Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka epäilevät / tietävät etteivät sovi parisuhteeseen?
18.07.2017 |
Minulla on ollut tällainen epäilys nuoresta saakka, ja nyt 30 vastikään täyttäneenä sama epäilys elää. Minulla on takana yksi vakava parisuhde (kesti 4 vuotta), ja tällä hetkellä olen kolme vuotta kestäneessä suhteessa.
Suhteen alussahan kaikki on hyvinkin pitkään ihanaa ja täydellistä, mutta se alkuvaihe on ohitettu ja miehenikin on jo ajat sitten nähnyt luonteeni. Olen hoitanut elämäni periaatteessa "oikein" ja mallikkaasti, on korkeakoulutus ja hyvä työpaikka. Olen työelämässä motivoitunut, ahkera ja pidetty työntekijä. Yksityiselämässä olen hyvä tytär, hyvä sisar, hyvä ystävä. Tunnen että minua rakastetaan ja arvostetaan.
Vastapainoksi minulla on myös synkkiä puolia: Olen masentuneisuuteen taipuvainen ja ahdistun helposti. Olen aina huolissani kaikesta, ja pelkään aina epäonnistuvani. Koska pieni stressi on aina takaraivossa, olen jatkuvasti enemmän tai vähemmän kireä, ja joskus tuntemani paineet purkautuvat kiukkuna, murjottamisena ja yleisenä pahantuulisuutena. Muutenkin kaipaan omaa rauhaa, ja jos en sitä saa, tulen pahantuuliseksi. Haaveissani olisi perhe, mutta miten tällaisilla ominaisuuksilla varustettu ihminen voisi omistautua lapsille ja luopua siitä vähästäkin omasta ajasta mitä nyt itselleni saan?
En pidä itseäni vahvana luonteena. Vastoinkäymiset näkyvät minusta kilometrin päähän, enkä itse haluaisi elää niin melankolisen ihmisen kanssa kuin itse olen. Joskus heikkoina hetkinä mietin epäuskoisena, mitä mieheni minussa näkee. Mutta vakuuttaa rakastavansa. Ja tiedän tietenkin etten ole läpeensä paha. En vaan ole tarpeeksi hyväkään.
Onko kukaan muu joutunut pohtimaan tällaisia asioita? Olen joskus miettinyt, pitäisikö suosiolla tyytyä elämään yksin.
Kommentit (19)
Huudan HEPP! Täällä yksi!
Olen tiennyt jo kymmenen-kaksitoista vuotiaasta että koskaan en halua parisuhteessa elää. En ole koskaan kaivannut perhettä.
Johtuneeko kovin itsenäisestä ja omaa tilaa vaativasta luonteestani. Siihen ei sovi sitoutuminen mitenkään. Olen aina ollut jollakin tapaa levoton. En jaksa keskittyä yhteen ihmiseen kauaa, aina kaipaan jotain uutta. Lisäksi olen kovin liikkuvainen luonteeltani, utelias näkemään ja kokemaan maailmaa. Olen asunut tähän mennessä Suomen lisäksi kahdessa Euroopan maassa, nyt muuttamassa kolmanteen.
Suomeen en kaipaa enkä usko palaavani. Tulen loistavasti toimeen omillani. En voisi olla riippuvainen kenestäkään.
Mikään ei saisi minua masentumaan ja kuihtumaan pois niin kuin paikalleen jämähtäminen. Nyt sitten kilvan keksimään minulle "diagnoosia", eksperttejähän siihen täältä löytyy!
Lisättäköön että olen nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huudan HEPP! Täällä yksi!
Olen tiennyt jo kymmenen-kaksitoista vuotiaasta että koskaan en halua parisuhteessa elää. En ole koskaan kaivannut perhettä.
Johtuneeko kovin itsenäisestä ja omaa tilaa vaativasta luonteestani. Siihen ei sovi sitoutuminen mitenkään. Olen aina ollut jollakin tapaa levoton. En jaksa keskittyä yhteen ihmiseen kauaa, aina kaipaan jotain uutta. Lisäksi olen kovin liikkuvainen luonteeltani, utelias näkemään ja kokemaan maailmaa. Olen asunut tähän mennessä Suomen lisäksi kahdessa Euroopan maassa, nyt muuttamassa kolmanteen.
Suomeen en kaipaa enkä usko palaavani. Tulen loistavasti toimeen omillani. En voisi olla riippuvainen kenestäkään.
Mikään ei saisi minua masentumaan ja kuihtumaan pois niin kuin paikalleen jämähtäminen. Nyt sitten kilvan keksimään minulle "diagnoosia", eksperttejähän siihen täältä löytyy!
Lisättäköön että olen nainen.
Olet onnekas, kun voit olla noin varma sinulle sopivasta elämäntyylistä! Kuulostaa siltä, että olet tehnyt oikeita valintoja.
Minä olen myös hyvin itsenäinen, ja usein tuntuu täydellisen epäluontevalta sisällyttää puoliso sellaisiin päätöksiin, jotka koskevat vain minua (paitsi että eivät tietenkään periaatteessa koske, koska seurustelen). On mielenkiintoista, miten voi samanaikaisesti kaivata perhettä ja rakastaa toista, ja kuitenkin tuntea usein suurta ärtymystä koko miestä kohtaan, kun hänen läsnäolonsa estää minua olemasta omassa rauhassani. Samaa tunnetta koin entisessäkin suhteessani, ja voin todeta että vika ei ole ollut ko. miehissä.
Tunnen itseni usein riittämättömäksi kun olen tällainen. Mutta en pysty muuttamaan luonnettani. Olen omaa rauhaa kaipaava, melankolinen, helposti ärsyyntyvä jne. Ne ovat ominaisuuksia jotka tuskin minusta koskaan poistuvat.
ap
Olen ollut avioliitossa ja lapsiakin. Eronnut vuosia sitten ja viihdyn erittäin hyvin yksin. En kestä sellaista päivittäistä toisen huomioimista tai huomioituna olemista. Oma tilan tarve on lisääntynyt koko ajan. Tarvitsen aikaa itselleni ja ajatuksilleni, hiljaisuutta ja vapautta liikkua itse.
Matkailukin on parasta yksin, samoin konsertit ja muut tapahtumat. Yksin pystyn täysin keskittymään aiheeseen ja ei tarvitse jakaa itseäni mihinkään.
Lasteni kanssa ei tietenkään ole ongelmaa olla yhdessä tai töissä ihmisten parissa.
Tässähän minä.
Syyt miksen sovi:
-En ihastu käytännössä koskaan (viimeksi n. 7 vuotta sitten) enkä oikein kiinny uusiin ihmisiin, kaikki joihin tällä hetkellä on jonkinlainen kiintymyssuhde on ollut elämässäni lapsuudestani asti.
-En halua asua kenenkään kanssa yhdessä tai muutenkaan rakentaa mitään "yhteistä elämää"
-Kaikenlainen romantiikka on ällöttävää, parisuhteessa ois hyvää vaan tuttu seksipartneri ja se että ois joku jota pyytää illalla hieroo kipeet hartiat auki
-En ikinä tulis suostuu parisuhteessa yksiavioisuuteen, osaan aavistella että aika monelle tää ois ongelma. Sekin saattais olla toiselle ongelma etten oo tippaakaan mustasukkainen.
-Mulla on aivan valtava yksinolon (ilman ihmisiä) tarve. Mitä mieltä kumppani ois siitä että oisin sillee moro lähen nyt 3 kuukaudeksi koirien kaa lappiin?
Tossa nyt syistäni muutama. Tässä valossa vähän ärsyttää se parisuhdetuputus mitä monet harjoittaa.
Aika paljon olet ehtinyt seukata kun 7 vuotta ja täyttänyt 30 :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut avioliitossa ja lapsiakin. Eronnut vuosia sitten ja viihdyn erittäin hyvin yksin. En kestä sellaista päivittäistä toisen huomioimista tai huomioituna olemista. Oma tilan tarve on lisääntynyt koko ajan. Tarvitsen aikaa itselleni ja ajatuksilleni, hiljaisuutta ja vapautta liikkua itse.
Matkailukin on parasta yksin, samoin konsertit ja muut tapahtumat. Yksin pystyn täysin keskittymään aiheeseen ja ei tarvitse jakaa itseäni mihinkään.
Lasteni kanssa ei tietenkään ole ongelmaa olla yhdessä tai töissä ihmisten parissa.
Minäkin rakastan käydä mm. elokuvissa yksin! Jonkinlainen erakko minussa asuu. Joskus tietenkin on mukavaa olla toisen kanssa, mutta usein on ihanampaa mennä vain yksin.
Tuli mieleen myös sellainen arjen osatekijä kuin miehen perhe. He ovat ihan mukavia ihmisiä, mutta en mitenkään silti kykene välittämään heistä sen syvemmin. Omaa perhettäni rakastan yli kaiken, mutta en vain pysty kiintymään muihin ihmisiin sillä tavalla.
ap
Täällä yksi miespuolinen samanmoinen. Lapsi, vaimo, akateeminen tutkinto, hyvä työ yms. löytyvät. En vain oikeastaan kaipaa ihmisiä, ehkä lastani joskus.
Epäilen olevani jonkin asteinen autisti. Näennäisesti osaan hoitaa asiani hyvin, mutta tuntuu kuin olisin konemaisesti opetellut kaiken. Toisaalta epäilen olevani lievästi masentunut muutenkin tällä hetkellä...
Ihan kuin elämäni olisi jonkinlainen koe, jossa teen aina jotain ja katson mitä tapahtuu. Mitä ilmeisemmin osaan tehdä jotain "oikein", koska olen saavuttanut " kaiken''.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon olet ehtinyt seukata kun 7 vuotta ja täyttänyt 30 :)
Öö, oliko tässä jotain outoa? Kyllä, olen 30-vuotisen elämäni aikana ollut yhteensä 7 vuoden ajan "vakavissa" parisuhteissa. Toki nuorempanakin oli poikaystäviä, mutta ne nyt olivat sellaisia ei-niin-vakavia. Sitten löytyi parikymppisenä tuo ensimmäinen vakava suhde, sen jälkeen pari vuotta sinkkuutta, ja nyt takana kolme vuotta seurustelua.
ap
Mistähän alapeukut? Onko joillekin vaikeaa ymmärtää erilainen tapa elää ja ajatella kuin valtaosalla ihmisistä tuntuu olevan. Upeaa, kun on muitakin kaltaisiani.
Miehet kiinnostuvat minusta ja kaksi on rakastanut syvästi. Itse en ole kyennyt muodostamaan mitään niin vahvaa sidettä, jota voisi kutsua rakkaudeksi. En oikeasti edes ole halunnut sellaista.
Juttelen mielelläni satunnaisesti niitänäitä ja syvällisiäkin, mutta sitten taas tarvitsen omaa latausaikaa . En myöskään voi sietää, kun minua pyydetään makutuomariksi vaateostoksille tai suunnittelemaan juhlia. En itsekään tarvitse mitään arvioijaa kylkeeni.
En ole masentunut tai tylsä, tunnistan ja tunnustan omat tarpeeni ja ne ovat pitkälti oman itsensä kanssa oleilua ja vapautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei sitä kyllä ahdistu omasta perheestä.... kyllä se on viimeinen mistä ahdistuu---- eikö perhe ole se juuri joka voimaa tuo .... en ymmärrä ihmisiä jotka sanovat että työt jatkuu kotona... itse on tehnyt töitä itselleen... ja minusta jotkut ihmiset eivät osaa arvostaa mitä heillä on...minulle tärkeintä on elämässä terveys ja perhe.... työ on sitä varten että saa leipää suuhun. olen opiskeluni opiskellut ja ajattelin jossain vaiheessa jotain.. mutta tietty ikäkin tulee tietyissä asioissa vastaan.... olen myös aika ujo, itsekseni viihtyvä ja tykkään myös seurassa olla mutta en ymmärrä miten se liittyy siihen että olet valinnut puolison jonka kanssa pelaatte hyvin yhteen ja se rupeisi ahdistamaan... tilaa täytyy antaa jokaiselle ihmiselle...
Saanko kysyä miten te olette ylipäätään päätyneet suhteisiin jos ette osaa kiintyä ja rakastaa? Näytättekö kiintymyksen kuitenkin kumppanille ja miten parisuhteenne toimii?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä aloin just tänään miettiä, että en varmaan koskaan löydä mitään ainakaan sellaista perinteistä parisuhdetta. Halusin uutta suhdetta (olen siis suhteessa, jossa mies kelpaisi varmaan vaikka kelle), mutta minulla on silti koko ajan paha olla. Miehen ei tarvitse kuin toimia jossain pienessä asiassa jollain tavalla, joka painelee jotain ärsytysnappuloitani, ja mä uskon, että hän tekee sen tahallaan pilkatakseen toiveitani. En usko miehen rakastavan minua, enkä itse ainakaan rakasta, koska rakkaudenosoituksiini mies suhtautui niin, että pelkkä halaus ei riittänytkään suhteen alussa ennen kuin olimme edes vakituisessa suhteessa, vaan olisi pitänyt seksiä saada! Se vaimentaa uskoni sille, että mies näkee tippaakaan, etten minä tarvitse sellaista jolle naisen ei tartte olla tuon tärkeämpi, että naisi. Siis eri asia, jos etsii pelkkää seksiä.
Mutta siis jos katselen "miesten merta", niin melkeinpä tiedän, ettei minua ole luotu heistä kellekään. Silti en halua olla naisen kanssa, enkä ainakaan tunne itseäni lesboksi. En tiedä todella, millainen suhteeni voisi olla, että nauttiminen siitä pysyisi yllä.
Vierailija kirjoitti:
Saanko kysyä miten te olette ylipäätään päätyneet suhteisiin jos ette osaa kiintyä ja rakastaa? Näytättekö kiintymyksen kuitenkin kumppanille ja miten parisuhteenne toimii?
Olen ollut kaksi kertaa syvästi rakastunut ja kokenut vastarakkautta. Jollakin tavalla olen siis miellyttävä persoona ja yleensä ihmiset pitävät minusta jos jaksan vaan olla sosiaalinen.
Vaimoni hyväksyy taipumukseni vetäytyä omiin oloihini, vaikka on itse todella seurallinen. Vaimo on sanonut, että olen sellainen erakkoluonne ja kun luki aspergerista kertoi kuvailun osuvan hyvin minuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä yksi, joka on ymmärtänyt etten.kuulu parisuhteeseen. Olen elänyt avoliitossa mutta koska oman tilan tarve on tavattoman suuri, ei siitä tullut mitään. Myös henkisen liikkumavaran tarve on suuri, en halua olla tilivelvollinen kellekään ja ärsyynnyn jo siitä, jos kuulumisiani kysellään - jo tämä on liian tungettelevaa. Ärsyynnyn hirveän helposti toisista ihmisistä.
Onneksi olen vihdoin ok asian kanssa, enkä lähde väkisin pakottamaan itseäni muottiin, johon en sovi. Voimia myös sinulle ap itsesi hyväksymiseen juuri sellaisena kuin olet. Become who you are. <3
Myönnän ettei pää ehkä kestäis, jos parisuhteen joskus saisin.
Samanlainen paska mä varmaan oon kuin isäni.
Ajattelen aika samoin ja olen jonkin verran kuvailemasi kaltainen.
Ajattelinkin pysyä poissa suhteista, mutta eräs mies tavoitteli minua todella pitkään ja vannoi haluavansa suhteen kanssani, vaikka kerroin mitä negatiivisia puolia minusta saattaa tulla esiin. Hän kyllä tunsi minut jo pitkältä ajalta, mutta ystävien seurassa olen erilainen ja peitän ahdistusta, surua ja muuta negatiivista enemmän.
No, yritän kuitenkin olla paras mahdollinen minä ja kehittää itseäni. Ehkä sovellunkin suhteeseen, mutta en vain ollut aiemmin tarpeeksi itsevarma tmv.
En ole tuolla tavalla sopimaton, mutta olen liian ailahtelevainen luonnonlapsi. En osaa nähdä kaikkia asioita parisuhteen kannalta huonoina, vaikka poikaystäväni osaa. Viikonloppuna olimme erään miespuolisen ystävän kanssa lenkillä, päädyimme tutkimusmatkalle puhelimen kartan avulla ja hypimme löytämältämme laiturilta lampeen alusvaatteillamme. Poikaystäväni pahastuisi varmasti tästä, vaikka tiedän, ettei hän itse ikinä suostu moisiin irtiottoihin kanssani.
En tavallaan halua lopettaa kenenkään ihailua tai minkään tekemistä, pl. tietty intiimit asiat, parisuhteen takia. Musta vähän tuntuu kuitenkin, että olen todella hetken huumassa elävä ihminen, ja suhde kuinsuhde alkaa kyllästyttää pari viikkoa alkamisensa jälkeen. Alan jo luovuttaa tämän suhteen, ei minusta ole pitämään suhdetta yllä suhteen vuoksi.
Tuo ois voinu olla osittain mun kirjoittamani 16 vuotta sitten. Pelkäsin jääväni sinkuksi herkkyyden ja masentuneisuuden takia. Opiskelin yliopistossa ja oli hyviä ystäviä. En missään nimessä toivonut yksin jäämistä.
Löytyipä sitten mies, jonka kanssa ollaan oltu kimpassa 14 vuotta. Mies on auttanut mua jaksamaan. Toivottavasti et oo liian ankara itelles!
Kuulostat masentuneelta. Voisiko olla että näet itsesi sen takia huonompana kuin olet? Kukaan ei ole parisuhteessakaan täydellinen.