v, ja tekemisissä vain yhden kolmesta lapsensa kanssa. Yksi kuoli, yksi on laittanut välit poikki myös äitiinsä. Hän ei ole koskaan saanut nähdä poikansa lapsia. Äidin sydän on ihan murtunut.
Meillä vastaava tilanne on mennyt vuosien myötä parempaan suuntaan, koska olen pakottanut miehen puimaan "kohtauksiaan" jälkikäteen. Alkuun kieltäytyi täysin puhumasta ja raivostui yrityksistä mutta vähitellen olen saanut heräteltyä eikä enää "kehtaa" käyttäytyä kovin tyhmästi. Järjestin kahden keskistä aikaa viikottain, jolloin pystyimme puhumaan ilman lasten läsnäoloa ja järjestin puhumispaikat niin, ettei mies päässyt karkuun (esim. telttaretki, automatka, päiväreissu naapurikaupunkiin, pitkä kävelylenkki). En syytellyt vaan kysyin mieheltä mikä hänen mielestään laukaisi tilanteen ja miten hän koki asiat, sitten annoin vaihtoehtoisia toimintatapoja, mietittiin miten käytös vaikuttaa lapsiin ja kodin ilmapiiriin, millaista käytöstä minä vaimona haluan ja odotan häneltä ja mitä en siedä jne. Luin silloin tällöin miehelle (jota lukeminen ei kiinnosta yhtään) artikkeleita liittyen ihmisten käyttäytymiseen, esim. defensseistä. Alkuun käytös parani vain joksikin aikaa ja paheni taas uudelleen mutta siinä vaiheessa, kun miehellä oli tarpeeksi eväitä tajutakseen aiheuttavansa haittaa lapsille ja minulle, puhuin vakavasti siitä jatketaanko vai erotaanko. Nykyisin riittää useimmiten pieni huomautus että rauhoittuu.
Lapsille olen puhunut asioista suoraan, opettanut tunnetaitoja ja opettanut ymmärtämään muiden ihmisten vaikuttimia, ja opastanut siihen millaista kohtelua muilta ihmisiltä ei pidä sietää. He eivät omien sanojensa mukaan kärsi tilanteesta, isäkin on oppinut pyytämään anteeksi. Lapset myös analysoivat isän käytöstä itse tilanteessa ja se rauhoittaa homman nopeasti. ;)
Olen ajatellut asian niin, että kaikki eivät vain opi tunteiden hallintaa koskaan. Kukaan ei ole lapsena sanoittanut ja selittänyt asioita ja kotona on saattanut olla normaalia riehua pikkuasioistakin. Ihmisellä ei ole keinoja ja ymmärrystä nähdä asioita muiden näkökulmasta ellei siihen ole kukaan opastanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua mielestä erolla uhkailu on lapsellista. Jos tekee sitä usein niin kannattaa oikeasti miettiä sitä. Ei se että jos asiat ek mene kuin haluaa niin uhkaa lähteä luo mitään turvallista perhettä
Täällä yksi voimakkaille tunnevaihteluille altis mies.
Tunteidenhallinnassani on häikkää, tunnistan sen itse. Suurimman osan aikaa olen kuin viilipytty. Kestän paljon huutoa, muiden huonoa käytöstä ja muita stressitekijöitä - mutta kestokykyni katkeaa usein aivan yht'äkkiä varsinkin, jos verensokerini ovat alhaalla, olen valvonut edellisen yön tms. Olen psykologinkin kanssa yrittänyt selvittää asioita - ongelmia on mm. ahdistuspuolella, saatan saada ahdistuskohtauksia, joihin liittyy harhakuvitelmia.
Rakas vaimoni on onnistunut tulemaan toimeen kanssani. Tarvitsen tätä nykyä vain lyhyen muistutuksen tai kurinpalautuksen, niin osaan rauhoittua. Tätä nykyä ymmärrän lähteä itse tilanteesta pois, otan nopeasti jotakin syötävää tai menen ulos / toiseen huoneeseen hetkeksi rauhoittumaan. Usein jo alle 5 minuuttia riittää, kun palaan takaisin, hymyilen ja esitän vuolaita anteeksipyyntöjä lapselleni ja vaimolleni.
Mielialani yksinkertaisesti heittelevät tavattoman voimakkaasti esimerkiksi verensokerin ollessa alhaalla.
Joskus jopa tuntuu siltä, kuin katselisin itseäni ulkopuolella, kun saan kiukkukohtauksen.
Vastaavasti saatan tuntea voimakkaasti tuskaa ja surua, kun satun kuulemaan esimerkiksi itseäni koskettavan kappaleen radiosta. Joskus on ollut pakko ajaa auto tien sivuun ja alkaa vollottamaan. Samoin kerran töissä lounaalla sain tästä syystä itkukohtauksen.
Saan myös voimakkaita ilon ja riemun "purkauksia", kun esimerkiksi leikin riehakkaasti lapseni kanssa. Innostun esimerkiksi hyppimään tasajalkaa ja saatan saada naurukohtauksen, joka kaataa minut maahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on tuollainen mies. Hän hermostuu ihme asioista ja suoltaa suustaan ihan mitä sattuu. Opettaa lapsille tahallaan huonoa käytöstä ja puhetta. Hänestä se on hauskaa. Ja hauskaa on, kun äidille tulee tästä paha mieli. Kyllä sattuu sydämeen. Ei ole kovin rakastavaa käytöstä. Aikuiselta kumppanilta odotin ja kaipaisin jotain aivan muuta. Mutta ei hän tunnu tajuavan tai sitten ei vain välitä. Vaikeaa ja raskasta yrittää opettaa aikuista miestä. Etenkin, kun oppihalut taitaa puuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo eroaminen on tosiaan hankalaa, koska ne lapset joutuu kuitenkin antamaan sille isälle sitten esim. joka toinen viikonloppu. Omasta puolestani voin sanoa, että jännittäisin sitten joka toinen vkonloppu sitä, miten lapsilla menee isän kanssa. Valvottuja tapaamisia ei kuitenkaan pitkäksi ajaksi saisi, jos ei fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ole. Luonnehäiriöisillä isillä on aika hyvät lastensa tapaamisoikeudet, koska harvoin tätä "luonnehäiriötä" pystyy mitenkään todistamaan. Uskon, että lasten kehitys häiriintyisi enemmän erosta ja "isävkonlopuista" kuin tästä nykyisestä kuviosta, jossa ehkä kerran tai pari kuussa (meillä einonneksi tämän useammin) isä "kiukuttelee" lapsellisella ja epäterveellä tavalla, mutta äiti on näissä tilanteissa läsnä tuomassa turvaa.
Yritäpä viranomaisille todistaa, että miehellä "viiraa päässä".. kyllä siinä monet menee sen isän puolelle ja äitiä syytetään mustamaalauksesta ja vieraannuttamisesta. Ap, jos vaan jaksat, niin yritä järkätä miehelle (vaikka ei todellakaan käytöksen puolesta ansaitsisi) vapaa-aikaa, harrastuksia tai pitkät työpäivät. Meillä ainakin arki toimii ehkä parhaiten silloin kuin mies on paljon töissä tai pois kotoa. Vähän kuin ero, paitsi että ei tarvi antaa lapsia isän luo kokemaan turvattomuutta, pelkäämään tai ikävöimään.. tsemiä!
Onkohan täällä ketään, joka osaisi kertoa toisen puolen - eli kumpaa oli helpompi kestää, jaettua kauhujen kotia, vai kahta kotia joista toinen rauhaa ja toinen superkauhua? Itse tykkään ajatella, että olisin pärjännyt paremmin kahdessa kodissa, niin olisin päässyt edes välillä rauhoittumaan. Pelko ei jaetussa kodissa lakannut hetkeksikään, eikä se näemmä ole lakannut vielä monia vuosikymmeniä myöhemminkään. Että mitä tuohon kehityksen häiriintymiseen tulee: Eroprosessi on traumaattinen kokemus lapselle vain jos se ei ole lapselle toivottu tapahtuma. Ja vielä traumaattisempi on C-PTSD...
Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan. Äijä hyökkäsi omalta puoleltaan kiskomaan lasta pois sängystä sellaista vauhtia että potkaisi jalkansa seinään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun taapero ohjeisti olohuoneessa kinkkaavaa ja kiroilevaa isäänsä että "ei mua saa repiä". Erosin ja lähdin, ja tein selväksi että jos lapsista näkyy pieninkään merkki siitä että heitä kohdellaan huonosti isän luona, vien asian heti viranomaisille. On mennyt hyvin jo monta vuotta, joten kannatan eroamista. Pelko pois ja toimi.
Minulla samankaltainen mies ja olen raskaana. Viimeksi eilen hän johtuen väsymyksestään huusi ja raivosi minulle, kun tiputti ruokansa lattialle. Hän on alkanut myös tökkimään mm. käsivarsianija lyömään päällänsä minua otsaan ja huutamaan pikkuasioista. En enää voi keskeyttää raskautta, mutta erota voin. Hän myös petti lopulta ja selvästi purkaa siitäkin turhautumistaan minuun. Eroa ap oikeasti heti. Meilläkin tää näköjään vaan pahenee. Ei ennen ollut noin ilkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mista kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo eroaminen on tosiaan hankalaa, koska ne lapset joutuu kuitenkin antamaan sille isälle sitten esim. joka toinen viikonloppu. Omasta puolestani voin sanoa, että jännittäisin sitten joka toinen vkonloppu sitä, miten lapsilla menee isän kanssa. Valvottuja tapaamisia ei kuitenkaan pitkäksi ajaksi saisi, jos ei fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ole. Luonnehäiriöisillä isillä on aika hyvät lastensa tapaamisoikeudet, koska harvoin tätä "luonnehäiriötä" pystyy mitenkään todistamaan. Uskon, että lasten kehitys häiriintyisi enemmän erosta ja "isävkonlopuista" kuin tästä nykyisestä kuviosta, jossa ehkä kerran tai pari kuussa (meillä einonneksi tämän useammin) isä "kiukuttelee" lapsellisella ja epäterveellä tavalla, mutta äiti on näissä tilanteissa läsnä tuomassa turvaa.
Yritäpä viranomaisille todistaa, että miehellä "viiraa päässä".. kyllä siinä monet menee sen isän puolelle ja äitiä syytetään mustamaalauksesta ja vieraannuttamisesta. Ap, jos vaan jaksat, niin yritä järkätä miehelle (vaikka ei todellakaan käytöksen puolesta ansaitsisi) vapaa-aikaa, harrastuksia tai pitkät työpäivät. Meillä ainakin arki toimii ehkä parhaiten silloin kuin mies on paljon töissä tai pois kotoa. Vähän kuin ero, paitsi että ei tarvi antaa lapsia isän luo kokemaan turvattomuutta, pelkäämään tai ikävöimään.. tsemiä!
Onkohan täällä ketään, joka osaisi kertoa toisen puolen - eli kumpaa oli helpompi kestää, jaettua kauhujen kotia, vai kahta kotia joista toinen rauhaa ja toinen superkauhua? Itse tykkään ajatella, että olisin pärjännyt paremmin kahdessa kodissa, niin olisin päässyt edes välillä rauhoittumaan. Pelko ei jaetussa kodissa lakannut hetkeksikään, eikä se näemmä ole lakannut vielä monia vuosikymmeniä myöhemminkään. Että mitä tuohon kehityksen häiriintymiseen tulee: Eroprosessi on traumaattinen kokemus lapselle vain jos se ei ole lapselle toivottu tapahtuma. Ja vielä traumaattisempi on C-PTSD...
Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan. Äijä hyökkäsi omalta puoleltaan kiskomaan lasta pois sängystä sellaista vauhtia että potkaisi jalkansa seinään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun taapero ohjeisti olohuoneessa kinkkaavaa ja kiroilevaa isäänsä että "ei mua saa repiä". Erosin ja lähdin, ja tein selväksi että jos lapsista näkyy pieninkään merkki siitä että heitä kohdellaan huonosti isän luona, vien asian heti viranomaisille. On mennyt hyvin jo monta vuotta, joten kannatan eroamista. Pelko pois ja toimi.
"Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan."
Kannattaisitpa myös selkeää kerrontaa. Voiko tuota huonommin saada sanotuksi?
Vierailija kirjoitti:
mista kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo eroaminen on tosiaan hankalaa, koska ne lapset joutuu kuitenkin antamaan sille isälle sitten esim. joka toinen viikonloppu. Omasta puolestani voin sanoa, että jännittäisin sitten joka toinen vkonloppu sitä, miten lapsilla menee isän kanssa. Valvottuja tapaamisia ei kuitenkaan pitkäksi ajaksi saisi, jos ei fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ole. Luonnehäiriöisillä isillä on aika hyvät lastensa tapaamisoikeudet, koska harvoin tätä "luonnehäiriötä" pystyy mitenkään todistamaan. Uskon, että lasten kehitys häiriintyisi enemmän erosta ja "isävkonlopuista" kuin tästä nykyisestä kuviosta, jossa ehkä kerran tai pari kuussa (meillä einonneksi tämän useammin) isä "kiukuttelee" lapsellisella ja epäterveellä tavalla, mutta äiti on näissä tilanteissa läsnä tuomassa turvaa.
Yritäpä viranomaisille todistaa, että miehellä "viiraa päässä".. kyllä siinä monet menee sen isän puolelle ja äitiä syytetään mustamaalauksesta ja vieraannuttamisesta. Ap, jos vaan jaksat, niin yritä järkätä miehelle (vaikka ei todellakaan käytöksen puolesta ansaitsisi) vapaa-aikaa, harrastuksia tai pitkät työpäivät. Meillä ainakin arki toimii ehkä parhaiten silloin kuin mies on paljon töissä tai pois kotoa. Vähän kuin ero, paitsi että ei tarvi antaa lapsia isän luo kokemaan turvattomuutta, pelkäämään tai ikävöimään.. tsemiä!
Onkohan täällä ketään, joka osaisi kertoa toisen puolen - eli kumpaa oli helpompi kestää, jaettua kauhujen kotia, vai kahta kotia joista toinen rauhaa ja toinen superkauhua? Itse tykkään ajatella, että olisin pärjännyt paremmin kahdessa kodissa, niin olisin päässyt edes välillä rauhoittumaan. Pelko ei jaetussa kodissa lakannut hetkeksikään, eikä se näemmä ole lakannut vielä monia vuosikymmeniä myöhemminkään. Että mitä tuohon kehityksen häiriintymiseen tulee: Eroprosessi on traumaattinen kokemus lapselle vain jos se ei ole lapselle toivottu tapahtuma. Ja vielä traumaattisempi on C-PTSD...
Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan. Äijä hyökkäsi omalta puoleltaan kiskomaan lasta pois sängystä sellaista vauhtia että potkaisi jalkansa seinään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun taapero ohjeisti olohuoneessa kinkkaavaa ja kiroilevaa isäänsä että "ei mua saa repiä". Erosin ja lähdin, ja tein selväksi että jos lapsista näkyy pieninkään merkki siitä että heitä kohdellaan huonosti isän luona, vien asian heti viranomaisille. On mennyt hyvin jo monta vuotta, joten kannatan eroamista. Pelko pois ja toimi.
"Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan."
Kannattaisitpa myös selkeää kerrontaa. Voiko tuota huonommin saada sanotuksi?
Onko laajempaakin luetun ymmärtämisen ongelmaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mista kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo eroaminen on tosiaan hankalaa, koska ne lapset joutuu kuitenkin antamaan sille isälle sitten esim. joka toinen viikonloppu. Omasta puolestani voin sanoa, että jännittäisin sitten joka toinen vkonloppu sitä, miten lapsilla menee isän kanssa. Valvottuja tapaamisia ei kuitenkaan pitkäksi ajaksi saisi, jos ei fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ole. Luonnehäiriöisillä isillä on aika hyvät lastensa tapaamisoikeudet, koska harvoin tätä "luonnehäiriötä" pystyy mitenkään todistamaan. Uskon, että lasten kehitys häiriintyisi enemmän erosta ja "isävkonlopuista" kuin tästä nykyisestä kuviosta, jossa ehkä kerran tai pari kuussa (meillä einonneksi tämän useammin) isä "kiukuttelee" lapsellisella ja epäterveellä tavalla, mutta äiti on näissä tilanteissa läsnä tuomassa turvaa.
Yritäpä viranomaisille todistaa, että miehellä "viiraa päässä".. kyllä siinä monet menee sen isän puolelle ja äitiä syytetään mustamaalauksesta ja vieraannuttamisesta. Ap, jos vaan jaksat, niin yritä järkätä miehelle (vaikka ei todellakaan käytöksen puolesta ansaitsisi) vapaa-aikaa, harrastuksia tai pitkät työpäivät. Meillä ainakin arki toimii ehkä parhaiten silloin kuin mies on paljon töissä tai pois kotoa. Vähän kuin ero, paitsi että ei tarvi antaa lapsia isän luo kokemaan turvattomuutta, pelkäämään tai ikävöimään.. tsemiä!
Onkohan täällä ketään, joka osaisi kertoa toisen puolen - eli kumpaa oli helpompi kestää, jaettua kauhujen kotia, vai kahta kotia joista toinen rauhaa ja toinen superkauhua? Itse tykkään ajatella, että olisin pärjännyt paremmin kahdessa kodissa, niin olisin päässyt edes välillä rauhoittumaan. Pelko ei jaetussa kodissa lakannut hetkeksikään, eikä se näemmä ole lakannut vielä monia vuosikymmeniä myöhemminkään. Että mitä tuohon kehityksen häiriintymiseen tulee: Eroprosessi on traumaattinen kokemus lapselle vain jos se ei ole lapselle toivottu tapahtuma. Ja vielä traumaattisempi on C-PTSD...
Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan. Äijä hyökkäsi omalta puoleltaan kiskomaan lasta pois sängystä sellaista vauhtia että potkaisi jalkansa seinään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun taapero ohjeisti olohuoneessa kinkkaavaa ja kiroilevaa isäänsä että "ei mua saa repiä". Erosin ja lähdin, ja tein selväksi että jos lapsista näkyy pieninkään merkki siitä että heitä kohdellaan huonosti isän luona, vien asian heti viranomaisille. On mennyt hyvin jo monta vuotta, joten kannatan eroamista. Pelko pois ja toimi.
"Meillä viimeisen naulan arkkuun löi se, kun eksä mursi varpaansa kerran, kun suuttui siitä että hän heräsi kun taapero tuli painajaisia nähtyään viereeni nukkumaan."
Kannattaisitpa myös selkeää kerrontaa. Voiko tuota huonommin saada sanotuksi?
Onko laajempaakin luetun ymmärtämisen ongelmaa?
Luetun ymmärtämisen ongelma on sinulla. Lue uudestaan mitä kirjoitin, kunnes ymmärrät sen. Kommentoi vasta sitten, niin et vaikuta tyhmältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvoin tuollaisten vanhempien tyttärenä. Aina sai pelätä raivokohtausta, kun pienikin vastoinkäyminen laukaisi kamalan huudon ja riehunnan. Nykyään välit melko viileät molempiin. Isä oli hullu raivoaja ja äiti hiljainen hyväksyjä.
Eli narsisti-isä ja läheisriippuvainen äiti. Tuttu meininki, minullakin oli.
Mites AP, oletko sinä läheisriippuvainen? Katsotko puolisosi sekoilua sormien välistä kunhan seuraavana päivänä on taas kaikki hyvin? Entä lapset, kuinka läheisiä isänsä kanssa, miten mielellään viettävät tämän kanssa aikaa, pelkäävätkö?
Mulla sama, paitsi se narsisti oli äiti ja isä sieti mitä tahansa. Olen itsekin ikävä kyllä oppinut hieveäksi mielistelijäksi enkä koskaan sano mitään, alan helposti epäillä itseäni jos puoliso syyttää että hän on se normaali mutta minä aiheutan hänelle huonoja päiviä, ahdistusta jne.
Narsisti-isän lapsena olen ikuisesti kiitollinen äidilleni että he lopulta erosivat. Vaikka jouduinkin joka toinen viikonloppu isän luokse, sen henkisen paineen kesti kuitenkin ihan eri tavalla koska tiesi että muutaman päivän päästä saa taas olla rauhassa, eikä se ollut aivan jatkuvaa. Oma kantani tällaisiin tilanteisiin onkin että "lasten vuoksi" yhdessä olevien pariskuntien tulisi vain erota, jos haluavat ajatella lastensa parasta.
Omaan lähipiiriin kuuluu yksi tällainen isä. Työstä ja arjesta stressaatuneena purkaa raivoisilla huutokohtauksilla ja tavaroiden paiskomisilla kiukkuaan muihin: puolisoon ja puolison lapsiin (yhteinen lapsi heillä vielä niin pieni, että toivottavasti ainakin säästyy isän raivolta), sukulaisiin ja läheisiin ystäviin. Ei itse näe kätytöksessään mitään vikaa, vaan syy on aina toisissa, joten ei koskaan pyydä anteeksikaan riehumisiaan. Raivoaminen alkaa yleensä jostain täysin mitättömästä, kun herra on ensin padonnut ilmeisesti kiukkua sisäänsä tarpeeksi, ja tällä tapauksella tuo kiukuttelu vielä jatkuu pitkään eli ei ole mikään päivässä ohi juttu.
Viimeaikoina on alkanut mennä jo huolestuttavaksi, kun tuntuu kehittelevän päässään jotain ihme teorioita ja tulkintoja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta joilla saa syyn omasta pahasta olostaan vieritettyä toisten niskoille. Tällä hetkellä vakaassa harkinnassa lopettaa yhteydenpito kokonaan kyseiseen tyyppiin, mutta vaimoa ja lapsia käy sen verran sääliksi, ettei ihan täysin viitsisi välejä poikkaista. Vaimo ei ilmeisesti uskalla enää sanoa mitään, vaan myötäilee vaan miestään, sillä mies on perheen pääasiallinen ansaitsija ja kaikki omaisuus hänen nimissään. Todella surullinen tilanne, mutta en tiedä, mitä tuossa voisi sitten tehdä, kun tyyppi ei itsessään koskaan mitään vikaa näe.
Onkohan täällä ketään, joka osaisi kertoa toisen puolen - eli kumpaa oli helpompi kestää, jaettua kauhujen kotia, vai kahta kotia joista toinen rauhaa ja toinen superkauhua? Itse tykkään ajatella, että olisin pärjännyt paremmin kahdessa kodissa, niin olisin päässyt edes välillä rauhoittumaan. Pelko ei jaetussa kodissa lakannut hetkeksikään, eikä se näemmä ole lakannut vielä monia vuosikymmeniä myöhemminkään. Että mitä tuohon kehityksen häiriintymiseen tulee: Eroprosessi on traumaattinen kokemus lapselle vain jos se ei ole lapselle toivottu tapahtuma. Ja vielä traumaattisempi on C-PTSD...