Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla ei taida olla mitään annettavaa elämälle
Surullinenihminen
15.08.2017 |
Harmittaa. Tosi paska fiilis. Tekisi mieli itkeä, mutta en voi, koska yövuoroon pitäisi päästä ihmisen näköisenä.. Jos nyt itken, silmät on ihan turvonneet loppu illan.. Vielä pahempi olo, kun ei anna itkun tulla.
Olen jotenkin ihan loppu. Entiedä edes miksi. Tuntuu, että kaikilla muilla on elämälle jotain annettavaa. Mutta minulla ei. Olen 24-vuotias, asun omassa asunnossa, opiskelen ja käyn töissä. Kaikki on siis todella hyvin. Mikään ei vaan tunnu miltään. Tuntuu, että ihan sama asunko vuokralla vai omassa asunnossa, kuitenkin kuollaan joskus. Onhan se hyvä, että on koulua ja töitä, mutta muuten elämä tuntuu.. Ei miltään!!
Olen ollut parisuhteissa, ja ero on tullut milloin minkäkin takia.. Ei vaan ole kemiat kohdanneet.. Tiedän siis mitä on olla parisuhteessa, ja olisihan se kiva, mutta en koe olevani tämän vuoksi surullinen ettei sitä parisuhdetta löydy. Pärjään hyvin myös yksin. Uskon, että kokisin näitä tunteita vaikka olisin parisuhteessa. En jaksa enää edes uskoa, että löytäisin jonkun kenen kanssa kaikki voisi toimia.
Hääräilen kotona, siivoan, lenkkeilen jne. Silti mikään ei tunnu miltään. Ei minulla ole suunnitelmia, tai erityisesti edes mitään mitä haluaisin tehdä. Kaikki tuntuu ihan ok:lta, mutta todella kivalta. Kavereita näen, mutta heitä on tosi vähän ja suurimman osan seurassa tunnen oloni epämukavaksi, siltä, että olisin ennemmin yksin. Olenkin nyt paljon pistänyt kaveriporukkaa uusiksi, ne jotka vievät enemmän energiaani kuin qntavat ovat saaneet jäädä historiaan. En kadu, mutta ystäviä on nyt edelleen vähemmän. Tutustun huonosti uusiin ihmisiin, koska suurin osa ihmisistä on niin erilaisia kuin minä. Vaikka töissä olen sosiaalinen ja iloinen, kotona on sellainen evvk olo. En jaksa edes lähteä minnekään, pakolliset asiat hoidan.
Olen ollut tällainen aika kauan. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Välillä menee ihan hyvin, välillä olen tosi katkera maailmalle (koska en keksi mitään tarkoitusta elämälle tai että miksi minun täällä pitää hengailla vielä vuosia???????).
Välillä tunnen oloni raastavan yksinäiseksi.
Onko minulla masennus? En aina koe, että olisin masentunutkaan. En vaan saa mitään punaista lankaa elämälle, että mitä hemmetin järkeä täällä on vouhottaa edes takaisin?! Oikeastaan viihdyn hyvin töissä ja koulussa: kun olen siellä, minun ei tarvitse miettiä mitä tekisin ja koen olevani hyödyllinen.
Olen myös lähiaikoina saanut järkyttäviä raivokohtauksia jos jokin asia epäonnistuu. Esimerkiksi viikko sitten eräs kaveri haukkui minua mielestäni turhasta asiasta, niin olin saman aikaan surullinen että todella agressiivinen. Mietin vain, että kunpa saisin tapettua itseni ja kuinka sen tekisin. En halua enää kokea näitä tunteita tai kokea olevani täällä elämässä se, joka ei kuulu minnekään tai löydä elämälleen mitään suuntaa.
Kommentit (16)
Ikävä kuulla, että tunnet, ettei sinulla ole elämälle mitään annettavaa :( Osaatko sanoa, kuinka kauan sinusta on tuntunut siltä? Onko hyödyttömyyden tunteesi laukaissut ehkä jokin tietty asia/tapahtuma, esim. ero parisuhteesta?
Erittäin hyvä, että olet karsinut kaveriporukastasi energiasyöpöt! Kenenkään ei tarvitse roikottaa kavereissaan tyyppejä, jotka ottavat loputtomiin mutta eivät koskaan anna. Hienoa myös kuulla, että sinulla on työ ja koulu, jotka pitävät sinut kiinni elämässä ja saavat sinut tuntemaan olosi hyödylliseksi.
Millaisista asioista olet tai olet joskus ollut kiinnostunut? Pystyisitkö niiden kartottamisen avulla hahmottamaan, millaista sisältöä kaipaat elämääsi? Entä minkä tyyppisistä ihmisistä pidät? Sanoit, että koet olevasi erilainen kuin muut. Tiedän omasta kokemuksesta, että se on todella, todella raskasta ja turhauttavaa. Kuitenkin se, ettet ole vielä törmännyt samanhenkisiin ihmisiin ei onneksi tarkoita sitä, etteikö heitä tuolla jossain olisi :)
Toivon sinulle rohkeutta jatkaa eteenpäin elämässäsi. Se, että tunnet olosi nyt pahaksi ei tarkoita sitä, että sinussa olisi jotain vikaa tai että olisit jotenkin "toivoton tapaus" vaan että se viestii, että kaipaat jotain uutta elämääsi. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa masennukselta tai muulta. Käy lääkärissä juttelemassa.
Oikeastihan elämä on täysin tarkoituksetonta noin tieteelliseltä kannalta, mutta siitä kannattaa ainakin minun mielestäni yrittää nauttia, vaikka ajan kuluttua meitä ei kukaan tiedä olleen olemassakaan.
Saattaa olla niin että nyt kun elämässäsi on kaikki periaatteessa hyvin, saattaa olla että psyyke kokee että on sopivan vakaat olosuhteet ruveta purkamaan vanhaa painolastia pois mieltä vaivaamasta jos sellaista on. Itseapuna voisi toimia mindfulness-ajatteluun perehtyminen. Jos siis taustalla ei ole oikeasti terapiaa vaativia juttuja.
Kieltämättä kuulostat jollain tapaa hieman masentuneelta. Eikö sinulla ole elämässä mitään mielenkiinnon kohteita? Sellaista, jota odotat pääseväsi tekemään? Mitä harrastuksia sinulla on? Oletko ajatellut kokeilla jotain mikä saattaisi kiinnostaa?
Hieman kiinnostaisi taustasi, eli millainen lapsuus sinulla oli ja miten vanhempasi kohtelivat sinua? Kannustivatko? Olivatko samanlaisia kuin sinä (eli mikään ei kiinnosta)? Saitko lapsena tehdä sinua kiinnostavia asioita? Arvosteltiinko sinua, lytättiinkö tekemisiäsi tai mielipiteitäsi?
Nuo raivokohtaukset kertovat jostain oleellisesta. Vain sinä voit selvittää mitä ne tarkoittavat. Kun tulet surulliseksi ja vihaiseksi ja haluat tappaa itsesi, mistä se johtuu? Mikä on ensimmäinen asia joka tulee mieleesi? Joskus syy voi tuntua ihan naurettavalta ja sen sysää syrjään kun ajattelee että ei se se voi olla, mutta monesti alitajunnassa on mitä ihmeellisempiä solmuja. :)
Nuo agressiivisuuskohtaukset ovat pelottavia, koska en siis ajattele "normaalissa" mielentilassa, että haluaisin tehdä itselleni mitään sellaista. Haluan vaan uskoa, että elämässä tulee olemaan myös hyviä aikoja. Sitten aikanaan.. Mutta kun tulee järkyttävä suru, ahdistus tai viha niin olen ihan kuin eri ihminen, ja yritän saada pahaan olooni helpotusta jostain.. En kuitenkaan ole tehnyt itselleni mitään, tavaroita kyllä olen hajottanut.
Normaalisti olen hyvin seesteinen, rauhallinen, iloinen ja positiivinen. Paitsi kun olen yksin. Ei kukaan töissä usko/tiedä, millainen oikeasti olen. En ollenkaan sellainen kuin he olettavat. Haluaisin toki olla, mutta en voi itselleni mitään.
Lapsuuteni oli ihan hyvä tiettyyn pisteeseen asti.. kun olin nuori/teini-iässä, vanhemmat tappelivat paljon. Oli mustasukkaisuutta, alkoholia, pettämistä ja kovia riitoja.. Olen siis nuorena nähnyt paljo. Ja joutunut huolehtimaan itsestäni.. Mutta eivät he silti kamalia vanhempia muuten ollut. Tai niinkun pääasiassa hommat hoitui ja huolehtivat minusta, paitsi sitten viikonloppuisin heiltä lähti vähän käsistä.
Teini-ikäni oli hankala. Tunsin näitä tunteita jo silloin. Oli syömishäiriöitä ja olin kiusattu. Nykyään ei juuri kiinnosta mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ja syömishäiriöt ovat historiaa. Pelkään, että tämä on tarttunut äidiltäni. Hän on masentunut ja useinkaan elämässä ei näe mitään järkeä.
Sain nuoruudessani tehdä asioita, joita halusin. Niitä vain on kovin vähän nykyään. Ainoa harrastus josta nautin, on ratsastus. Se piti kuitenkin lopettaa ajallisista ja rajallisista syistä. Olen päättänyt, jos ko. harrastuksen joskus vielä aloitan, niin ostan oman hevosen. En kestä liikutella muiden hevosia, koska usein on eri ongelmia erilaisten ihmisten kanssa. Pää ei enää kestä sitä, tai hevosten vaihtuvuutta. Juuri kun kiintyy, niin omistaja myy sen jne.
Koen olevani erilainen, koska en nauti pinnallisista asioista. Harvojen ihmisten kanssa tuntuu, että voin olla oma itseni. Silti nautin, kun jonkun kanssa voi nauraa ja hullutella. Niitä ihmisiä on harvassa, mutta koen että olen hyvin humoristinen ihminen vaikka tällainen surumielinen olenkin. Sellaiset liian hienot ja teennäiset ihmiset ei ole minun juttuni.
Olen yrittänyt lenkkeillä ja käydä kuntosalilla, mutta mistään en saa oikein sellaista aitoa iloa ja hyvää mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullinenihminen kirjoitti:
Nuo agressiivisuuskohtaukset ovat pelottavia, koska en siis ajattele "normaalissa" mielentilassa, että haluaisin tehdä itselleni mitään sellaista. Haluan vaan uskoa, että elämässä tulee olemaan myös hyviä aikoja. Sitten aikanaan.. Mutta kun tulee järkyttävä suru, ahdistus tai viha niin olen ihan kuin eri ihminen, ja yritän saada pahaan olooni helpotusta jostain.. En kuitenkaan ole tehnyt itselleni mitään, tavaroita kyllä olen hajottanut.
Normaalisti olen hyvin seesteinen, rauhallinen, iloinen ja positiivinen. Paitsi kun olen yksin. Ei kukaan töissä usko/tiedä, millainen oikeasti olen. En ollenkaan sellainen kuin he olettavat. Haluaisin toki olla, mutta en voi itselleni mitään.
Lapsuuteni oli ihan hyvä tiettyyn pisteeseen asti.. kun olin nuori/teini-iässä, vanhemmat tappelivat paljon. Oli mustasukkaisuutta, alkoholia, pettämistä ja kovia riitoja.. Olen siis nuorena nähnyt paljo. Ja joutunut huolehtimaan itsestäni.. Mutta eivät he silti kamalia vanhempia muuten ollut. Tai niinkun pääasiassa hommat hoitui ja huolehtivat minusta, paitsi sitten viikonloppuisin heiltä lähti vähän käsistä.
Teini-ikäni oli hankala. Tunsin näitä tunteita jo silloin. Oli syömishäiriöitä ja olin kiusattu. Nykyään ei juuri kiinnosta mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ja syömishäiriöt ovat historiaa. Pelkään, että tämä on tarttunut äidiltäni. Hän on masentunut ja useinkaan elämässä ei näe mitään järkeä.
Sain nuoruudessani tehdä asioita, joita halusin. Niitä vain on kovin vähän nykyään. Ainoa harrastus josta nautin, on ratsastus. Se piti kuitenkin lopettaa ajallisista ja rajallisista syistä. Olen päättänyt, jos ko. harrastuksen joskus vielä aloitan, niin ostan oman hevosen. En kestä liikutella muiden hevosia, koska usein on eri ongelmia erilaisten ihmisten kanssa. Pää ei enää kestä sitä, tai hevosten vaihtuvuutta. Juuri kun kiintyy, niin omistaja myy sen jne.
Koen olevani erilainen, koska en nauti pinnallisista asioista. Harvojen ihmisten kanssa tuntuu, että voin olla oma itseni. Silti nautin, kun jonkun kanssa voi nauraa ja hullutella. Niitä ihmisiä on harvassa, mutta koen että olen hyvin humoristinen ihminen vaikka tällainen surumielinen olenkin. Sellaiset liian hienot ja teennäiset ihmiset ei ole minun juttuni.
Olen yrittänyt lenkkeillä ja käydä kuntosalilla, mutta mistään en saa oikein sellaista aitoa iloa ja hyvää mieltä.
Kuulostaa vähän deitti-ilmoitukselta. Kerrot vain positiivisista ominaisuuksistasi.
Eli tiedät, millaista on elää emotionaalisesti epävakaiden kanssa ja osaat välttää sellaista toimintaa. Koska joudut välttelemään tiettyjä toimintamalleja, et voi elää eläimellisen vapaasti ja nauttia elämästä kuin normaalit eläimet. Elät tavallaan toisia varten: olet hyvä muille, mutta ankara itsellesi. En tiedä, voiko aikuisena oppia uudestaan elämään itseään varten. Sen kehittymiseen lapsenakin tarvitaan hyväksyviä ja rakastavia ihmisiä ympärille. Aikuisena on paljon vaikeampi kerätä oikeanlaisia läheisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen että menet lääkäriin juttelemaan.
Ei sun tarvi elämälle mitään antaa! Keskity siihen kuinka hommaat sen oman hevosen jne., kuulostaa hyvältä idealta jos tykkäät olla eläinten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Repesin tuohon viimeisimpään vastaukseen, kun se on niin absurdi:
-elämäni tuntuu merkityksettömältä, mitä teen?
-hanki hevonen!
...
Mitäs sitten, kun aloittajan elämällä ei vieläkään tunnu olevan merkitystä, mutta huolehdittavana on lisäksi yksi satojen kilojen painoinen eläin?
Ratkaisuehdotus on siis perinteinen, että osta onnellisuutta. Ei onnistu, sen voin sanoa. Mutta hevonpaskaa elämääsi kyllä saat siten enemmän kuin tarpeeksi. Ja sitä hevosta kohtaan tuo on todella väärin. Pollella on hyvät mahdollisuudet päätyä makkaratehtaalle, kun alta kolmekymppisen omistajan elämäntilanne muuttuu. Se eläin elää toistakymmentä vuotta vähintään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että juuri tällaisella ihmisellä on maailmalle annettavaa. Tällaisella, joka huolehtii "mitä minä voisin antaa elämälle" eikä "mitä minun pitäisi saada elämältä"! Pitää vain löytää se oikea juttu. Tsemii.
Vierailija kirjoitti:
Tiedät varmaan mitä tehdä.
Suus kiinni Toijalan trolli!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä sun olisi hyvä käydä ehkä työterveyden juttusilla.Kuullostaa dystymialta.Siihen on hoitoja joilla hyvä teho.Tsemppiä sulle!
Mun mielestä ihmisen pitäs saada lähteä täältä pois jos ei ole onnellinen ja tunne ei katoa vaikka vuodet kuluu.itse olen yrittänyt aina löytää kaikesta aina jotain positiivista ja selviytynyt aina ihmeellisesti vastoinkäymisistä.mutta välillä tuntuu että toiset saavat paremmat kortit jo syntyessä.mä oon huomannu työelämässä että musta ei tykätä kun en ole hauska ja äänessä koko ajan mutta minkä sitä omalle persoonalle voi.välillä tulee tunne että pitäisi poistua kun on aina yksin ja aina tulee vastoinkäymisiä hyviä asioita on vain vapaapäivät ja suklaan syönti nyt ei ole sitäkään kun lopetin senkin.
Alue: Aihe vapaa
En osaa sanoa muuta kuin että olen samassa veneessä ja vähän väliä palaan tuohon olotilaan, vaikka vuosien varrella tulee parempiakin hetkiä. Olen nyt 31 ja parisuhteessa, mutta en silti koe, että olemiselleni on mitään syytä tai motivaatiota.