Jääkö lapsiperheessä parisuhde aina kakkoseksi? Jos jää niin miksi?

Kyllä meitä onnellisesti parisuhteessa olevia vanhempia on myös. Asiaa auttaa, jos lapsi on yhteinen hanke eikä vain toisen haluama ja sittemmin omima asia. Ja kumpikin kantaa kortensa kekoon lapsen suhteen.

Mutta jos voimat on ihan loppu ja aikaa vähän, niin on pakko priorisoida, selvitä edes siitä mistä on pakko. Yleensä se on vain toinen. Toinen jaksaisi jostakin syystä panostaa parisuhteeseenkin. Näin se usein menee.

Huoh :D Ei se parisuhde ole pelkkää seksiä ja seksiä ei vauvavuotena välttämättä juuri ole, ihan hormonalisista syistä. Parisuhde ei tietenkään jää syrjään, kun perheen kanssa tehdään yhdessä asioita. Nykyään ihmisistä ei ole enää vanhemmiksi, oma hedonismi vie toiseen punkkaan eikä pystystä edes vuotta paria olemaan ilman seksiä/vähemmällä seksillä, koska kaikki on pakko saada HETI.

Miten ne lapset voisi edes laittaa kakkossijalle? Pienet lapset tarvisevat äitiään jatkuvasti. Kunnon mies ymmärtää tämän ja tukee naisen äitiyttä. Pikkulapsiaika ei kestä ikuisuutta.

Meidän tapauksessa mies vetäytyi lasten tuoman lisävastuun kantamisesta kokonaan, joten minä etäännyin hänestä. Seksi hänelle olisi kelvannut (siis oi anteeksi eikun siis niin parisuhteen laatuaika) koko päivän laiskottelun jälkeen kun lapset on nukkumassa ja huusholli hoidettu oman työpäivän jälkeen. Päädyin suhteen pahikseksi, koska se "laatuajan" viettäminen miehen kanssa tosiaan lopahti väsymykseen ja epäreiluun työnjakoon. Sitä vinkumista en sitten enää hirveän kauan kuunnellut vaan otin eron.

Vierailija kirjoitti:

Huoh :D Ei se parisuhde ole pelkkää seksiä ja seksiä ei vauvavuotena välttämättä juuri ole, ihan hormonalisista syistä. Parisuhde ei tietenkään jää syrjään, kun perheen kanssa tehdään yhdessä asioita. Nykyään ihmisistä ei ole enää vanhemmiksi, oma hedonismi vie toiseen punkkaan eikä pystystä edes vuotta paria olemaan ilman seksiä/vähemmällä seksillä, koska kaikki on pakko saada HETI.

Miten ne lapset voisi edes laittaa kakkossijalle? Pienet lapset tarvisevat äitiään jatkuvasti. Kunnon mies ymmärtää tämän ja tukee naisen äitiyttä. Pikkulapsiaika ei kestä ikuisuutta.

Näin. Ja vielä se, että isä toivottavasti on sitten toinen tasavertainen vanhempi äidin rinnalla. Äiti synnyttää lapsen ja useinhan se menee myös niin, että imettää, ruokkii ja hoitaa lasta enemmän alussa. Jotenkin kuitenkin roolien pitäisi nopeasti alkaa myös kasvaa siten, että vanhemmuudesta tulisi jaettua. Vaikka äiti imettäisi, kaiken muun voi tehdä myös isä, kumpi vain ehtii.

Sori ap, mutta kyllä ne lapset ovat aina ykkössijalla. Se ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti, että parisuhde on mennyttä. Edelleen huomioin ja rakastan miestäni, vaikka lapset saavat varsinkin nyt pieninä aimo osan huomiostani.

Eiköhän tuo ole ap ihan tilastojen perusteella bullshittiä. 

http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tila…

Avioeroista siis 40% tapahtuu lapsettomissa parisuhteissa. Niiden osuus parisuhteista on kumminkin vain 35 %, joten tästä näkee, että ero osuu herkemmin lapsettomiin kuin lapsia omaaviin pariskuntiin.

http://www.stat.fi/til/perh/2010/02/perh_2010_02_2011-11-30_kat_001_fi…

Joten mitä se taas olikaan, mitä halusit kuulla...? Lähtöolettamuksesi on jo väärä.

Totta kai lisääntynyt työmäärä ja velvollisuudet voivat olla rasite, jos pariskunnan työnjako ei toimi alkaa päällekään.

Ja lapsi-vanhempi -suhteeseen on helppo "paeta", jos parisuhde ei toimi.

Mutta iso osa lapsien vanhemmista hitsautuu lapsen ansiosta entistäkin tiiviimmin yhteen.

Eikä rakkaus lapseen ole pois rakkaudesta puolisoon. Kysymyksenasettelustasi huomaa tosiaan sen, ettei sinulla ole kokemusta asiasta. Aika moni yhden lapsen vanhempikin pelkää, että toisen lapsen syntymä on jotenkin pois rakkaudesta esikoiseen, mutta ei se ole - molempia voi rakastaa ihan valtavasti - ja rakkaus mieheen/vaimoon on kumminkin aina hyvin toisenlaista rakkautta, seksuaalis-romanttista, joka ei todellakaan kilpaile omaa lastaan kohtaan tunteman rakkauden kanssa, JOS parisuhde on kunnossa.

Usein ongelmana on ajanpuute. Lapset ovat kaikessa mukana 24/7 ja lasten ehdoilla mennään. Pienet lapset tarvitsevat aikuista koko ajan. Tuollainen tarvitsevuus voi olla henkisesti varsin raskasta, vaikka molemmat vanhemmat osallistisivatkin tasapuolisesti lasten ja kodin hoitoon. Yhteistä aikaa ilman lapsia ei ole, jos ei ole tukiverkostoja, joille saisi lapsia välillä hoitoon. Omassa lähipiirissäni on nuori perhe, jossa sekä vanhempien omat vanhemmat että heidän sisaruksensa, tätinsä, setänsä ja serkkunsa pyrkivät tarjoamaan apuaan niin paljon, että kerran kuukaudessa pääsevät koko viikonlopuksi kahdestaan jonnekin ja useamman kerran kuukaudessa muutamiksi tunneiksi. Heillä siis on mahdollisuus antaa toisilleen kahdenkeskistä aikaa ilman, että lapset tarpeineen tulevat jatkuvasti heidän luokseen. Parisuhde tuntuu voivan heillä oikein hyvin, vaikka lapset ovat pieniä ja pienellä ikäerolla. 

Ei se lapsi sitä parisuhdetta pilaa, meillä parisuhde voi ihan yhtä hyvin nyt kuin ennen lasta.

Monessa perheessä käy niin , että elämästä tulee taistelu siitä kumpi saa olla hoitamatta lasta, tarvitaan "omaa-aikaa". Se näivettää parisuhteen ja perhe-elämän. Ei koskaan voida tehdä mitään perheenä vaan pitää päästä kavereiden kanssa viettämään "lapsivapaata" tai pitää päästä harrastamaan. Vähitellen ollankin sitten vieraannuttu kumppanista kun ei sitä olla nähtykkään pitkiin aikoihin kun aina jommankumman pitää hoitaa lasta.

Parempi olisi viettää aikaa perheenä ja hoitaa joku ulkopuolinen hoitamaan lasta jos tarvitaan lapsivapaata, ja viettää silloin pariskuntana aikaa. Toki sillointällöin oma-aikakin on tarpeen mutta se ei saa olla tärkein asia.

Eikä koskaan pitäisi arvottaa kumpi on tärkeämpi, kumppani vai lapsi. Rakkautta ei ole rajallinen määrä vaan se lisääntyy sitä mukaa kun on enemmän rakstettavia.

Ei jää, tai ainakaan se ei ole mikään automaatio. Koska tahansa mies ja vaimo voivat vieraantua toisistaan ja kasvaa erilleen, lapsilla tai lapsettomana. Niin kuin seiska tuossa juuri todisti, se avioero iskee helpommin lapsettomiin kuin lapsia hankkineisiin pariskuntiin. 

Vierailija kirjoitti:

Huoh :D Ei se parisuhde ole pelkkää seksiä ja seksiä ei vauvavuotena välttämättä juuri ole, ihan hormonalisista syistä. Parisuhde ei tietenkään jää syrjään, kun perheen kanssa tehdään yhdessä asioita. Nykyään ihmisistä ei ole enää vanhemmiksi, oma hedonismi vie toiseen punkkaan eikä pystystä edes vuotta paria olemaan ilman seksiä/vähemmällä seksillä, koska kaikki on pakko saada HETI.

Miten ne lapset voisi edes laittaa kakkossijalle? Pienet lapset tarvisevat äitiään jatkuvasti. Kunnon mies ymmärtää tämän ja tukee naisen äitiyttä. Pikkulapsiaika ei kestä ikuisuutta.

Ihan ensimmäinen askel parisuhteen säilyttämiseen on se, että vanhemmuus ei ole yhtä kuin äitiys, jossa mies pysyttelee taka-alalla vain ymmärtäen ja tukien.  Se on yhteinen projekti, jolloin molemmat ymmärtävät että se tuo muutoksia perheen dynamiikkaan, ihan jo siitä syystä että yhteistä aikaa on nyt jakamassa pieni vauva (joka tarvitsee sitä paljon). Yhtä hyvin siis kunnon nainen ymmärtää tämän ja tukee miehen isyyttä.

Lapsia ei laiteta kakkossijalle, vaan otetaan mukaan perheeseen tasaveroisina jäseninä. Tasaveroisuus ei tarkoita sitä, että kalenterista katsotaan että kaikki saavat yhtä paljon, vaan sitä, että se joka perheessä eniten huolenpitoa ja apua kaipaa, sitä myös saa. Ja alussa se on ehdottomasti pieni vauva.  

Parisuhdeajan käsitettä on myös lähes pakko laajentaa. Jos odotuksissa on ruusuisia hotelliöitä kahdestaan ja kaikki muu on ihan paskaa niin metsään menee. Parisuhdetta vaalitaan joka päivä arjessa, pusuilla, pienillä huomionosoituksilla ja yllätyksillä. Parisuhdeaikaa on myös puistossa lekottelu kun vauva nukkuu vaunuissa.

Ei jää. Ihmettelen tätä nykyajan touhotusta tästä ongelmasta. 

Monet meistä ap hyvä ovat ehtineen elää sitä lapsetonta parisuhdetta pitkään, mekin mieheni kanssa 13 vuotta. Siihenkin voi kyllästyä, ettei kukaan tarvitse välttämättä sinua ja aina voi mennä ja tulla miten huvittaa... Oli aivan mahtavaa sitoutua pieneen ihmiseen, joka tarvitsee juuri sinua ja jolle sinä olet maailman tärkein! Eikä tämä tunne koske vain äitejä, vaan myös isiä.

N50

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh :D Ei se parisuhde ole pelkkää seksiä ja seksiä ei vauvavuotena välttämättä juuri ole, ihan hormonalisista syistä. Parisuhde ei tietenkään jää syrjään, kun perheen kanssa tehdään yhdessä asioita. Nykyään ihmisistä ei ole enää vanhemmiksi, oma hedonismi vie toiseen punkkaan eikä pystystä edes vuotta paria olemaan ilman seksiä/vähemmällä seksillä, koska kaikki on pakko saada HETI.

Miten ne lapset voisi edes laittaa kakkossijalle? Pienet lapset tarvisevat äitiään jatkuvasti. Kunnon mies ymmärtää tämän ja tukee naisen äitiyttä. Pikkulapsiaika ei kestä ikuisuutta.

Ihan ensimmäinen askel parisuhteen säilyttämiseen on se, että vanhemmuus ei ole yhtä kuin äitiys, jossa mies pysyttelee taka-alalla vain ymmärtäen ja tukien.  Se on yhteinen projekti, jolloin molemmat ymmärtävät että se tuo muutoksia perheen dynamiikkaan, ihan jo siitä syystä että yhteistä aikaa on nyt jakamassa pieni vauva (joka tarvitsee sitä paljon). Yhtä hyvin siis kunnon nainen ymmärtää tämän ja tukee miehen isyyttä.

Lapsia ei laiteta kakkossijalle, vaan otetaan mukaan perheeseen tasaveroisina jäseninä. Tasaveroisuus ei tarkoita sitä, että kalenterista katsotaan että kaikki saavat yhtä paljon, vaan sitä, että se joka perheessä eniten huolenpitoa ja apua kaipaa, sitä myös saa. Ja alussa se on ehdottomasti pieni vauva.  

Parisuhdeajan käsitettä on myös lähes pakko laajentaa. Jos odotuksissa on ruusuisia hotelliöitä kahdestaan ja kaikki muu on ihan paskaa niin metsään menee. Parisuhdetta vaalitaan joka päivä arjessa, pusuilla, pienillä huomionosoituksilla ja yllätyksillä. Parisuhdeaikaa on myös puistossa lekottelu kun vauva nukkuu vaunuissa.

Komppi.

Vierastan kovasti sitä ap:n ja joidenkin muidenkin myllyttämää ajatusta, että aina pitää lapsi/lapset siirtää jonnekin pois silmistä, että parisuhdetta voi hoitaa. Kyllä meillä ainakin hoidettiin parisuhdetta koko ajan niin, että lapset olivat kotosalla, jo siksikin, että isovanhemmista ei ollut mitään apua ja toinen lapsista on haasteellinen erityislapsi. Lapset eivät estä juttelua ja tunteiden ilmaisua, seksiä voi harrastaa lasten nukahdettua niin, että makkarin oven panee lukkoon...

 Ja kas kummaa, silti ollaan tiiviisti ja onnellisesti yhä yhdessä miehen kanssa, oltu jo 31 vuotta.

7

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh :D Ei se parisuhde ole pelkkää seksiä ja seksiä ei vauvavuotena välttämättä juuri ole, ihan hormonalisista syistä. Parisuhde ei tietenkään jää syrjään, kun perheen kanssa tehdään yhdessä asioita. Nykyään ihmisistä ei ole enää vanhemmiksi, oma hedonismi vie toiseen punkkaan eikä pystystä edes vuotta paria olemaan ilman seksiä/vähemmällä seksillä, koska kaikki on pakko saada HETI.

Miten ne lapset voisi edes laittaa kakkossijalle? Pienet lapset tarvisevat äitiään jatkuvasti. Kunnon mies ymmärtää tämän ja tukee naisen äitiyttä. Pikkulapsiaika ei kestä ikuisuutta.

Ihan ensimmäinen askel parisuhteen säilyttämiseen on se, että vanhemmuus ei ole yhtä kuin äitiys, jossa mies pysyttelee taka-alalla vain ymmärtäen ja tukien.  Se on yhteinen projekti, jolloin molemmat ymmärtävät että se tuo muutoksia perheen dynamiikkaan, ihan jo siitä syystä että yhteistä aikaa on nyt jakamassa pieni vauva (joka tarvitsee sitä paljon). Yhtä hyvin siis kunnon nainen ymmärtää tämän ja tukee miehen isyyttä.

Lapsia ei laiteta kakkossijalle, vaan otetaan mukaan perheeseen tasaveroisina jäseninä. Tasaveroisuus ei tarkoita sitä, että kalenterista katsotaan että kaikki saavat yhtä paljon, vaan sitä, että se joka perheessä eniten huolenpitoa ja apua kaipaa, sitä myös saa. Ja alussa se on ehdottomasti pieni vauva.  

Parisuhdeajan käsitettä on myös lähes pakko laajentaa. Jos odotuksissa on ruusuisia hotelliöitä kahdestaan ja kaikki muu on ihan paskaa niin metsään menee. Parisuhdetta vaalitaan joka päivä arjessa, pusuilla, pienillä huomionosoituksilla ja yllätyksillä. Parisuhdeaikaa on myös puistossa lekottelu kun vauva nukkuu vaunuissa.

Tämä oli viisaasti kirjoitettu. Lisäisin vielä, että jos seksin panee tauolle pariksi vuodeksi se harvemmin palaa suhteeseen. Pieni vauva sitäpaisi nukkuukin niin paljon, että mahdollisuuksia seksille on yllin kyllin.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo ole ap ihan tilastojen perusteella bullshittiä. 

http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tila…

Avioeroista siis 40% tapahtuu lapsettomissa parisuhteissa. Niiden osuus parisuhteista on kumminkin vain 35 %, joten tästä näkee, että ero osuu herkemmin lapsettomiin kuin lapsia omaaviin pariskuntiin.

http://www.stat.fi/til/perh/2010/02/perh_2010_02_2011-11-30_kat_001_fi…

Joten mitä se taas olikaan, mitä halusit kuulla...? Lähtöolettamuksesi on jo väärä.

Totta kai lisääntynyt työmäärä ja velvollisuudet voivat olla rasite, jos pariskunnan työnjako ei toimi alkaa päällekään.

Ja lapsi-vanhempi -suhteeseen on helppo "paeta", jos parisuhde ei toimi.

Mutta iso osa lapsien vanhemmista hitsautuu lapsen ansiosta entistäkin tiiviimmin yhteen.

Eikä rakkaus lapseen ole pois rakkaudesta puolisoon. Kysymyksenasettelustasi huomaa tosiaan sen, ettei sinulla ole kokemusta asiasta. Aika moni yhden lapsen vanhempikin pelkää, että toisen lapsen syntymä on jotenkin pois rakkaudesta esikoiseen, mutta ei se ole - molempia voi rakastaa ihan valtavasti - ja rakkaus mieheen/vaimoon on kumminkin aina hyvin toisenlaista rakkautta, seksuaalis-romanttista, joka ei todellakaan kilpaile omaa lastaan kohtaan tunteman rakkauden kanssa, JOS parisuhde on kunnossa.

Hoo, kiitti, oon monesti miettinytkin että kummissa erotaan enemmän. Tuon tilaston näytän vela-siskolleni, joka mielellään aina säälittelee mun elämääni, kun lapset hänen mukaansa tietty pilaa meidän avioliitonkin.

Vierailija kirjoitti:

Musta se on surullinen ajatus. Parisuhde on kuitenkin sen perheen perusta, siitä kaikki alkaa.

Tiedän vain ihan liikaa pariskuntia ja perheitä joissa lasten myötä hyväkin suhde on näivettynyt ihan täysin, ja yleensä se on toinen osapuoli joka jää siinä sivuun. Eli jompikumpi asettaa lapset täysin suhteen edelle.

Ei nyt tarvitse varmaan mainita ettei minulla ole lapsia, mutta juuri tässä on yksi syy. En voisi koskaan hylätä elämäni tärkeintä ihmistä vain saadakseni jotain uutta (lapsen/lapsia), varsinkin jos hänen kanssaan niitä haluaisin.

Tottakai lapset vaatii paljon pienenä, mutta jotenkin se että ei voi sietää miestään lähellään lasten myötä, kuulostaa aivan kamalalta.

Aika monesti nämä tapaukset päättyy niin, että jompi kumpi löytää jonkun toisen joka sitä läheisyyttä antaa.

Tottakai, jos lapsia haluaa niin pitäisi molempien sitoutua siihen että ruuhkavuodet on mitä on, mutta sitä vain en ymmärrä miten sen suhteen voi ihan kokonaan unohtaa? Meneekö lapset aina ykköseksi ja suhde hoidetaan sitten jos/kun jaksetaan? Kuinka moni jaksaa olla loputtomasti itsestäänselvyys?

Varsinkin siinä vaiheessa kun aletaan puhua puolisosta "isäntä" tai kutsua häntä pelkällä sukunimellä, voi ennustaa ettei liitto tule enää kovin kauaa kestämään.

Tähän voisi vielä liittää ne rusettipipo/hemulimekkoäidit. Eli muututaan ihan toiseksi persoonaksi lasten myötä ja puolisosta tulee joku täysin ulkoistettu tyyppi.

Kertokaa nyt, onko mahdollista säilyttää hyvä, aikuinen parisuhde perheen ohella? Ja jos ei, niin miksi?

On. Minusta hyvän, aikuisen ja luottamuksellisen parisuhteen kulmakiviä on se, että se elää ja kasvaa tilanteen mukana. Jos molemmat vanhemmat suhtautuvat pikkulapsiaikaan realistisesti ja yhtenä vaiheena elämän varrella, parisuhde pysyy hyvänä ja vahvistuu edelleen. Hyvän parisuhteen mittarina ei kannata eikä voi käyttää enää sitä, mitä se on 20-vuotiailla opiskelijoilla, vaan kannattaa rakentaa parhaansa siitä mitä kulloinkin käytettävissä on.  

Minusta molempien osapuolien pitää ymmärtää, että se, ettei huomionosoituksia toiselta tule yhtä paljon kuin ennen lapsia, ei ole osoitus välinpitämättömyydestä, vaan siitä että osansa (alussa ison osan) huomiosta vie nyt lapsi. Jos vertailukohteena pitää mustasukkaisesti aikaa ennen lapsia, niin tottakai pettymyksiä tulee ja isosti. Jos taas ymmärtää tilanteen poikkeuksellisuuden ja toisaalta ainutlaatuisuuden, niin molemmat voivat kokea saavansa tuplasti enemmän rakkautta kuin ennen lasta.

Ranskassahan parisuhde menee perinteisesti aina lasten edelle, mutta (ainakin miesten kesken todella yleinen) sivusuhde menee vielä sen parisuhteenkin edelle... tiedä sitten mikä on syy ja mikä seuraus.

Ap:n aloitus on niin asenteellinen äitejä kohtaan etten viitsi edes vastata.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo ole ap ihan tilastojen perusteella bullshittiä. 

http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tila…

Avioeroista siis 40% tapahtuu lapsettomissa parisuhteissa. Niiden osuus parisuhteista on kumminkin vain 35 %, joten tästä näkee, että ero osuu herkemmin lapsettomiin kuin lapsia omaaviin pariskuntiin.

http://www.stat.fi/til/perh/2010/02/perh_2010_02_2011-11-30_kat_001_fi…

Joten mitä se taas olikaan, mitä halusit kuulla...? Lähtöolettamuksesi on jo väärä.

Totta kai lisääntynyt työmäärä ja velvollisuudet voivat olla rasite, jos pariskunnan työnjako ei toimi alkaa päällekään.

Ja lapsi-vanhempi -suhteeseen on helppo "paeta", jos parisuhde ei toimi.

Mutta iso osa lapsien vanhemmista hitsautuu lapsen ansiosta entistäkin tiiviimmin yhteen.

Eikä rakkaus lapseen ole pois rakkaudesta puolisoon. Kysymyksenasettelustasi huomaa tosiaan sen, ettei sinulla ole kokemusta asiasta. Aika moni yhden lapsen vanhempikin pelkää, että toisen lapsen syntymä on jotenkin pois rakkaudesta esikoiseen, mutta ei se ole - molempia voi rakastaa ihan valtavasti - ja rakkaus mieheen/vaimoon on kumminkin aina hyvin toisenlaista rakkautta, seksuaalis-romanttista, joka ei todellakaan kilpaile omaa lastaan kohtaan tunteman rakkauden kanssa, JOS parisuhde on kunnossa.

Ohis, tämä on ihan totta. Me tässä pallottelemme ajatusta toisesta lapsesta, ja etenkin minulla tuo (järjellä typeräksi tietämäni) ajatus silti kummittelee välillä päässä. Että kenet tähän nyt muka voisi ottaa pilaamaan toimivan perhekuviomme.