Sinä jonka vanhemmat erosivat kun olit lapsi

Kun ero hoidetaan riittävän huonosti, niin kyllä se traumatisoi. 40 vuotta ei ole riittänyt toipumiseen.

Olimme sisareni kanssa lähinnä tyytyväisiä, että vanhempien tappelu loppui. Olemme molemmat hyvissä väleissä molempien vanhempiemme kannsa.

Tein tilin tätä varten. Itseäni ei traumatisoinut, sillä vanhempani osasivat hoitaa asian niin siististi, kuin mahdollista. Eli minun kuullen ei riidelty turhia ja minua pidettiin hieman pimennössäkin, kunnes päätös erosta oli selvä. Olen sitä mieltä, että oli parempi, että he erosivat, koska muuten tilanne kotona olisi varmasti muuttunut hiljalleen minulle haitalliseksi.

Toki viikottainen ramppaus isältä äidille ja takaisin oli hetkittäin rasittavaa, mutta eipä sekään niin paha ollut.

Loppuvaiheessa vanhempani jopa pääsivät omien riitojensa ylitse ja olivat kuin kavereita, saivat asiat sovittua helposti.

T. vanhemmat erosivat kun olin n. 4v

Olen ainoa lapsi. Vanhempani erosivat, kun olin vasta 2-vuotias, joten en muista oikeastaan mitään tuolta ajalta. Mutta ilmeisesti sovussa erosivat, sillä ovat aina pystyneet osallistumaan yhdessä kaikkiin kevät- ja joulujuhliin, kun olin päiväkodissa ja peruskoulussa. Virallisesti asuin äitini luona, ja viikonloput vietin isäni luona. Matka ei onneksi ollut pitkä, pienempi kun olin niin isä haki minut autolla, jossain vaiheessa aloin mennä itsenäisesti isäni luokse ja takaisin kotiin bussilla. Nyt olen 24-vuotias ja joskus olen pohtinut, millainen lapsuus olisi ollut jos he eivät olisi koskaan eronneet. Mutta mennyttä ei voi muuttaa, ja olen tyytyväinen näin.

Kertokaa muutkin. Tarvitsen tietoa aiheesta. AP

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa muutkin. Tarvitsen tietoa aiheesta. AP

Mihin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa muutkin. Tarvitsen tietoa aiheesta. AP

Mihin?

Läheiseni on vastaavassa tilanteessa. Haluan perspektiiviä kun keskustelemme asiasta, mitkä on hyvät puolet lapsen kannalta, mitkä huonot puolet, mitä pointseja huomioida. Itsellä ei kokemusta. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa muutkin. Tarvitsen tietoa aiheesta. AP

Mihin?

Läheiseni on vastaavassa tilanteessa. Haluan perspektiiviä kun keskustelemme asiasta, mitkä on hyvät puolet lapsen kannalta, mitkä huonot puolet, mitä pointseja huomioida. Itsellä ei kokemusta. AP

Olen itse eroamista vastaan, mutta olen ehkä yksipuolinen koska mitään kokemusta ei ole. En osaa ajatella kaikkia puolia. AP

Kysy ihmisiltä, kumpi on traumatisoinut lapsia enemmän, vanhempien erot vai lasten eläminen vuosia vanhempien huonon ja rakkaudettoman liiton keskellä.

Olisin varovainen, kun lähden keskustelemaan tällaisista asioista läheisen kanssa. Kukaan ulkopuolinen ei voi oikeasti tietää koko tilannetta. En menisi neuvomaan. Päätös erota on niin iso että se pitää tehdä itse.

Täältä palstalta ei tietenkään saa mitään vastauksia, koska tilanteet ja ihmiset ovat niin erilaisia. On hyviä eroja, huonoja eroja ja tarpeellisia eroja ja turhia eroja. Ja miten lapset selviää, se riippuu niiden vanhemmista, jotka eroaa.

Minua traumatisoi eroa enemmän se, ettei isä pitänyt eron jälkeen yhteyttä. Isä hylkäsi totaalisesti ja perusti uuden perheen. Sivusta olen seurannut hyvin hoidettuja eroja ja niissä lapset ihan tasapainoisia.

Minä olin kolmen vanha kun vanhempani erosivat, joten mitään muistikuvaa ei tapahtumista ole.

Mutta sen verran voin sanoa , että tärkeintä mielestäni on erota hyvissä väleissä . Itse en toista vanhempaani oikein nähnyt ennenkuin olin  isompi ja pystyi itse hoitamaan vierailut. 

Mielestäni vanhempien pitäisi olla sen verran aikuisia ettei mustamaalaisi  toista vanhempaa lapselle. Asioissa on aina kaksi puolta . 

Tiedän tapauksia joissa äiti on isää haukkunut niin paljon, ettei lapsi edes aikuisena pysty isää oikein näkemään. Vaikka tosi asiassa isä olisi lasta halunnut nähdä, mutta äiti on tämän estänyt ja lapselle jää tuntemus etttei isä välitä. 

Sitten jos kuvioissa on vanhemmilla uusia puolisoita. Niin siinäkin on omat kuviot. Itselläni jäi ainakin tunne, että uusi puoliso oli lykkäämässä minua toiselle vanhemmalle "pois jaloista". En tuntenut olevani osa tätä uus perhettä. Ja tätä harrasti molemmat vanhemmat, joten minusta tuli "orpo" siis tunne tasolla.

Läheistä suhdetta minulla ei ole vanhempiini eikä heidän puolisoihin. Siis nähdään puolin ja toisin ,mutta huoliani en ole koskaan pystynyt kenellekkään heistä kertomaan. 

Itse olen naimissa ja erokin saattaa jossain vaiheessa tulla. Silloin ei saa olla itsekäs vaan pitää ajatella lasta vaikka itsellä olisi paha olla. 

Vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias. Ero hoidettiin siististi ja isä muutti alle puolen kilometrin päähän. Kuljin koulusta kotiin vuoroin isän ja vuoroin äidin luokse, mitään kiveen hakattuja tapaamispäiviä ei ollut - pääasia että sain viettää molempien kanssa aikaa yhtä paljon. Vanhemmat olivat eron jälkeen hyvissä väleissä ja ovat edelleen, myös heidän nykyiset puolisonsa ovat keskenään tuttuja ja kavereita.

Lapsena sitä tietenkin ihmettelee eroa, mutta nyt aikuisena olen enemmänkin ihmetellyt miksi kaksi niin erilaista ihmistä on edes päätynyt yhteen. Hyvä että ymmärsivät kuitenkin sen, että vaikka parisuhteensa ei toiminut niin he pystyivät silti olemaan hyviä vanhempia ja kasvattajia omilla tahoillaan. Olen iloinen että he eivät kaataneet minun niskaani sitä taakkaa, että olisivat minun takiani joutuneet olemaan vuosi tolkulla onnettomina saman katon alla. En olisi kestänyt sellaista vastuuta. Onneksi sain kaksi onnellista, tasapainoista vanhempaa vaikka mitään satujen ydinperhettä ei ollutkaan. Olen läheinen molempien vanhempieni kanssa edelleen, ikää nyt 30.

Asiasta on tutkimuksia ja ero on aina jonkinverran haitallinen lapsille. Riippuu myös siitä, miksi ero tuli. Jos haluatte pohjustaa hyvän eron, älkää pettäkö. Erotkaa ensin ja menkää vasta sitten uuteen suhteeseen. Itse en teininä halunnut pitää yhteyttä isään ja hänen uuteen suhteeseensa, jota pidin eron syynä. Äidille olen kiitollinen, ettei muuttanut uuden kumppaninsa kanssa yhteen ennenkuin me lapset muutimme pois kotoa. Äidin uusi mies on reilu ja rehti ja tullut minulle omaa isää läheisemmäksi.

Minulle taisi olla. Olin 10-11 -vuotias kun vanhemmat erosivat enkä muista tuosta tai sitä edeltävästä ajasta mitään. En edelleenkään tiedä, mitä varsinaisesti tapahtui ja missä ajassa, mutta käsittääkseni eroon liittyi pettämistä ja sivusuhde sekä petetyn osapuolen vakava sairaus. Sen tiedän, että eron myötä jouduin muuttamaan lapsuudenkodistani ja että muutuin luonteeltani sulkeutuneeksi, näin minulle ovat muut kuvailleet. Olen ollut lapsesta (erosta?) asti masentunut, nyt olen 30v.

Hoitakaa eronne paremmin.

Eron jälkeisellä ajalla on varmaan eniten merkitystä? Vanhempien uudet kumppanit, uudet lapset, uusperhekuviot, vanhemman muutto... Ei ole ideaalisinta lapselle.