Kauan odotettu (5v) vauva syntyi 2kk sitten. Haluaisin entisen elämäni takaisin.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä nyt sitä synnytyksen jälkeistä masennusta vai mitä. Kaikki on niin täydellistä kuin ikinä vaan voi olla - paremmin kuin kuvittelin ja osasin odottaa.

Synnytys oli helppo ja nopea, vauva on helppo ja nukkuu yöt hyvin ja päivälläkin pitkiä unia. Minä saan nukuttua, käytyä suihkussa, syötyä, vauva viihtyy lattiallakin itsekseen, että voin hyvin tehdä kotitöitä.

Elämästä hävisi jotenkin tavoite, kun vauva syntyi. Oltiin niin pitkään yritetty ja odotettu ja tätäkin ennen oli aina joku suuri tavoite, jota kohti pyrittiin. Naimisiin meneminen, vakituisen työn saaminen, ensiasunnon ostaminen - kaikki isoja asioita, joita kohti pyrittiin. Ja sitten vauva. Nyt minulla on niin sanotusti kaikki. En osaa nauttia tästä.

Haluaisin aikaan ennen vauvaa, kun oli joku tavoite, jota kohti pyrin. Nyt ei ole mitään. Olen vain. Tätäkö tämä on seuraavat 20 vuotta? Olen vain?

Ymmärtääkö kukaan tätä? Olenko ainut tällaisten ajatusten kanssa?

ap

Eli halusit saada vauvan mutta et kasvattaa lasta ja elää perhe-elämää? Ei, en ymmärrä. Varsinkaan jos viisi vuotta on sitä lasta yrittänyt.

Tuossa vaiheessa on aika tavallista haluta se vanha elämä takaisin, eikä se välttämättä vielä ole masennusta. Parikuinen vauva ei oikein vielä anna mitään takaisin, kun se hädin tuskin vasta hymyilee. Kun lapsi alkaa oppia uusia juttuja, niin siitä alkaa olla enemmän iloa :) uusia tavoitteita (lapsen kautta) saa elämään, kun lapsi alkaa olla sen ikäinen, että sille voi opettaa asioita, harjoitella yhdessä, järjestää elämyksia ja ylipäänsä kehittää lasta ja hänen persoonaansa. Tietysti elämään kannattaa ajan kanssa hankkia muitakin, esim. työhön liittyviä tavoitteita. Mutta joo, pienen vauvan kanssa elämä tuntuu herkästi tyhjältä ja sisällöttömältä, koska sitä se on.

Vierailija kirjoitti:

Eli halusit saada vauvan mutta et kasvattaa lasta ja elää perhe-elämää? Ei, en ymmärrä. Varsinkaan jos viisi vuotta on sitä lasta yrittänyt.

Halusin. En vain oikein saa kuvailtua oloani. Sain siis kaiken sen, mistä ikinä olen haaveillut ja silti on masentunut olo. Kaikki on hyvin, mutten nauti siitä yhtään. En oikein edes voi valittaa mistään, kun kaikki on niin hyvin. En vain saa hymyä irtoamaan.

ap

Joo, ei.

Ihan normaalia on. Minä olen katunut lapsen tekoa heti ensimmäisen synnyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli halusit saada vauvan mutta et kasvattaa lasta ja elää perhe-elämää? Ei, en ymmärrä. Varsinkaan jos viisi vuotta on sitä lasta yrittänyt.

Halusin. En vain oikein saa kuvailtua oloani. Sain siis kaiken sen, mistä ikinä olen haaveillut ja silti on masentunut olo. Kaikki on hyvin, mutten nauti siitä yhtään. En oikein edes voi valittaa mistään, kun kaikki on niin hyvin. En vain saa hymyä irtoamaan.

ap

Tota, keksi jotain sisältöä elämään.

Mulle tuo masennus tuli kun pitkään hoitamani isä kuoli. Sulla on tylsää.. Nykyihmisellä on kun kaikki loppuviimein onnistuu. Vaihtakaa kämppää, hanki harrastus tai mieluiten, hanki joku ongelma.

Sun uusi tavoite on nyt kasvattaa lapsestasi kunnon ihminen. Siinä sulle tekemistä seuraalle kahdellekymmenelle vuodelle.

Elätkö kenties muiden asettamien tavoitteiden mukaan? Sosiaalisen paineen?

Alkakaa rakentamaan taloa seuraavaksi. Sitten voittekin alkaa keskittymään avioeron selvittelyyn.

Suurin ja vaikein tavoite elämässäsi on tästä eteenpäin lapsen kasvattaminen hyvinvoivaksi, menestyväksi ja ympäristöstä, ihmisistä ja eläimistä välittäväksi ihmiseksi. Siinä on todellakin haastetta kerrakseen.

Seuraavien 20 vuoden tavoitteesi on kasvattaa yhteiskuntakelpoinen yksilö, tukea kasvua ihmisenä ja kasvaa itse samalla. Työ on vasta alussa ja lupaan, ettet juuri ehdi vain olla :D

-16-vuotiaan äiti, voiton puolella

Tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu. Minulla pysäyttävä tekijä ei ollut vauva, vaan vakituinen työ neljän vuoden työttömyyden (ja sitä edeltävien silppu- ja pätkätöiden) jälkeen. Olin yhtäkkiä tilanteessa, jossa minulla oli ihana perhe, vakituinen koulutusta vastaava työ, onnellinen avioliitto, omistusasunto - kaikki siis niin täydellisesti kuin ikinä vaan voi olla.

Huomasin, että töihin lähteminen on tahmaista. En nauttinut siitä yhtään. Olin niin tottunut sellaiseen elämään, jossa pyrin jotain kohti (viime vuodet työllisyys), etten osannut vain "olla". Tätä kesti noin vuoden. Sitten aloin harrastaa ja sain elämääni sisältöä sitä kautta. Nykyään työ on pieni osa elämääni, se pakollinen, joka mahdollistaa muun elämisen. Aiemmin ajattelin työn olevan suuremmassa osassa ja siksi petyin, kun en saanut siitä mitään.

Lähe kehittämään itseäsi kotona olemisen rinnalla. Opiskele vaikka jotain ihan täysin uutta, opettele uusi harrastus tai jotain. Ymmärrän sinua täysin, olen samantyylinen ihminen, että masennun ellei elämässä ole jotain tavotteita ja haasteita. Mutta yritä oppia nautimaan siitä rauhastakin, lapsen kanssa olista. Sellainen tasapaino itsensä kehittämisen ja vauvan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Alkakaa rakentamaan taloa seuraavaksi. Sitten voittekin alkaa keskittymään avioeron selvittelyyn.

:DDDD

Ymmärrän tuon tunteen vaikka minulla ei lapsia olekaan. Vähän samanlaista kuin minkä tahansa ison tavoitteen jälkeen tuleva masennuksenkaltainen olo. Sellainen, että "mitäs nyt, tätäkö tämä nyt sitten on". Minulla on tullut sellainen, joskin varmasti lievempi kuin sinulla, mm. valmistumisen, miehen kanssa yhteenmuuton ja ensiasunnon oston jälkeen. Uskoisin sen olevan täysin normaalia. Ihmisillä on paljon normaaleja tunteita ja tuntemuksia, joista ei ole sallittua puhua leimaamisen takia.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Musta sun kannattaisi pyrkiä unihtamaan toi tavoiteajattelu kokonaan, mennä itseesi ja miettiä, mitkä asiat (triviaaleja tai ei) tuottavat sulle iloa ja nautintoa ja keskittyä niihin. Tai jos on pakko, luoda projekteja niiden ympärille. Harrastukset ovat myös hyvä tapa luoda elämään projekteja ja sisältöä.

Ymmärrän hyvin, että jos ajatuksesi on varmaan yli 20 v ollut, että elämän tarkoitus on hankkis lapsi, koulutus, työ, mies ja asunto, on varmaan jotenkin tyhjä olo, kun niiden hankkimisen jälkeen ei tapahtunutkaan "mitään".

Voi olla reaktio pitkään stressiin mutta kuulostaa ihan perus masennukselta. Mene lääkäriin.

Ymmärrän pointtisi. Itse asiassa se ei varmaan edes johdu vauvasta, vaan tilanne olisi sulla sama, jos "viimeinen" tavoitteesi, jota kohti pyrkiä, olisi ollut vaikka omistusasunto (ja olisit ollut omasta halustasi lapseton) ja olisit nyt saavuttanut kaikki itsellesi asettamasi tavoitteet. Tajusinko?

Menee kyllä ohi ja siitä eteenpäin iloitset lapsestasi. Ajattele vaikka niin, että joutuisit palaamaan taaksepäin ilman tietoa lapsesta, eikö tunnukin pahalta? 

Miksi vain kommentteja joissa soimataan? Miksi on noin vaikea ymmärtää tunne-elämän muutoksia ja sitä että kaikki ei ehkä menekään miten suunnittelee? Kärsitkö ap eksistentiaalisesta ahdistuksesta?