Te, kenellä ollut suhde henkisesti sairaan/alkoholistin kanssa?

Muutin toiseen kaupunkiin, kauas. Toipumiseen meni vuosia.

Yksi aamu vain lähdin käsilaukun kanssa ja jätin sammuneen miehen krapuloihinsa. Ei tietenkään tiennyt että olin lähtenyt kuin iltapäivällä. Menin siskolle ja pyysin saada yöksi ja että nyt jätän sen. Siitä se lähti.

Oli ihan hirveän vaikeaa, mutta kannattaa. Elämä alkoholistin kanssa on rehellisesti rankinta, mitä minulle on tähän ikään sattunut. Itse heräsin onneksi "ajoissa", eli noin 2v suhteen jälkeen. Siinäkin ajassa mies onnistui jo saamaan niin paljon henkistä ja fyysistä pahaa aikaan...

Erosta neljä vuotta, nyt alkaa tuntua helpommalta.

Tein kaikki paperit valmiiksi ja yhden riidan jälkeen otin mieheltä nimet papereihin. Maksoin ja maksan edelleen kallista hintaa erosta, rahassa, mutta hurjan onnellinen olen.

Mies on ehtinyt olla neljä kertaa kihloissa meidän eron jälkeen, varmaan kolme kertaa tavannut lapsia.

Ero on ollut elämäni paras päätös.

Ja siitä soimaan itseäni että en aiemmin tajunnut miehen juomista. Toki joi minulta salaa kun olin töissä ja hän työttömänä. Lapset kotona hoitamatta ja kaikki kotityöt tekemättä.

Jokainen alkkis lienee tietysti erilainen, mutta minä alkkiksena olen onnistunut kunnioittamaan miesten mielipiteitä ja tunteita siten, että minulle on riittänyt vaan rehellinen ja prseenpohjasta huokaistu "en jaksa enää".

Toisaalta ehkä tällainen suhtautuminen toisen uupumukseen vaatii oman alkoholismin myöntämisen sekä ymmärtämisen.

Jos ei ukolla sitä ole, niin käpälämäkeen vaan, ja itse veikkaisin että paras ajankohta/hetki voisi juurikin sellainen aamu, kun on miehellä ollut oikein sellainen erityisen holtiton känni päällä, eli sellainen jonka voit arvata aiheuttavan rajun morkkiksen. Silloin miehelle jää sellaiset itsesyytökset että antaa todennäköisimmin sinun mennä. Eli yrittäisin löytää juuri sen päivän, kun sinulla on tavallaan "syy". Menee helpommin jakeluun.

Joka tapauksessa minäkin neuvon: lähde, keinolla millä hyvänsä. Tsemppiä.

Annoin mennä liian pitkälle.En tiennyt miten järjestää asuminen ( kämppäpolitiikka meni 90-luvulla kotikunnassamme oudosti), miehellä ei ollut tuloja jne. Samaan aikaan tutustuin vanhaan tuttuun, joka aiheutti miehessä mustasukkaisuutta ja oli yhtä paljon haitaksi kuin hyödyksi. Lopulta ahdistus teki miehestä pahemman kuin hän pohjimmiltaan oli ja jouduin pakenemaan naapuriin. Sain hankittua hänelle asunnon ja välit paranivat. Meillä oli yhteinen lapsi, mikä sitoi meitä yhteen. Muuten olisin lähtenyt paljon aiemmin.

Muutama kuukausi riitti. Kuuntelin itseäni ja myönsin, että suhde vie tuhoon. Vaikka odotuksia ja toiveita oli monenlaisia. Mies ei ollut pelkkä alkoholisti, vaan myös sadisti ja varas, joten tuokin aika oli liikaa. Läheiseni sanoivat, etten näytä onnelliselta. En ollut.