Masentuneet ym. oletteko saaneet parempaa apua muualta kuin virallisesta terapiasta?

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Tämä on todella vaikea aihe. Toinen sanoo että terapeuttiin ei saa kiintyä liikaa ja toisaalta pitäisi osata olla luottava ja avoin. Tämä juuri on vaikeata, koska olen ihan aidosti kokeillut olla oma itseni ja toisaalta olen ollut etäinen. En oikein osaa jäsentää minkälainen "ihmissuhde" terapeutin ja asiakkaan välillä on. Toisaalta minun pitäisi osata tiedostaa että tämä toinen ihminen on töissä ja toisaalta sitten tukeutua tähän kuin perheenjäseneen. Ja samaan aikaan minulla on se mielenterveysongema siellä taustalla sekoittamassa pakkaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Tämä on todella vaikea aihe. Toinen sanoo että terapeuttiin ei saa kiintyä liikaa ja toisaalta pitäisi osata olla luottava ja avoin. Tämä juuri on vaikeata, koska olen ihan aidosti kokeillut olla oma itseni ja toisaalta olen ollut etäinen. En oikein osaa jäsentää minkälainen "ihmissuhde" terapeutin ja asiakkaan välillä on. Toisaalta minun pitäisi osata tiedostaa että tämä toinen ihminen on töissä ja toisaalta sitten tukeutua tähän kuin perheenjäseneen. Ja samaan aikaan minulla on se mielenterveysongema siellä taustalla sekoittamassa pakkaa. Ap

Teet jännän tulkinnan tuohon kiintymiseen ja avoimena olemiseen liittyen. Mielestäsi siis se, että sinä olet aidosti läsnä omana itsenäsi terapiassa, ja luotat terapeuttiin ja olet avoin, tarkoittaa samalla sitä että kiinnyt liikaa terapeuttiin. Sanoisin, että moni ns. psyykkisesti terve ihminen ei tuollaista yhteyttä tule edes ajatelleeksi. Ehkä ongelmasi onkin juuri läheisten vuorovaikutussuhteiden dynamiikassa: läheisyyden ja etäisyyden käsittelyssä. Siis että läheiset ihmissuhteet ovat joko liian symbioottisia (henkisesti läheisiä) tai liian etäisiä (jolloin voivat olla jopa turvattoman tuntuisia). Miksi et puhuisi tästä asiasta suoraan terapeutille? Ei sinun tarvitse yksin ennakkoon osata jäsentää päässäsi terapeutin ja asiakkaan välistä suhdetta, se kannattaa ääneen jäsentää yhdessä sen terapeutin kanssa. Hän osaa neuvoa sinua.  

Se onkin niin että terapeutti on ammattiauttaja jolle maksetaan palveluista, ei perheenjäsen joka viettäisi aikaa kanssani ilman tuota liikevaihtoa (siis minun ongelmiini intensiivisesti keskittyen, kuten ei kukaan perheenjäsen missään perheessä jaksa tehdä). Silti terapeutin pitää olla kiinnostunut potilaansa asioista, ei onnistu työ samalla lailla kuin kirurgi voi leikata vaikka ei välittäisi leikattavasta pätkän vertaa, muun kuin sen leikattavan pätkän..

Minua auttoi kotipaikkakunnalta muuttaminen, miesystävästä eroaminen, etäisyyden ottaminen ihmisiin. Metsässä kävely, hiihtäminen, uusi työ, uusi mies, väitöskirjan tekeminen. Lisäksi olen yrittänyt opetella myönteistä suhtautumistapaa elämässäni. En tiedä, olenko siinä vieläkään kovin hyvä, mutta ainakaan en jää enää vellomaan maailman tuskaan, ihmisten tyhmiin sanoihin tai tekoihin, vaan yritän mennä eteenpäin. Unista yritän myös pitää hyvää huolta. Eli ihan perus resepti. Lääkkeitä en ole syönyt, koska en halua.

Tuosta liikaa kiintymisestä, minä ainakin kiinnyn kaikkiin liikaa ja se on yksi ongelmani, ja onhan se ongelma myös terapiasuhteessa kun ei koskaan tiedä muuttaako terapeutti yhtäkkiä vaikka Kuubaan. Että pitäisi ehtiä parantua riittävästi ennen kuin se terapiasuhde loppuu. Usein Kelan max 3 v ei riitä. Ja sitten ollaan kohta taas lähes lähtöpisteessä.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta liikaa kiintymisestä, minä ainakin kiinnyn kaikkiin liikaa ja se on yksi ongelmani, ja onhan se ongelma myös terapiasuhteessa kun ei koskaan tiedä muuttaako terapeutti yhtäkkiä vaikka Kuubaan. Että pitäisi ehtiä parantua riittävästi ennen kuin se terapiasuhde loppuu. Usein Kelan max 3 v ei riitä. Ja sitten ollaan kohta taas lähes lähtöpisteessä.

Kiintyminen sinänsähän on harvoin se ongelma, ja harvalle aiheuttaa mitään ikävää tai ongelmaa varsinainen kiintyneenä oleminen tai kiintymys sinänsä, kiintyminenhän tuntuu ihan mukavalta. Ongelma kai tulee hylkäämisen tai menettämisen kokemuksista, silloin kun se kiintymyksen kohde katoaa, jättää, lakkaa olemasta tai muuten sen menettää. Hylätyksi tulemisen pelko siis.

Kyllä, ja kun on ns hylännyt itsensä, eli jo ajoilta mitä ei muista on jäänyt se olo kroonisesti päälle mikä joillain on kai vain silloin kun hetkellisesti kokee hylkäämisen, niin sitten takertuu muihin ihmisiin ja pelkää niiden menettämistä kun sitten joutuu palaamaan takaisin siihen hylättyyn oloon.

Se olo mikä siis vauvoilla on kun äiti lähtee pois näkyvistä, että nyt hylättiin, ja miksi ei saisi häipyä kuukaudeksi vastasyntyneen luota, on jäänyt päälle kenties kun äiti ei ole tarjonnut sellaista suhdetta mitä pitää, eli se että "vaikka äiti on toisessa huoneessa niin ei ole silti kadonnut paikalta". Varsinkin jos se äidin paikallaolokaan ei ole tarkoittanut turvaa vaan sen lisäksi tai sijasta liikaa pelkoa, vihaa, halveksuntaa, välinpitämättömyyttä, väkivaltaa. Äiti siis voi olla myös joku muu aikuinen mikä toimittaa tätä virkaa. Kun vauva ei erota olevansa erillinen äidistä, niin sitten jos äiti ei vastaa tarpeisiin niin jää olo ettei ole olemassa lainkaan eikä lainkaan tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Tämä on todella vaikea aihe. Toinen sanoo että terapeuttiin ei saa kiintyä liikaa ja toisaalta pitäisi osata olla luottava ja avoin. Tämä juuri on vaikeata, koska olen ihan aidosti kokeillut olla oma itseni ja toisaalta olen ollut etäinen. En oikein osaa jäsentää minkälainen "ihmissuhde" terapeutin ja asiakkaan välillä on. Toisaalta minun pitäisi osata tiedostaa että tämä toinen ihminen on töissä ja toisaalta sitten tukeutua tähän kuin perheenjäseneen. Ja samaan aikaan minulla on se mielenterveysongema siellä taustalla sekoittamassa pakkaa. Ap

Teet jännän tulkinnan tuohon kiintymiseen ja avoimena olemiseen liittyen. Mielestäsi siis se, että sinä olet aidosti läsnä omana itsenäsi terapiassa, ja luotat terapeuttiin ja olet avoin, tarkoittaa samalla sitä että kiinnyt liikaa terapeuttiin. Sanoisin, että moni ns. psyykkisesti terve ihminen ei tuollaista yhteyttä tule edes ajatelleeksi. Ehkä ongelmasi onkin juuri läheisten vuorovaikutussuhteiden dynamiikassa: läheisyyden ja etäisyyden käsittelyssä. Siis että läheiset ihmissuhteet ovat joko liian symbioottisia (henkisesti läheisiä) tai liian etäisiä (jolloin voivat olla jopa turvattoman tuntuisia). Miksi et puhuisi tästä asiasta suoraan terapeutille? Ei sinun tarvitse yksin ennakkoon osata jäsentää päässäsi terapeutin ja asiakkaan välistä suhdetta, se kannattaa ääneen jäsentää yhdessä sen terapeutin kanssa. Hän osaa neuvoa sinua.  

Nimenomaan minun ongelmani liittyy ihmissuhteiden rajattomuuteen. Ja minusta tämä tuli ilmi jo ensimmäisen psykologin luona kun kerroin elämästäni. Luulisi että tästä terapeutti voisi itse päätellä asian ilman että minun pitää tarkentaa että totta kai se vaikuttaa ihan kaikkeen. Eli myös suhteeseen terapeutin kanssa.

Normaalin ihmisen mielessä (mutu) myös oletan että sellainen ihminen jolle kerrotaan vaikeista ja aroista asioista, myös koetaan tärkeäksi tai läheiseksi. Tietenkin siinä on se että psykologi ei virallisesti ole "läheinen ihminen", mutta silti minun pitäisi suhtautua tähän kuin tämä olisi. Tai sitten ei. Noh, kuten näkee olen kujalla. Enkäpä juuri tästä syystä etsin jotain vaihtoehtoista hoitoa.

papupurkki maksaa alle euron,puolipurkkia päivässä riittää.ja viikon kuluttua voi pienentää annoksenlusikalliseen.

Kiitos ap hyvästä aloituksesta. Tämä aihe on valitettavan tabu vielä tänäkin päivänä. Olen itse kärsinyt masennuksesta n. kymmenen vuoden ajan (nykyään olen jo toipunut ja kiinni työelämässä) ja olen tehnyt lukuisten psykologisuhteideni perusteella samantyyppisiä havaintoja. Liian moni mt-alan ammattilainen näkee potilaansa/asiakkaansa vajavaisena, rikkinäisenä ja holhottavana, mikä ei ainakaan ole omiaan edistämään asiakkaan tervehtymistä. Lisäksi moni on myös fakkiutunut tiettyihin elämänmalleihin ja siihen, miten ihmisen "kuuluu" elää missäkin vaiheessa elämäänsä. Eräs psykologini mm. painosti minua lapsenhankintaan ja oli aina kiherrellen kehittelemässä romansseja minun ja miespuolisten ystävieni välille. Häntä ei käytännössä kiinnostanut mikään muu kuin (hypoteettinen) rakkauselämäni.

Olen sittemmin saanut aidosti tepsivää apua ns. hörhöltä. Mietin pitkään, uskaltaisinko hakea apua siltä taholta, sillä reikihoito/energiahoito/shamaanipiirit vetävät helposti puoleensa manipuloivaa ja epätasapainoista porukkaa, jotka saavat aikaan ennemmin harmia kuin hyötyä "auttaessaan" ihmisiä. Olen kuitenkin iloinen, että uskalsin kuunnella sisintäni ja luottaa "epäperinteiseen" auttajaan. Hänen ihmiskäsityksensä oli selkeän holistinen eikä hän nähnyt minua avuttomana, holhottavana raukkana.

En kuitenkaan halua lytätä tai mustamaalata perinteisen psykiatrian alan ammattilaisia, sillä myös heistä löytyy asiakaslähtöisiä, näkemyksellisiä ja välittäviä ammatinharjoittajia. Voi olla kyse myös huonosta tuurista, että omalle kohdalleni osui niin monta ei-sopivaa psykologia. Toivoisin kuitenkin, että Suomessa viimein tunnustettaisiin se, että vaihtoehtohoidot ovat osan kohdalla oikeasti harkitsemisen arvoisia. Ei se ole mitään käännyttämistä tai hihhulointia, saati psykiatrian lyttäämistä. Ihmiset nyt eivät vain ole samasta muotista valettuja, eivät myöskään masennuspotilaat. Täten on ihan loogista, että sama hoitomuoto ei sovi kaikille heille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Tämä on todella vaikea aihe. Toinen sanoo että terapeuttiin ei saa kiintyä liikaa ja toisaalta pitäisi osata olla luottava ja avoin. Tämä juuri on vaikeata, koska olen ihan aidosti kokeillut olla oma itseni ja toisaalta olen ollut etäinen. En oikein osaa jäsentää minkälainen "ihmissuhde" terapeutin ja asiakkaan välillä on. Toisaalta minun pitäisi osata tiedostaa että tämä toinen ihminen on töissä ja toisaalta sitten tukeutua tähän kuin perheenjäseneen. Ja samaan aikaan minulla on se mielenterveysongema siellä taustalla sekoittamassa pakkaa. Ap

Teet jännän tulkinnan tuohon kiintymiseen ja avoimena olemiseen liittyen. Mielestäsi siis se, että sinä olet aidosti läsnä omana itsenäsi terapiassa, ja luotat terapeuttiin ja olet avoin, tarkoittaa samalla sitä että kiinnyt liikaa terapeuttiin. Sanoisin, että moni ns. psyykkisesti terve ihminen ei tuollaista yhteyttä tule edes ajatelleeksi. Ehkä ongelmasi onkin juuri läheisten vuorovaikutussuhteiden dynamiikassa: läheisyyden ja etäisyyden käsittelyssä. Siis että läheiset ihmissuhteet ovat joko liian symbioottisia (henkisesti läheisiä) tai liian etäisiä (jolloin voivat olla jopa turvattoman tuntuisia). Miksi et puhuisi tästä asiasta suoraan terapeutille? Ei sinun tarvitse yksin ennakkoon osata jäsentää päässäsi terapeutin ja asiakkaan välistä suhdetta, se kannattaa ääneen jäsentää yhdessä sen terapeutin kanssa. Hän osaa neuvoa sinua.  

Nimenomaan minun ongelmani liittyy ihmissuhteiden rajattomuuteen. Ja minusta tämä tuli ilmi jo ensimmäisen psykologin luona kun kerroin elämästäni. Luulisi että tästä terapeutti voisi itse päätellä asian ilman että minun pitää tarkentaa että totta kai se vaikuttaa ihan kaikkeen. Eli myös suhteeseen terapeutin kanssa.

Normaalin ihmisen mielessä (mutu) myös oletan että sellainen ihminen jolle kerrotaan vaikeista ja aroista asioista, myös koetaan tärkeäksi tai läheiseksi. Tietenkin siinä on se että psykologi ei virallisesti ole "läheinen ihminen", mutta silti minun pitäisi suhtautua tähän kuin tämä olisi. Tai sitten ei. Noh, kuten näkee olen kujalla. Enkäpä juuri tästä syystä etsin jotain vaihtoehtoista hoitoa.

Eihän se noin mene että se jolle kertoo ongelmistaan ja vaikeuksistaan olisi automaattisesti toiselle läheinen ja tärkeä, normaalielämässä päinvastoin sellaista pidetään rasittavana valittajana ja negatiivisena ihmisenä, minkä vuoksi sitä onkin maksettava siitä että joku näistä aroista ja vaikeista aiheista kiinnostuu, tai siis yrittää auttaa ettei ne hallitse elämää. Mutta ei pelkät vaikeudet tee ketään tärkeäksi ja kiinnostavaksi ihmiseksi toiselle. Terapeutit vain on yleensä kiinnostunut juurikin vaikeuksista toisin kuin joku toinen ei jaksaisi kuunnella niitä päivästä toiseen, jolloin heistä myös tämä ihminen on kiinnostava riippumatta miten siviilissä tulisi toimeen. Samoin kuin jääkiekosta lajina kiinnostunut jaksaisi kuunnella Teemu Selännettä viikon. (tämä ei-normi-ihmisen mutunäkemys)

Ja, siis koen myös että ne kuuluisat kemiat pitää kohdata myös jollain muulla tasolla terapiassa ainakin niin että terapeutti oikeasti osoittaa sitä myötätuntoa jne, ei pelkkä kliininen toisen omituisista häiriöistä kiinnostuminen ole kovinkaan eheyttävää, muttei sekään jos terppa "haluaa auttaa" muttei ole koulutusta tietämään miten mt ongelmaista autetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Tämä on todella vaikea aihe. Toinen sanoo että terapeuttiin ei saa kiintyä liikaa ja toisaalta pitäisi osata olla luottava ja avoin. Tämä juuri on vaikeata, koska olen ihan aidosti kokeillut olla oma itseni ja toisaalta olen ollut etäinen. En oikein osaa jäsentää minkälainen "ihmissuhde" terapeutin ja asiakkaan välillä on. Toisaalta minun pitäisi osata tiedostaa että tämä toinen ihminen on töissä ja toisaalta sitten tukeutua tähän kuin perheenjäseneen. Ja samaan aikaan minulla on se mielenterveysongema siellä taustalla sekoittamassa pakkaa. Ap

Teet jännän tulkinnan tuohon kiintymiseen ja avoimena olemiseen liittyen. Mielestäsi siis se, että sinä olet aidosti läsnä omana itsenäsi terapiassa, ja luotat terapeuttiin ja olet avoin, tarkoittaa samalla sitä että kiinnyt liikaa terapeuttiin. Sanoisin, että moni ns. psyykkisesti terve ihminen ei tuollaista yhteyttä tule edes ajatelleeksi. Ehkä ongelmasi onkin juuri läheisten vuorovaikutussuhteiden dynamiikassa: läheisyyden ja etäisyyden käsittelyssä. Siis että läheiset ihmissuhteet ovat joko liian symbioottisia (henkisesti läheisiä) tai liian etäisiä (jolloin voivat olla jopa turvattoman tuntuisia). Miksi et puhuisi tästä asiasta suoraan terapeutille? Ei sinun tarvitse yksin ennakkoon osata jäsentää päässäsi terapeutin ja asiakkaan välistä suhdetta, se kannattaa ääneen jäsentää yhdessä sen terapeutin kanssa. Hän osaa neuvoa sinua.  

Nimenomaan minun ongelmani liittyy ihmissuhteiden rajattomuuteen. Ja minusta tämä tuli ilmi jo ensimmäisen psykologin luona kun kerroin elämästäni. Luulisi että tästä terapeutti voisi itse päätellä asian ilman että minun pitää tarkentaa että totta kai se vaikuttaa ihan kaikkeen. Eli myös suhteeseen terapeutin kanssa.

Normaalin ihmisen mielessä (mutu) myös oletan että sellainen ihminen jolle kerrotaan vaikeista ja aroista asioista, myös koetaan tärkeäksi tai läheiseksi. Tietenkin siinä on se että psykologi ei virallisesti ole "läheinen ihminen", mutta silti minun pitäisi suhtautua tähän kuin tämä olisi. Tai sitten ei. Noh, kuten näkee olen kujalla. Enkäpä juuri tästä syystä etsin jotain vaihtoehtoista hoitoa.

Ole ap hyvin varovainen sitten noissa vaihtoehtohoidoissa. Kun nimittäin on niin, että laillistetut psykologit ja laillistetut (Valviran hyväksymät) psykoterapeutit kuitenkin ovat ammattilaisia rajattomuuden kanssa, ja osaavat jäsentää, käsitellä, tunnistaa ja ohjata rajattomuutta ja rajattomia asiakkaita. Mutta vaihtoehtohoitoja tarjoavat tahot ovat itse yleensä aika rajattomia ihmisiä, ja heidän tarjoamiaan palveluita luonnehtii sisällöllisesti tietty rajattomuus. Ja jos rajaton asiakas ajatuu "hoitosuhteeseen" rajattoman "hoitajan" kanssa, niin lopputulos voi olla jotain joka pahentaa sinun psyykkistä sairautta eikä suinkaan paranna sitä.

Ystävien kanssa keskustelu on piristänyt minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Tämä on todella vaikea aihe. Toinen sanoo että terapeuttiin ei saa kiintyä liikaa ja toisaalta pitäisi osata olla luottava ja avoin. Tämä juuri on vaikeata, koska olen ihan aidosti kokeillut olla oma itseni ja toisaalta olen ollut etäinen. En oikein osaa jäsentää minkälainen "ihmissuhde" terapeutin ja asiakkaan välillä on. Toisaalta minun pitäisi osata tiedostaa että tämä toinen ihminen on töissä ja toisaalta sitten tukeutua tähän kuin perheenjäseneen. Ja samaan aikaan minulla on se mielenterveysongema siellä taustalla sekoittamassa pakkaa. Ap

Teet jännän tulkinnan tuohon kiintymiseen ja avoimena olemiseen liittyen. Mielestäsi siis se, että sinä olet aidosti läsnä omana itsenäsi terapiassa, ja luotat terapeuttiin ja olet avoin, tarkoittaa samalla sitä että kiinnyt liikaa terapeuttiin. Sanoisin, että moni ns. psyykkisesti terve ihminen ei tuollaista yhteyttä tule edes ajatelleeksi. Ehkä ongelmasi onkin juuri läheisten vuorovaikutussuhteiden dynamiikassa: läheisyyden ja etäisyyden käsittelyssä. Siis että läheiset ihmissuhteet ovat joko liian symbioottisia (henkisesti läheisiä) tai liian etäisiä (jolloin voivat olla jopa turvattoman tuntuisia). Miksi et puhuisi tästä asiasta suoraan terapeutille? Ei sinun tarvitse yksin ennakkoon osata jäsentää päässäsi terapeutin ja asiakkaan välistä suhdetta, se kannattaa ääneen jäsentää yhdessä sen terapeutin kanssa. Hän osaa neuvoa sinua.  

Nimenomaan minun ongelmani liittyy ihmissuhteiden rajattomuuteen. Ja minusta tämä tuli ilmi jo ensimmäisen psykologin luona kun kerroin elämästäni. Luulisi että tästä terapeutti voisi itse päätellä asian ilman että minun pitää tarkentaa että totta kai se vaikuttaa ihan kaikkeen. Eli myös suhteeseen terapeutin kanssa.

Normaalin ihmisen mielessä (mutu) myös oletan että sellainen ihminen jolle kerrotaan vaikeista ja aroista asioista, myös koetaan tärkeäksi tai läheiseksi. Tietenkin siinä on se että psykologi ei virallisesti ole "läheinen ihminen", mutta silti minun pitäisi suhtautua tähän kuin tämä olisi. Tai sitten ei. Noh, kuten näkee olen kujalla. Enkäpä juuri tästä syystä etsin jotain vaihtoehtoista hoitoa.

Ole ap hyvin varovainen sitten noissa vaihtoehtohoidoissa. Kun nimittäin on niin, että laillistetut psykologit ja laillistetut (Valviran hyväksymät) psykoterapeutit kuitenkin ovat ammattilaisia rajattomuuden kanssa, ja osaavat jäsentää, käsitellä, tunnistaa ja ohjata rajattomuutta ja rajattomia asiakkaita. Mutta vaihtoehtohoitoja tarjoavat tahot ovat itse yleensä aika rajattomia ihmisiä, ja heidän tarjoamiaan palveluita luonnehtii sisällöllisesti tietty rajattomuus. Ja jos rajaton asiakas ajatuu "hoitosuhteeseen" rajattoman "hoitajan" kanssa, niin lopputulos voi olla jotain joka pahentaa sinun psyykkistä sairautta eikä suinkaan paranna sitä.

Minä en kovin herkästi luota uusiin ihmisiin mikä saattaa selittää sen että "oikea" terapia alkaa tyrehtyä, koska olen jo puhunut niin monen ihmisen kanssa saman asian, enkä halua enää avautua ihmiselle jota en ehkä tapaa enää koskaan. Sekin on kivuliasta. Kuitenkin tämä keskustelu vähän vahingossa päätyi minun ongelmistani puhumiseksi joskin helpottavaahan tuo tavallaan on. Mukavaa kuitenkin saada kommentteja aiheeseen :) olen joskus myös kuullut että aito rakkaus voi parantaa ihmistä, mutta se tarvitsee oikeat puitteet ja onnea. Ap

Kävin aikoinaan kaksi kertaa terapiassa masennuksen takia ja siihen se sitten jäi. Terapeutti oli todella ikävä ihminen, naljaili, vittuili ja vähätteli. Sain masennuksen kuriin ihan omin neuvoin. Lähdin joka päivä pitkälle kävelylle vaikken olisi halunnut. Menin torille istumaan ja ostin jäätelöä, ja söin sen siinä ihmisten ilmoilla. Saatoin vaihtaa sanan tai kaksi jonkun tuntemattoman kanssa. Yhtäkkiä huomasin, etten enää ole niin ahdistunut ja alakuloinen ja toivoton. Se vain meni itsestään ohi. Se terapeutti olisi heti halunnut että alan syömään lääkkeitä. Onneksi en ruvennut. Uskon että paranin ulkoilun ja pelkojen voittamisen ansiosta ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko ajatellut, että jos itse menet terapiaan siten että olet tavallaan johonkin rooliin verhoutuneena, niin herkästi saat vuorovaikutuksessa terapeutilta reaktion, jonka sinä koet, että hän on johonkin rooliin verhoutuneena. Sanoit, että ongelmasi on se, että tunnet että et tule kohdatuksi. Tarkoitat varmaan sitä, että et koe terapeutilta sellaista aitoa vilpitöntä läsnäoloa juuri sinun asiasi äärellä. Koet ehkä, että terapeutti puhuu sinulle terapeutti-roolin kautta sellaista yleistä terapeuttiläpinää, eikä ymmärrä aidosti juuri sinun asiaa ja tilannetta. Se on varmaan turhauttavaa. Mutta se voi olla seurausta siitä, että itse vuorovaikutuksessa otat jonkin roolin (kamalan elämäntarinan kokeneen roolin, tai analyyttisen ja etäännyttävän roolin) tai menet ikään kuin suorittamaan terapiaa sellaisena terapia-asiakkaana, jonka kuvittelet olevan oikeanlainen terapia-asiakas tai tyypillinen terapia-asiakas.

Uskon, että saat kyllä osaksesi aitoa läsnäolevaa kohtaamista, jos itse olet aidosti läsnäoleva omana itsenäsi siinä tilanteessa etkä tavallaan "esitä" mitään. En tarkoita, että tahallaan menisit sinne esittämään jotain, mutta kun kerrot että sinulla on tietty mielikuva siitä että miten terapia-asiakkaan tulee käyttäytyä tai millainen hänen tulee olla, ja aidosti et koe itseäsi sellaiseksi henkilöksi, niin ehkä yrität terapeutille kuitenkin esittää sellaista henkilöä?

Tämä on todella vaikea aihe. Toinen sanoo että terapeuttiin ei saa kiintyä liikaa ja toisaalta pitäisi osata olla luottava ja avoin. Tämä juuri on vaikeata, koska olen ihan aidosti kokeillut olla oma itseni ja toisaalta olen ollut etäinen. En oikein osaa jäsentää minkälainen "ihmissuhde" terapeutin ja asiakkaan välillä on. Toisaalta minun pitäisi osata tiedostaa että tämä toinen ihminen on töissä ja toisaalta sitten tukeutua tähän kuin perheenjäseneen. Ja samaan aikaan minulla on se mielenterveysongema siellä taustalla sekoittamassa pakkaa. Ap

Teet jännän tulkinnan tuohon kiintymiseen ja avoimena olemiseen liittyen. Mielestäsi siis se, että sinä olet aidosti läsnä omana itsenäsi terapiassa, ja luotat terapeuttiin ja olet avoin, tarkoittaa samalla sitä että kiinnyt liikaa terapeuttiin. Sanoisin, että moni ns. psyykkisesti terve ihminen ei tuollaista yhteyttä tule edes ajatelleeksi. Ehkä ongelmasi onkin juuri läheisten vuorovaikutussuhteiden dynamiikassa: läheisyyden ja etäisyyden käsittelyssä. Siis että läheiset ihmissuhteet ovat joko liian symbioottisia (henkisesti läheisiä) tai liian etäisiä (jolloin voivat olla jopa turvattoman tuntuisia). Miksi et puhuisi tästä asiasta suoraan terapeutille? Ei sinun tarvitse yksin ennakkoon osata jäsentää päässäsi terapeutin ja asiakkaan välistä suhdetta, se kannattaa ääneen jäsentää yhdessä sen terapeutin kanssa. Hän osaa neuvoa sinua.  

Nimenomaan minun ongelmani liittyy ihmissuhteiden rajattomuuteen. Ja minusta tämä tuli ilmi jo ensimmäisen psykologin luona kun kerroin elämästäni. Luulisi että tästä terapeutti voisi itse päätellä asian ilman että minun pitää tarkentaa että totta kai se vaikuttaa ihan kaikkeen. Eli myös suhteeseen terapeutin kanssa.

Normaalin ihmisen mielessä (mutu) myös oletan että sellainen ihminen jolle kerrotaan vaikeista ja aroista asioista, myös koetaan tärkeäksi tai läheiseksi. Tietenkin siinä on se että psykologi ei virallisesti ole "läheinen ihminen", mutta silti minun pitäisi suhtautua tähän kuin tämä olisi. Tai sitten ei. Noh, kuten näkee olen kujalla. Enkäpä juuri tästä syystä etsin jotain vaihtoehtoista hoitoa.

Eihän se noin mene että se jolle kertoo ongelmistaan ja vaikeuksistaan olisi automaattisesti toiselle läheinen ja tärkeä, normaalielämässä päinvastoin sellaista pidetään rasittavana valittajana ja negatiivisena ihmisenä, minkä vuoksi sitä onkin maksettava siitä että joku näistä aroista ja vaikeista aiheista kiinnostuu, tai siis yrittää auttaa ettei ne hallitse elämää. Mutta ei pelkät vaikeudet tee ketään tärkeäksi ja kiinnostavaksi ihmiseksi toiselle. Terapeutit vain on yleensä kiinnostunut juurikin vaikeuksista toisin kuin joku toinen ei jaksaisi kuunnella niitä päivästä toiseen, jolloin heistä myös tämä ihminen on kiinnostava riippumatta miten siviilissä tulisi toimeen. Samoin kuin jääkiekosta lajina kiinnostunut jaksaisi kuunnella Teemu Selännettä viikon. (tämä ei-normi-ihmisen mutunäkemys)

Tämä ei ollut selkeimmällä mahdollisella tavalla muotoiltu, mutta täytyy kompata, koska tunnistan ilmiön. Huomaan sen kyllä terapiavastaanotolla, kun selostan jotain vaikka ihmissuhdeongelmaa ja terapeutti valpastuu, koska sieltä tulee ammatillisesta vinkkelistä mielenkiintoista tavaraa. Itse asiassa, vaikka ammatillinen mielenkiinto on sinänsä positiivinen asia, koen sen jopa ärsyttävänä, olenhan itse maallikko ja haluaisin vaan ongelmista eroon päästä. Vähän niinkuin joku katselisi, että onpas mielenkiintoinen paise taikka ihottuma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta liikaa kiintymisestä, minä ainakin kiinnyn kaikkiin liikaa ja se on yksi ongelmani, ja onhan se ongelma myös terapiasuhteessa kun ei koskaan tiedä muuttaako terapeutti yhtäkkiä vaikka Kuubaan. Että pitäisi ehtiä parantua riittävästi ennen kuin se terapiasuhde loppuu. Usein Kelan max 3 v ei riitä. Ja sitten ollaan kohta taas lähes lähtöpisteessä.

Kiintyminen sinänsähän on harvoin se ongelma, ja harvalle aiheuttaa mitään ikävää tai ongelmaa varsinainen kiintyneenä oleminen tai kiintymys sinänsä, kiintyminenhän tuntuu ihan mukavalta. Ongelma kai tulee hylkäämisen tai menettämisen kokemuksista, silloin kun se kiintymyksen kohde katoaa, jättää, lakkaa olemasta tai muuten sen menettää. Hylätyksi tulemisen pelko siis.

Edellä kuvatussa tulkinnassa voi olla kyse myös terapeutin omista suojamekanismeista. Tarkoitan tällä sitä, että terapeutti saattaa toimia tietyllä tavalla koska terapeutti pelkää tulevansa hylätyksi. Käytännössä tämä tilanne tulee esille silloin, kun asiakas äkisti lopettaa terapian ilman syytä. Tämän jälkeen hylätyksi tuleminen näkyy helposti terapeutin muissa terapia-asiakassuhteissa epäilynä, joka vaikuttaa asiakkaasta ymmärtämättömyydeltä. Asiassa on useita puolia ja näkökantoja.