Gallup: Kuinka moni on jo löytänyt itsensä?

En usko, että olen. Ikää vasta 19 vuotta.

Aika lailla. Mutta minun pitäisi olla miljardööri.

En ole löytänyt. Harmittaa, kun tuntuu joillain olevan niin helppoa.

N35

Olen lapsesta asti ollut sinut itseni kanssa, joten en voi puhua itseni löytämisestä.

Vikojahan minussakin on, ja niitä korjaillaan kun pystytään.

Ette te lopulta mitään löydä vaan lakkaatte vaan etsimästä.

En tiedä onko kellään mitään erityistä tehtävää tai tarkoitusta. En ole sinut itseni kanssa mutta en usko että kukaan muukaan asemassani olisi. Minäkin haluaisin olla miljardööri, tai miljonäärikin riittäisi.. elämä olisi paljon parempaa kun ei tarvitsisi huolehtia rahasta. Olen 35 v.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko kellään mitään erityistä tehtävää tai tarkoitusta. En ole sinut itseni kanssa mutta en usko että kukaan muukaan asemassani olisi. Minäkin haluaisin olla miljardööri, tai miljonäärikin riittäisi.. elämä olisi paljon parempaa kun ei tarvitsisi huolehtia rahasta. Olen 35 v.

Tosin tiedän kyllä mihin haluaisin elämäni käyttää ja siihen tarvittaisi noita miljoonia, eli kun en ole työkykyinen niin voisipahan ainakin matkustella ja elää mukavasti penniä venyttämättä vaikkei mitään sen ihmeellisempää saisi koskaan aikaiseksi. Nopeuttaisi myös huomattavasti työkyvyn parantumista, joka voi jäädä alhaiseksi kun olosuhteetkin ovat niin kuormittavat.

Vierailija kirjoitti:

Ette te lopulta mitään löydä vaan lakkaatte vaan etsimästä.

Olen kyllä kanssasi eri mieltä. Ei mielestäni tyyneys ja rauha elämässä ole liikaa vaadittu, se että tietää paikkansa. Mielestäni elämä nimenomaan on matka josta on tarkoitus nauttia, ja parhaitenhan siitä nauttii kun on hyvä olla. Itsensä löytäminen on henkistä kasvua. 

Se että sanoo ettei etsivä mitään löydä, on pahinta vastuuttomuutta. Sitä että kierii vain tyytymättömyydessä, eikä ota itse vastuuta omasta ainutkertaisesta elämästä.

Tosin kun tarkkailee ihmisiä niin huomaa että aika moni on jämähtänyt teinivuosien tasolle, eikä ole lähtenyt tekemään mitään henkistä kasvua ja itsetutkiskelua. 

Vierailija kirjoitti:

En ole löytänyt. Harmittaa, kun tuntuu joillain olevan niin helppoa.

N35

Totta, toisilla tuntuu olevan helpompaa. Kuten yksi tässä ketjussa jo kirjoittikin, toiset ovat aina olleet sinut itsensä kanssa, ja tietoisia, tai ainakin tietoisempia itsestään kuin toiset. Mutta uskon että kuka meistä vain joka haluaa tehdä henkistä kasvua pystyy myös sitä tehdä. Se vaatii aikaa ja jonkinlaista tilaa tosin, se että juoksee pää kolmantena jalkana ei auta itsensä kuulemisessa. Puhumattakaan tästä yhteiskunnasta, joka laittaa meille kaikenlaisia ajatuksia päähän siitä mikä on ihailtavaa, arvostettavaa, mihin tulisi pyrkiä, mitä on menestys jne.. Ei ihme että siinä paineessa ei löydä itseään!

Olen itse nyt 34-v, ja luulen että olen viimeisten vuosien aikana löytänyt itseäni enemmän. Välillä harmittaa että miksi vasta nyt, mutta toisaalta parempi nyt kuin ei koskaan. Rohkaisen kääntämään siis katsetta sisäänpäin, jos minä olen löytänyt itseäni, niin kyllä sinäkin siihen pystyt. :) Itselle pitää olla armollinen, ja kannustava, ja haluta elää omannäköistä elämää niin ettei keinutuolissa kaduta katsoa taaksepäin. :)

Itseäänetsimässä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette te lopulta mitään löydä vaan lakkaatte vaan etsimästä.

Olen kyllä kanssasi eri mieltä. Ei mielestäni tyyneys ja rauha elämässä ole liikaa vaadittu, se että tietää paikkansa. Mielestäni elämä nimenomaan on matka josta on tarkoitus nauttia, ja parhaitenhan siitä nauttii kun on hyvä olla. Itsensä löytäminen on henkistä kasvua. 

Se että sanoo ettei etsivä mitään löydä, on pahinta vastuuttomuutta. Sitä että kierii vain tyytymättömyydessä, eikä ota itse vastuuta omasta ainutkertaisesta elämästä.

Tosin kun tarkkailee ihmisiä niin huomaa että aika moni on jämähtänyt teinivuosien tasolle, eikä ole lähtenyt tekemään mitään henkistä kasvua ja itsetutkiskelua. 

Tuo on tuota henkistä höpinää. Kun ns. lakkaa etsimästä, löytää, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Ne ketkä ovat jämähtäneet teinitasolle, se on heidän polkunsa.

Heippa

Onko täällä muille oma paikka täysin selvä? 

Minulla on aika lailla selvää. Olen 28-vuotias.

Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Sen osalta etsiminen on päättynyt. Koskaanhan ei ihminen tule valmiiksi, eikä mielestäni parisuhdekaan. Se on pitkä matka, joskin ihana. Haluan kulkea sen juuri tuon ihmisen kanssa. Hän tekee minusta paremman ihmisen.

Lisäksi opiskelen alaa, jossa pääsen hyödyntämään vahvuuksiani ja intohimojani, ja joka työllistää ainakin näillä näkymin hyvin. Oman jutun löytäminen kesti kauan ja vaati monta yritystä ja erehdystä. Opiskelua on vielä vuosia edessä, mutta yritän nyt malttaa nauttia tästäkin ajasta, vaikka taloudellisesti onkin tiukkaa.

Olen aika hyvin selättänyt vakavat mielenterveysongelmat. Lääkitys on vieläkin, ja käyn terapiassa aika usein. Kuitenkin oloni on pääosin hyvä, joten valtavaa parannusta on tapahtunut. Toivottomuus, epätoivo ja kuolemantoiveet ovat poissa. Tuntuu, että oma paikka maailmassa on löytynyt, tai ainakin on ihan sillä hilkulla.

Unelmia minulla tietenkin on. Kenelläpä ei olisi? Kuitenkin nautin tästä "keskeneräisyydestäkin", joten koen löytäneeni paikkani elämässä. En tiedä, millä elämäni täyttäisin, jos saavuttaisin kaikki unelmani. Haaveilu antaa puhtia kehittymiseen, ja siitä on varsinkin nyt opiskeluaikana paljon hyötyä.

Hei vierailija, 

Kiitos paljon kommentistasi! Oli mielenkiintoista lukea kokemuksistasi ja mukava kuulla että olet löytänyt paikkasi, tai ainakin hilkulla. :)  Hyviä ajatuksia.

Olen itse hieman suvantovaiheessa, nyt löydettyäni itseäni enemmän, ja pohdin uskallanko kääntää kelkkani täydellisesti ja lähteä kokonaan uudelle alalla. Muiden ajatuksista kuuleminen antaa ajateltavaa. 

Täällä yksi. Ei siihen muuta tarvita kuin oivallus siitä että ei ole yhtään sen tärkeämpi kuin kukaan muukaan ja että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen ja paljon ylikin.

Minä tiedän kyllä, mitä haluan tehdä ja saavuttaa elämässäni. Suunnitelmia ja projekteja on vaikka muille jakaa. Tie vain tuntuu kovin jyrkältä, ja elämäntilanne on jatkunut monta vuotta kehnona. Vuosia meni elämästä hukkaan pieleen menneen yrityksen (sen mukana tuli velkaantuminen) ja masennuksen takia. Nyt on alkanut terveyskin prakaamaan, ja on välillä fyysisestikin hankalaa tehdä niitä asioita mitä oikeasti haluaa tehdä. Pelkään, että minulle saattaa olla tulossa MS-tauti.

Olen 35. En tiedä, onko tilanteeni sikäli erikoinen, että tiedän mitä haluan ja olen suunnitelmistani innostunut, mutta elämäntilanne saa kaiken tuntumaan vähän siltä, kuin uisi koko ajan vastavirtaan. Muut tuntemani masentuneet ja ahdistuneet eivät oikein jaksa innostua mistään, joten en tiedä sitten, olenko edes varsinaisesti masentunut.

Vastauksena kysymykseen: uskon, että olen löytänyt itseni, mutta kartan mukaan löydän itseni juuri tällä hetkellä suosta. :D

En ole koskaan etsinyt itseäni enkä osaa hahmottaa asioita sitä kautta.

Ap:n luonnehdinta kuului: "Tarkoitan itsensä löytämisellä sitä, että tiedätte kuka olette ja mikä on teidän tehtävä ja tarkoitus täällä ja suurinpiirtein tiedätte miten elämänne haluaisitte käyttää. Ja sitä että teillä on rauha/tyyneys itsenne kanssa."

En ole koskaan tietoisesti pyrkinyt tähän päämäärään. Olen etsinyt totuutta ja tiennyt aina, että se löytyy itseni ulkopuolelta.

Kun kohtasin totuuden, sain vastauksen siihen, kuka olen, mikä on tehtäväni ja tarkoitukseni ja olen tiennyt, miten käyttää elämäni; myös rauha ja tyyneys sisältyy tähän.

Totuus on Jeesus, Jumalan Poika, joka syntyi ihmiseksi, sovitti ihmisten synnit ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

En voi sanoa että olen löytänyt itseäni.

Tunnen vain että elämäni olisi parempi erakkona ilman ihmisiä ympärilläni.

Minulta on usein kysytty mitä haluan totuuden olen sanonut en mitään, en edes tablettia millä kirjoitan nyt enkä paikkaa missä nyt olen.

Kauas pois ihmisten läheisyydestä elää vain kuin eletty kivikaudella.

Vierailija kirjoitti:

En voi sanoa että olen löytänyt itseäni.

Tunnen vain että elämäni olisi parempi erakkona ilman ihmisiä ympärilläni.

Minulta on usein kysytty mitä haluan totuuden olen sanonut en mitään, en edes tablettia millä kirjoitan nyt enkä paikkaa missä nyt olen.

Kauas pois ihmisten läheisyydestä elää vain kuin eletty kivikaudella.

Lisään tekstiini Uskonto on aina ollut minulle punainen vaate niin paljon kuin voi saada anteeksi ja kuinka se pelastaa totuus kun siinä on miten paljon sillä tuotetaan tuskaa kumminkin saadaan anteeksi kun uskoo siihen.

Koskaan ei voi sanoa olevansa perillä, ihmisessä on monta eri kerrosta ja ulottuvuutta. Kun yhden sipulin kerroksen saa kuorittua, niin eteen tulee seuraava.

Minä löysin itseni ap:n tarkoittamalla tavalla joskus 36-38-vuotiaana. Se on se uloin sipulin kerros, tai korkeintaan toiseksi uloin.

42-45-vuotiaana pääasin käsiksi omaan alitajuntaani. Löysin oman varjoni. Luulin tulleeni perille omassa etsinnässä, mutta ei. Matka jatkuu yhä.

Sittemmin olen erottanut itsessäni sen, mikä minä oikeasti olen, ja mikä on kulttuurin/kasvatuksen/oman ylpeyden/oman minäihanteen ero. Olen tajunnut, että se, mitä olen pitänyt "minänä", ei olekaan todellinen "minäni.

Minulla on rauha itseni kanssa ja tiedän, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan olen menossa. Olen aina pohtinut näitä juttuja ja mielestäni ollut aina myös sisäisesti rauhallinen ja tyytyväinen tähän elämään.

Ainoa asia, mitä en ole vielä saanut selvitettyä itselleni, on ihmiskunnan elämän tarkoitus. Mikä pohjimmainen järki ja mielekkyys tässä kaikessa oikein on?! Tämä siitäkin huolimatta, että olen kristitty ja uskon siihen, että Jumalalla on tarkoitus tälle kaikelle. Mutta en silti pääse rauhaan sen ajatuksen kanssa enkä saa vaadittavaa selitystä normaaleista vastauksista kuten toisista ihmisistä ja rakkaudesta ja jälkeläisistä.

Mutta olen oppinut hyväksymään sen, että tämä kaihertaa minua ja olen löytänyt sen(kin) asian suhteen rauhan. Ikää on 35 vuotta.