Masentuneet ym. oletteko saaneet parempaa apua muualta kuin virallisesta terapiasta?

Hyvä aihe!

Olen menneisyydessäni ollut ahdistunut ja tiesin / vaistosin, mistä ahdistukseni johtuu. En siis tarvinnut esim. keskusteluterapiaa  oireiluni syy-seuraussuhteiden löytämiseen.

Niinikään ahdistukseni syyt olivat sellaiset, että keskusteluterapia, lääkkeet tai muu ammattiapu eivät olisi voineet niitä poistaa, joten en hakeutunut näiden "perinteisten" apujen piiriin.

Aloin parantua, kun tulin uskoon. Myöskään usko Jumalaan ei poistanut ahdistukseni syitä tai ahdistusta aiheuttaneita kokemuksia menneisyydessäni, mutta se sai näkemään kokonaisuuden – sen, että elämällä on tarkoitus ja että kaikki tulee päättymään hyvin, jos elää totuudessa (Joh. 14:6). Tätä eivät ammattiauttajat olisi voineet antaa.

Sana kirjoitti:

Olen menneisyydessäni ollut ahdistunut ja tiesin / vaistosin, mistä ahdistukseni johtuu. En siis tarvinnut esim. keskusteluterapiaa  oireiluni syy-seuraussuhteiden löytämiseen.

Niinikään ahdistukseni syyt olivat sellaiset, että keskusteluterapia, lääkkeet tai muu ammattiapu eivät olisi voineet niitä poistaa, joten en hakeutunut näiden "perinteisten" apujen piiriin ahdistuksessani.

Aloin parantua, kun tulin uskoon. Myöskään usko Jumalaan ei poistanut ahdistukseni syitä tai ahdistusta aiheuttaneita kokemuksia menneisyydessäni, mutta se sai näkemään kokonaisuuden – sen, että elämällä on tarkoitus ja että kaikki tulee päättymään hyvin, jos elää totuudessa (Joh. 14:6). Tätä eivät ammattiauttajat olisi voineet antaa.

Ja minä paranin, kun luovuin uskosta! Suosittelen muillekin!

Itse kokeilin vähän aika sitten yksityistä hypnoositerapiaa kaksi kertaa.

En usko siitä olleen apua.

Monesti hoitavan tahon asenne mieleltään sairastunutta kohtaan on turhan holhoava. Ajatellaan esimerkiksi että masentunut ei puhu totta, ei kykene arvioimaan omaan tilaansa tai mielialojaan, eikä varsinkaan elintapojaan. Tiedän että ihminen on usein sokea omalle toiminnalleen eikä pysty arvioimaan tilaansa objektiivisesti, mutta ei aina ja kaikissa tapauksissa. Se että on masentunut tai ahdistunut ei tarkoita että todellisuudentaju rakoilee, mutta lääkärit ja hoitajat tuntuvat suhtautuvan kaikkiin potilaisiinsa niin kuin he eivät olisi täydessä ymmärryksessä.

En, koska masennuksen lisäksi on muita ongelmia joihin ei auta muu kuin terapia, kohtaamisongelmaa on jos diagnoosi on väärä, terapeutin kanssa kemiat ei toimi tai terapeuttia ei oikeasti kiinnosta.

Jos masentuneella on toimintakykyä jäljellä, apua voi kokea ihan tavallisisita asioista. Luonnosta, taiteesta, kirjallisuudesta, omasta luovuudesta, hengellisyydestä. Joillekin parhaan avun tuo yhteys muihin, osana jotain itselleen ominaista ryhmää. Kaikkia ei perinteinen keskusteluvetoinen pohtiva psykoterapia edes auta, eikä kaikki pysty siitä hyötymään, silloin avuksi voi tulla toiminnallisuus. Monille parasta on keskustelun ja/tai toiminnallisuuden ja/tai lääkityksen yhdistelmä.

Voi kuulostaa vähän hassulta, mutta... Mulla on yli 25 vuoden hoitohistoriaa masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen, unettomuuden, pershäriön yms. muun kivan takia. On suljettua osastoa, avohoitoa, psykoterapiaa, lääkkeitä yms. Jotenkin parhaalta tuntui kerran yhden (keskieurooppalaisen) klinikan ylilääkärin sanat, että mun papruja katsoessaan ei kyllä usko että koskaan tulen "parantumaan", mutta toivoo, että jollain tapaa saan paremman elämänlaadun ja myös hyviä asioita elämään. Se oli niin rehellisesti sanottu ja siitä vanhemmasta setälääkäristä huokui sellaista todella vilpitöntä myötätuntoa, että se myötätunto auttoi enemmän kuin kukaan psykoterapeutti koskaan.

Ja semmoinen mistä on ollut paljon apua on vertaistuki. Kun on eri laitoksissa tavannut paljon ihmisiä joilla on samoja diagnooseja ja he ovat olleet todella mahtavia ihmisiä ja olen saanut hyviä ystäviä sieltä. Että se, että nekin on niin kivoja tyyppejä, antaa uskoa siihen, että minäkin voin niiden ja ehkä joidenkin muidenkin mielestä olla hyvä tyyppi. 

Vierailija kirjoitti:

Voi kuulostaa vähän hassulta, mutta... Mulla on yli 25 vuoden hoitohistoriaa masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen, unettomuuden, pershäriön yms. muun kivan takia. On suljettua osastoa, avohoitoa, psykoterapiaa, lääkkeitä yms. Jotenkin parhaalta tuntui kerran yhden (keskieurooppalaisen) klinikan ylilääkärin sanat, että mun papruja katsoessaan ei kyllä usko että koskaan tulen "parantumaan", mutta toivoo, että jollain tapaa saan paremman elämänlaadun ja myös hyviä asioita elämään. Se oli niin rehellisesti sanottu ja siitä vanhemmasta setälääkäristä huokui sellaista todella vilpitöntä myötätuntoa, että se myötätunto auttoi enemmän kuin kukaan psykoterapeutti koskaan.

Ja semmoinen mistä on ollut paljon apua on vertaistuki. Kun on eri laitoksissa tavannut paljon ihmisiä joilla on samoja diagnooseja ja he ovat olleet todella mahtavia ihmisiä ja olen saanut hyviä ystäviä sieltä. Että se, että nekin on niin kivoja tyyppejä, antaa uskoa siihen, että minäkin voin niiden ja ehkä joidenkin muidenkin mielestä olla hyvä tyyppi. 

Tästä tuli yhtäkkiä yksi hyvä muisto mieleen minullekin. Minä kävin kerran läpi tutkimusajan jakson jonka aikana mitattiin kognitiivisiä kykyjä (vai mikä tuo sana olikaan) sekä muistia ja tuon tuollaista. Se oli aika stressaavaa, mutta kyseisen jakson lopussa sain psykologin arvion paperisena. Ja jotenkin hetken lämmitti mieltä kun minä kotona luin tuota paperia että joku oli oikeasti kiinnostunut minusta. Oli niin mielenkiintoista nähdä miten joku toinen näki minut ja kuvaili asioita, joita en itse nähnyt. Sen sijaan mitään muistikuvia minulla ei ole niistä ajoista kun olen fyysisesti ollut läsnä terapeuttien luona. Ap

Mulla vasta alkoi terapia nyt keväällä, mutta olen silti vähän kaksijakoisissa fiiliksissä jatkon suhteen. Toisaalta terapia olisi varmasti osittain ainakin edistystä nykytilanteeseeni, mutta toisaalta tuntuu ettei se kuitenkaan ole mulle "se juttu". Esim. mielestäni terapiaan kuuluu se, että terapeuttiin saa yhteyden hätätilanteessa. Oma terapeuttini on ollut yli kuukauden lomalla, eikä häneen saa mitään kautta yhteyttä! Koen, että luottamuksen muodostaminen on äärimmäisen vaikeaa tämmöisessä kuviossa. Olen alkanut oireilemaan semi-psykoottisesti nyt viime viikkoina, unohtanut ottaa lääkkeeni jne. kun ei ole ketään, kelle kertoa pahasta olosta.

10 jatkaa vielä:

Mulla on todettu mm. dissosiaatiohäiriö, mutta silti terapeutti teki erikseen pitkän, monta käyntikertaa vievän, kyselyn, jonka perusteella päätti onko minulla se vai ei. Tuntui vähättelyltä ja ajanhaaskaukselta.

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Vierailija kirjoitti:

Mulla vasta alkoi terapia nyt keväällä, mutta olen silti vähän kaksijakoisissa fiiliksissä jatkon suhteen. Toisaalta terapia olisi varmasti osittain ainakin edistystä nykytilanteeseeni, mutta toisaalta tuntuu ettei se kuitenkaan ole mulle "se juttu". Esim. mielestäni terapiaan kuuluu se, että terapeuttiin saa yhteyden hätätilanteessa. Oma terapeuttini on ollut yli kuukauden lomalla, eikä häneen saa mitään kautta yhteyttä! Koen, että luottamuksen muodostaminen on äärimmäisen vaikeaa tämmöisessä kuviossa. Olen alkanut oireilemaan semi-psykoottisesti nyt viime viikkoina, unohtanut ottaa lääkkeeni jne. kun ei ole ketään, kelle kertoa pahasta olosta.

Psykoterapeutti on ammatti. Totta kai jokainen työtä tekevä haluaa olla lomalla. Yhden kuukauden loman, vähintään, on jokainen ansainnut. Jos et kestä kuukautta ilman terapeuttia niin olet pahasti läheisriippuvainen. Tämän kuuluisi olla sinun ongelmasi, ei läheistesi. Kukaan ei ole velvollinen olemaan 24/7 tavoitettavissa. Ei edes joka kuukausi. Ei oma äiti, ei isä, ei aikuinen lapsi eikä ainakaan työtään tekevä terapeutti! Varsinkin, jos terapeutti tekee työtä sydämellään, hän tarvitsee lomansa, jotta jaksaa kohdata asiakkaat lämmöllä. Kuten me muutkin. Juuri siihen hän tarvitsee sitä lomaa. En tarkoita pahalla kuitenkaan.

Terapiasuhde on oikeasti se parantava tekijä, eivät ne teoriat tai menetelmät. Terapeutti vaihtoon, jos ei synkkaa ja on kohtaamattomuutta, mutta ei kuitenkaan ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa käydä terapiassa.

Mitä tulee ei-anmattilaisiin, niin sopii muistaa, että on useita oikeasti hyvällä syyllä patologisiksi todettuja oireilijsn lähipiirille vahingollisia tapoja käyttäytyä ja ajatella, jotka tuntuvat hyvältä, ovat niinsanotusti egosyntonisia. Välinpitämättömän asenteen ottaminen omien toilailuiden seurauksiin voi kohentaa mielialaa, mutta ei tee ihmisestä kokonaisuudessaan terveempää. Elämäntapapuoskari voi suositella tällaisia purkkapaikkauksia, ammattimaisesti toimiva vastuullinen ihminen ei.

Vierailija kirjoitti:

10 jatkaa vielä:

Mulla on todettu mm. dissosiaatiohäiriö, mutta silti terapeutti teki erikseen pitkän, monta käyntikertaa vievän, kyselyn, jonka perusteella päätti onko minulla se vai ei. Tuntui vähättelyltä ja ajanhaaskaukselta.

Minutkin aina uudelleen diagnosoidaan jos pidän taukoa tai väsyn terapiaan, mitä minulla on tapahtunut usein, ja sitten haen uudelleen apua voimaantuneempana. Aina aloitetaan projekti alusta uudelleen kyselyineen, vaikka ongelma ja diagnoosi (ainakin minusta) on sama. Sen vuoksi minulla on nyt monta diagnoosia, jotka pyörivät saman aihealueen ympärillä. Ap

MINUA oli tutkittu ja MINUSTA oli oikein pitkät paperit, joissa oli analysoitu MINUA. Te tosiaan kuulostatte enemmän persoonallisuushäiriöisiltä kuin masentuneilta. Ohis.

Vierailija kirjoitti:

MINUA oli tutkittu ja MINUSTA oli oikein pitkät paperit, joissa oli analysoitu MINUA. Te tosiaan kuulostatte enemmän persoonallisuushäiriöisiltä kuin masentuneilta. Ohis.

Persoonallisuushäiriö kuuluu mielenterveysongelmien kirjoon. Mainitsin masennuksen otsikossa, mutta en rajannut sitä ainoaksi ongelmaksi mistä pitäisi puhua. Ap

Minua on auttanut terveellisen ruoan, kalaöljyn, liikunnan ja luonnossa liikkumisen ( esim. yksi yö metsässä tekee jo ihmeitä) lisäksi tunteiden analysointi ja tunnistaminen. Esim. Mietin, että tämä on nyt masennuksen tunne, se tuntuu tältä. Samalla mietin, että mistä johtuu ja mitä sille voisin tehdä. Sanon itselleni, että tämä menee joskus ohitse.

Vierailija kirjoitti:

MINUA oli tutkittu ja MINUSTA oli oikein pitkät paperit, joissa oli analysoitu MINUA. Te tosiaan kuulostatte enemmän persoonallisuushäiriöisiltä kuin masentuneilta. Ohis.

Jos keskustelun aiheena on oma sairaus, niin pitisikö sitä sitten olla kiinnostuneempi naapurin papereista vai mitenkä?

Moni häiriö syntyy juuri siten että vanhemmat tai kukaan muukaan ei ole kiinnostunut lapsesta, vaan se on joillekin enemmän jatkuva ärsytyksen lähde tai vallankäytön kohde kuin mikään kiinnostava oma persoona johon suhtaudutaan myötätuntoisesti. Tällöin aikuisena voi joillekin parisuhde korjata tmn vahingon, joillakin ei jolloin tarvitsee ammattiapua (erityisesti jos on jokin oikea hoitoa vaativa häiriö kehittynyt, josta maallikko ei tajua mitään)

Ja paradoksaalisesti sitten jos on joku häiriö kehittynyt, niin aikuisena tulee samaa kohtelua muilta ihmisiltä kuin lapsena vanhemmilta; lopeta tuo valitus, ketään ei kiinnosta, olisit toisenlainen. Jotkut huomaa miten välinpitämättömiä ihmiset on, vasta kun tulee elämään vastoinkäymisiä eikä olekaan muille enää viihdyttävää ja hauskaa seuraa.