Lue keskustelun säännöt.
Katsoin telkkarista konserttia...
24.07.2017 |
Enkä voinut kuin ihmetellä taas kerran, että kuulunko minä samaan eliölajiin kuin tuo porukka tuolla.
Rumpu paukkuu tömps tömps. Kaikki ihastelevat, että onpas siinä upea tömps tömps.
Kitara soi däng däng. Kaikki ovat haltioissaan, että en ole ikinä kuullut noin hienoa däng dängiä.
Joku painelee ulisevien sähköurkujen nappeja. Eikä kukaan koko maailmassa painele niitä paremmin ja missään ei kuulu mahtavampaa ulinaa.
Ja yksi huutaa mikrofoniin, ja kaikki kuuntelevat hartaina mitä viisauden helmiä sieltä tipahteleekaan, ai että.
Paitsi että eivät kuuntele, vaan huutavat, hyppivät ja huitovat. Ylipäätään tekevät kaikkensa etteivät kuulisi.
Koko touhu on kuin käsittämätöntä alkuasukasrituaalia. On aina ollut. Olen kyllä yrittänyt päästä sisälle musiikkiin. Kävin kerran koulun diskossa, jossa porukka heilui ja huitoi tavalla, joka kai jotenkin liittyi siihen kaiuttimista kuuluvaan möykkään. Koetin tehdä itsekin samoin, mutta tunsin itseni lähinnä idiootiksi. Niin kuin nekin, jotka näkivät. Sain kuulla siitä yrityksestäni lukion loppuun asti.
Perinteisistä tansseista ymmärrän sen verran, siinä liikahdellaan yhdessä säännönmukaisella tavalla, mutta perimmäinen syy miksi sitä tehdään on hieman epäselvä. Mitään elämyksiä ne eivät minulle anna.
Voisiko joku avata, mikä musiikissa ja tanssissa on niin hienoa, että sitä pitää kaikkien touhuta koko maailmassa? Koulun musiikintunnit eivät siinä onnistuneet.
Kommentit (8)
Joissakin (kuten minussa) musiikki vain herättää todella voimakkaita tunteita. Ei tosin kaikki musiikki, itselleni sykähdyttävä genre on sinfoninen metalli. Se saa sydämen sykkimään ilosta, itkemään, nauramaan, ja tuntemaan yhteisöllisyyttä samaa musiikkia rakastavien kanssa. En tiedä mikä sen tekee, en ole koskaan ymmärtänyt. Mutta en välitä siitä, annan vain tunteen viedä. Musiikki on pelastanut elämäni, se on aina ollut lohtuna vaikeina aikoina :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi elämäni ei ole nii paskaa kuin APllä oli tämä provo tai ek
Vaan niin kai lestadiolaisten ja helluntailaistenkin mielestä muiden elämä on "paskaa," koska heiltä puuttuu niin itsestäänselvä hyvä asia...
Vaan oikeasti. Mikä niissä tömps- ja däng-äänissä herättää niin suuria tunteita, että ilman niitä elämä on "paskaa?" Vai ovatko ne sanoitukset, jotka herättävät mahtavia ahaa-elämyksiä? Jos näin on, niin laimeneeko kokemus, jos kuulee saman kappaleen toisen tai kolmannen kerran vuoden aikana?
Vierailija kirjoitti:
Vaan niin kai lestadiolaisten ja helluntailaistenkin mielestä muiden elämä on "paskaa," koska heiltä puuttuu niin itsestäänselvä hyvä asia...
Vaan oikeasti. Mikä niissä tömps- ja däng-äänissä herättää niin suuria tunteita, että ilman niitä elämä on "paskaa?" Vai ovatko ne sanoitukset, jotka herättävät mahtavia ahaa-elämyksiä? Jos näin on, niin laimeneeko kokemus, jos kuulee saman kappaleen toisen tai kolmannen kerran vuoden aikana?
Kuten sanoin, en tiedä syytä 😂 on tutkittu, että musiikki vaikuttaa vahvasti aivokemiaan, mutta miksi näin on - sitä en tiedä. Pelkät yksittäiset tömps- ja däng-äänet eivät sitä saa aikaan, vaan kokonaisuus. Ainakin sinfonisessa metallissa kyse on vahvasti eri instrumenttien välisestä harmoniasta - Tuomas Holopainen on tällä saralla mestari. Kuinka paljon laitetaan orkesteria ja mihin väliin, ja milloin taas bändi saa hetkensä loistaa. Instrumentit ovat väline, joilla tarina kerrotaan. Toki sanoituksetkin ovat tärkeät, mutta itselleni juuri musiikki on se sykähdyttävin asia biisissä. Mielestäni biisi voi olla hyvä huonoista sanoituksista huolimatta, mutta hyvätkään sanat eivät pelasta huonoa biisiä. Olen kuunnellut samoja biisejä 10 vuotta, eikä vielä kyllästytä 😂 päinvastoin jokaisella kuuntelukerralla löytää jotain uutta.
-kolmonen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaan niin kai lestadiolaisten ja helluntailaistenkin mielestä muiden elämä on "paskaa," koska heiltä puuttuu niin itsestäänselvä hyvä asia...
Vaan oikeasti. Mikä niissä tömps- ja däng-äänissä herättää niin suuria tunteita, että ilman niitä elämä on "paskaa?" Vai ovatko ne sanoitukset, jotka herättävät mahtavia ahaa-elämyksiä? Jos näin on, niin laimeneeko kokemus, jos kuulee saman kappaleen toisen tai kolmannen kerran vuoden aikana?Kuten sanoin, en tiedä syytä 😂 on tutkittu, että musiikki vaikuttaa vahvasti aivokemiaan, mutta miksi näin on - sitä en tiedä. Pelkät yksittäiset tömps- ja däng-äänet eivät sitä saa aikaan, vaan kokonaisuus. Ainakin sinfonisessa metallissa kyse on vahvasti eri instrumenttien välisestä harmoniasta - Tuomas Holopainen on tällä saralla mestari. Kuinka paljon laitetaan orkesteria ja mihin väliin, ja milloin taas bändi saa hetkensä loistaa. Instrumentit ovat väline, joilla tarina kerrotaan. Toki sanoituksetkin ovat tärkeät, mutta itselleni juuri musiikki on se sykähdyttävin asia biisissä. Mielestäni biisi voi olla hyvä huonoista sanoituksista huolimatta, mutta hyvätkään sanat eivät pelasta huonoa biisiä. Olen kuunnellut samoja biisejä 10 vuotta, eikä vielä kyllästytä 😂 päinvastoin jokaisella kuuntelukerralla löytää jotain uutta.
-kolmonen
Anteeksi, kakkonen siis eikä kolmonen 😀 no se sinfonisen metallin diggaaja kuitenkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kiinnostaa, tässä vähän juttua musiikin vaikutuksista:
http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/musiikki_tehoaa_kuin_laake
Soittimilla, teknisillä laitteilla, tuotetaan siis näitä eritaajuisia ääniä, joiden yhdistelmillä voidaan manipuloida ihmisten tunteita, aivoja ja muuta elimistöä kuin lääkkeillä - tai muilla kemikaaleilla. Ja yhteiskunnasta on tehty niin musiikin läpitunkema, että sitä pidetään itsestäänselvyytenä kuin hengitysilmaa.
Pelottavaa.
Vai onko tämä kuin kysyisi "mitä hienoa on ilmassa, kun kaikkien pitää sitä hengittää," eli musiikki on kaikille paitsi minulle sellainen itsestäänselvyys ettei sitä tarvitse erikseen edes miettiä?