Lue keskustelun säännöt.
Yksin, ei parannusta tilanteeseen luvassa.
14.05.2017 |
En vain tahdo jaksaa. Olen jotenkin jäänyt ihan yksin. Erosin surkeasta liitosta, jossa minua kohdeltiin kuin palvelijaa. Lasteni isän käsitys vanhemmuudesta on se, että hän tapaa lapsia yhden päivän kuukaudessa! Silloin hän toki esittää hyvää isää. En tajua miksi hän halusi vain noin vähän tapaamisia. Hänen ei edes tarvitse minua tavata vaihtotilanteissa. Hän myös haluaa tavata vain kahta nuorinta, ei vanhinta.
Vanhin lapsista on vaikeasti kasvatettava asperger lapsi, toinen add, ja kolmas terve. ADD ja terve eivät oikeastaan ole haasteellisia, ja heidän kanssaan pystyy liikkumaan ulkona. Vanhimman kanssa kaikki on vaikeaa. Olen saanut erilaisia tukitoimia. Osa, kuten kuntoutusryhmä ja erityiskouluun siirto ovat jonkin verran helpottaneet tilannetta. Suurin osa on ollut täysin turhia, ja lähinnä hankaloittaneet elämäämme. Isän mielestä olen keksinyt lasten diagnoosit, koska haen huomiota ja sääliä, ja tekosyytä lorvia kotona. Diagnoosit siis ovat lääkärin antamat, ei minun keksimäni.
En pysty menemään töihin. Lapset vaativat kotona ollessaan jatkuvaa valvontaa. Voisin todennäköisesti tehdä tulevaisuudessa puoltapäivää, jos onnistuisin saamaan keskimmäisellä ip-kerhopaikan. Nyt en jaksa ajatellakaan työn tekemistä. Tipahdan todennäköisesti toimeentulotuelle pian. Häpeän sitä, etten voi tarjota lapsille normaalia keskituloista lapsuutta, jossa itse elin.
En saa tukea perheeltäni, tai suvultani. En pysty äidille puhumaan näistä vaikeuksista ja yksinäisyydestäni. Jos yritän puhua joskus jotain vaikeaa, hän lopettaa jollain syyllä puhelun. Hän ei siedä sitä että joku on surullinen, tai väsynyt. Äidin todellisuudessa ei väsytä, eikä olla pettyneitä. Hän myös kertoo sukulaisille valheita minusta. Väittää minun olevan töissä, ja ei puhu mitään lasteni vaikeuksista. Varmaan häpeää. Ikinä hän ei ole avustanut millään tavalla. Olen vähentänyt soittamista, kun siitä tulee paha mieli. Isä ei alunperinkään ole ollut minulle läheinen, nyt hän ei edes muista minua.
Minulla on kyllä tuttuja ja teen vapaaehtoistyötä kerran viikossa sillä aikaa, kun lapset ovat koulussa. Ystäviä minulla ei ole. Varmaan se on oma vika. Vanhimman lapsen ollessa pieni ystävät vain katosivat. Lapsi oli varmasti heidän mielestään ilkeä ja rasittava. Pikkuhiljaa lakkasivat ottamasta yhteyttä. Myöhemmin en enää itse jaksanut ketään kutsua kylään. Ja vaikeimpina aikona en jaksanut siivota ja laittaa kotia. En halunnut kenenkään näkevän.
Ajattelen kovasti tulevaisuutta. Opiskelua, työtä, muuttoa. Sellaisia asioita joita haluaisin tehdä, kun pystyn. Sanotaan, että on olemassa kolmenlaisia ihmisiä. On silloin, nyt ja sitten kun ihmisiä. Minä olen selkeästi sitten kun ihminen. Odotan lasten aikuisuutta ja haaveiden toteuttamista. Jos elän viisikymppiseksi, niin silloin kaikki lapseni ovat täysi-ikäisiä. On tosin mahdollista, että keskimmäinen jää silti vastuullani. Hänellä on hyvästä käytöksestä huolimatta oppimisessa paljon ongelmia. Mutta hänen kanssaan kyllä pärjää.
Olen pahoillani , jos kirjoitukseni loukkasi jotakuta. Halusin vain kirjoittaa anonyyminä jonnekin, koska kuten sanoin, minulla ei ole ketään jolle purkaisin asioitani.
Kommentit (12)
Osanotto ja voimia. Oletko pyytänyt lastensuojelusta tukea? Voivat auttaa ihan konkreettisesti, jotta saisit hengähtää ja vähän omaa aikaa. Keskusteluapua esim. terveyskeskuksen psykologilta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoituksestasi sai vaikutelman, että oletat ja odotat paljon apua ja tukea muilta ihmisiltä. Ja sitten kun et tätä saa, niin koet itsesi petetyksi, yksinäiseksi ja hyljätyksi. Aikuinen ihminen. Olisiko peiliin katsomisen paikka? Miksi piti synnyttää KOLME lasta, eikö äitiyteen olisi vähempikin määrä riittänyt? Ja tuskin miehesi ja avioliittosi muuttui huonoksi yhdessä yössä. Ihan itse päätit siihen huonoon avioliittoon ja huonolla isälle synnyttää lisää lapsia ja nyt valitat, kun lapset ovat vähän hankalia ja elämä ei ole helppoa?
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle, oikeasti. Muista, että elämän polun seuraavan mutkan takaa voi tulla vastaan jotain, mikä muuttaa kaiken valoisammaksi. Ja vaikkei pysyvää onnentilaa, niin pienistäkin asioista voi löytyä iloa.
Kiitos. Lapset tekevät mukaviakin asioita. Tänään sain lahjaksi lapsilta piirustuksen (vanhin piirsi hyönteisiä pikkutarkasti), tyynyn vohvelikankaasta, ja rannekorun puuhelmistä. Ulkoilu on myös mukavaa. Käymme yleensä myöhään ulkona, ettei vanhin hermostu, tai aiheuta ongelmia muille lapsille. Keskimmäinen on nyt löytänyt ystäviä, kun vaihtoi myös erityiskouluun, ja nuorimmalla on onneksi myös ystäviä. Pienillä hetkillä tosiaan jaksaa eteenpäin, vaikka monesti väsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Osanotto ja voimia. Oletko pyytänyt lastensuojelusta tukea? Voivat auttaa ihan konkreettisesti, jotta saisit hengähtää ja vähän omaa aikaa. Keskusteluapua esim. terveyskeskuksen psykologilta?
Meillä on pari vuotta sitten ollut lastensuojelun asiakkuus. Perhetyöhön petyin kyllä pahasti, ja lopetin sen vuoden kuluttua. Perhetyöntekijä ei halunnut jäädä lasten kanssa yksin, koska koki ettei pärjää vanhimman kanssa. Se varmasti pitikin paikkaansa. Tukiperhettä haettiin koko asiakkuuden ajan, mutta ei saatu. Olemme kokeilleet myös perheneuvolaa. Vanhimmalla ei silloin vielä ollut diagnoosia, ja luulo siellä oli että kaikki johtuu minusta. Psykologi on hyvä idea, tai diakoniatyöntekijä. Voisihan se olla tosiaan myös joku ammattilainen jolle puhuisin. Se tosin jää syksyyn, kun koulut alkaa, ja minulla on joitakin tunteja aikaa päivisin. Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi sai vaikutelman, että oletat ja odotat paljon apua ja tukea muilta ihmisiltä. Ja sitten kun et tätä saa, niin koet itsesi petetyksi, yksinäiseksi ja hyljätyksi. Aikuinen ihminen. Olisiko peiliin katsomisen paikka? Miksi piti synnyttää KOLME lasta, eikö äitiyteen olisi vähempikin määrä riittänyt? Ja tuskin miehesi ja avioliittosi muuttui huonoksi yhdessä yössä. Ihan itse päätit siihen huonoon avioliittoon ja huonolla isälle synnyttää lisää lapsia ja nyt valitat, kun lapset ovat vähän hankalia ja elämä ei ole helppoa?
Oho. Nythän luulisi, että siellä joku sukulainen kirjoittaa😅. Onko sinusta mukavaa olla yksin? Ilman ketään kenelle kertoisit vaikeista asioista. Ja kyllähän minä tunnen itseni petetyksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Haluaisin että minulla olisi joku, vaikka äitini jolle voisin kertoa asioitani, ja saada myötätuntoa. Hoitoapua en tule saamaan (toisin kuin sisko), enkä rahallista apua. Minulla oli kolme lasta silloin kun vanhin lapsi sai diagnoosin. Hän ei ole vähän vaikea, vaan todella haasteellinen. Keskimmäisellä on useampi ongelma ADD:n lisäksi. Hän ei ole hankalaluonteinen vaan diagnooseista huolimatta hänen kanssaan pärjää. Avioliiton huonoudesta sinun pitäisi kysyä entiseltä mieheltä. En tiedä mikä hänelle tuli, kun vastuu ei enää kiinnostanut. Vai kiinnostiko koskaan. Lapsettoman parin elämä on kuitenkin hyvin erilaista, kuin lapsiperheen elämä vastuunkin suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi sai vaikutelman, että oletat ja odotat paljon apua ja tukea muilta ihmisiltä. Ja sitten kun et tätä saa, niin koet itsesi petetyksi, yksinäiseksi ja hyljätyksi. Aikuinen ihminen. Olisiko peiliin katsomisen paikka? Miksi piti synnyttää KOLME lasta, eikö äitiyteen olisi vähempikin määrä riittänyt? Ja tuskin miehesi ja avioliittosi muuttui huonoksi yhdessä yössä. Ihan itse päätit siihen huonoon avioliittoon ja huonolla isälle synnyttää lisää lapsia ja nyt valitat, kun lapset ovat vähän hankalia ja elämä ei ole helppoa?
Oho. Nythän luulisi, että siellä joku sukulainen kirjoittaa😅. Onko sinusta mukavaa olla yksin? Ilman ketään kenelle kertoisit vaikeista asioista. Ja kyllähän minä tunnen itseni petetyksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Haluaisin että minulla olisi joku, vaikka äitini jolle voisin kertoa asioitani, ja saada myötätuntoa. Hoitoapua en tule saamaan (toisin kuin sisko), enkä rahallista apua. Minulla oli kolme lasta silloin kun vanhin lapsi sai diagnoosin. Hän ei ole vähän vaikea, vaan todella haasteellinen. Keskimmäisellä on useampi ongelma ADD:n lisäksi. Hän ei ole hankalaluonteinen vaan diagnooseista huolimatta hänen kanssaan pärjää. Avioliiton huonoudesta sinun pitäisi kysyä entiseltä mieheltä. En tiedä mikä hänelle tuli, kun vastuu ei enää kiinnostanut. Vai kiinnostiko koskaan. Lapsettoman parin elämä on kuitenkin hyvin erilaista, kuin lapsiperheen elämä vastuunkin suhteen.
Mutta siis. Sulla kun oli jo tuo vanhin lapsi, niin vaikka ei silloin vielä heti ollutkaan diagnoosia niin täytyihän sinun huomata että on todella haasteellinen tapaus? Että hänen kanssaan on kaikki vaikeaa, jopa ihan normaali arki? Että kaikki ei ole ihan kunnossa sen lapsen kohdalla? Ja silti päätit synnyttää lisää lapsia, kuten tämän kolmannen? Eikö siinäkään vaiheessa tullut mieleen, että mitenköhän minä oikein jaksan ja pärjään KOLMEN lapsen kanssa kun vanhinkin on niin haastava? Ja ihan varmasti tämä miehen vastuuttomuus ja huono kohtelu (kohdistuen sinuun) näkyi jo lasten ollessa ihan pieniä eli avioliitto oli huono ja silti päätit tehdä kolmannen lapsen? En nyt enempää jankkaa, mutta pointtini on että elämäsi "kurjuus" on ihan omaa syytäsi ja omien valintojesi seurasta. Tunnut vaan jatkuvasti etsivän kurjuuteesi syytä muualta ja osoittelet muiden (sukulaistesi, ex-miehesi) virheitä ja odotat muilta ratkaisua ja apua taakkaasi, jonka olet itse aiheuttanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi sai vaikutelman, että oletat ja odotat paljon apua ja tukea muilta ihmisiltä. Ja sitten kun et tätä saa, niin koet itsesi petetyksi, yksinäiseksi ja hyljätyksi. Aikuinen ihminen. Olisiko peiliin katsomisen paikka? Miksi piti synnyttää KOLME lasta, eikö äitiyteen olisi vähempikin määrä riittänyt? Ja tuskin miehesi ja avioliittosi muuttui huonoksi yhdessä yössä. Ihan itse päätit siihen huonoon avioliittoon ja huonolla isälle synnyttää lisää lapsia ja nyt valitat, kun lapset ovat vähän hankalia ja elämä ei ole helppoa?
Oho. Nythän luulisi, että siellä joku sukulainen kirjoittaa😅. Onko sinusta mukavaa olla yksin? Ilman ketään kenelle kertoisit vaikeista asioista. Ja kyllähän minä tunnen itseni petetyksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Haluaisin että minulla olisi joku, vaikka äitini jolle voisin kertoa asioitani, ja saada myötätuntoa. Hoitoapua en tule saamaan (toisin kuin sisko), enkä rahallista apua. Minulla oli kolme lasta silloin kun vanhin lapsi sai diagnoosin. Hän ei ole vähän vaikea, vaan todella haasteellinen. Keskimmäisellä on useampi ongelma ADD:n lisäksi. Hän ei ole hankalaluonteinen vaan diagnooseista huolimatta hänen kanssaan pärjää. Avioliiton huonoudesta sinun pitäisi kysyä entiseltä mieheltä. En tiedä mikä hänelle tuli, kun vastuu ei enää kiinnostanut. Vai kiinnostiko koskaan. Lapsettoman parin elämä on kuitenkin hyvin erilaista, kuin lapsiperheen elämä vastuunkin suhteen.
Mutta siis. Sulla kun oli jo tuo vanhin lapsi, niin vaikka ei silloin vielä heti ollutkaan diagnoosia niin täytyihän sinun huomata että on todella haasteellinen tapaus? Että hänen kanssaan on kaikki vaikeaa, jopa ihan normaali arki? Että kaikki ei ole ihan kunnossa sen lapsen kohdalla? Ja silti päätit synnyttää lisää lapsia, kuten tämän kolmannen? Eikö siinäkään vaiheessa tullut mieleen, että mitenköhän minä oikein jaksan ja pärjään KOLMEN lapsen kanssa kun vanhinkin on niin haastava? Ja ihan varmasti tämä miehen vastuuttomuus ja huono kohtelu (kohdistuen sinuun) näkyi jo lasten ollessa ihan pieniä eli avioliitto oli huono ja silti päätit tehdä kolmannen lapsen? En nyt enempää jankkaa, mutta pointtini on että elämäsi "kurjuus" on ihan omaa syytäsi ja omien valintojesi seurasta. Tunnut vaan jatkuvasti etsivän kurjuuteesi syytä muualta ja osoittelet muiden (sukulaistesi, ex-miehesi) virheitä ja odotat muilta ratkaisua ja apua taakkaasi, jonka olet itse aiheuttanut.
Ei se ihan noin simppeliä ole. Hän oli vauva-ajat huomattavan helppohoitoinen. Söi hyvin nukkui pitkiä yöunia. Taaperona hän kehittyi nopeasti verrattuna muihin. Oppi numerot kaksivuotiaana ja kolmevuotiaana hallitsi kirjaimet, ja puhui selkeätä suomea. Erityisyydet alkoi huomaamaan kolmevuotiaana ja silloin odotin nuorinta.
Vietimme monta vuotta lapsetonta elämää. Ei siinä tarvitse samalla lailla kantaa vastuuta, kuin vanhempana. Voi mennä ja tulla miten haluaa. Niin tein minäkin. En osannut ajatella ettei mies ota vastuuta lapsista, kuten minä tein. Ja mies ei tosiaan ollut päihdeongelmainen yms.
Olen lukuisia kertoja kuullut esim. siskoltani ja entisiltä ystäviltäni miten kaikki on minun vikani, joten paatoksesi ei yllätä, tai loukkaa. Toivon kuitenkin, ettet käyttäydy noin mahdollisia omia lapsiasi kohtaan, jos heille tulee elämässä vaikeata. Sellaista ei unohda, eikä anna anteeksi. Menettäisit jossain vaiheessa yhteyden omaan lapseen ja mahdollisiin lapsenlapsiin. Se, että kokee olevansa oikeassa toisen asiassa, ei ole sen arvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman jaksamisesi ja elämäsi mielekkyyden takia, valitse jokin sinulle mieleinen asia ja toteuta sitä arjessa. Nyt, ei "sitten kun". Pala kerrallaan pääset kiinni siihen, että ansaitset asioita _nyt_.
Miten täällä voi tarjota apua ilman että yhteystiedot tulevat kaikkien nähtäviksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin voisin tarjota apua AP:lle. Ilmaista ehkäisyneuvontaa :)
Vierailija kirjoitti:
Minäkin voisin tarjota apua AP:lle. Ilmaista ehkäisyneuvontaa :)
Olet kyllä harvinaisen inhottava ihminen.
Voimia ap:lle!
Voimia sinulle, oikeasti. Muista, että elämän polun seuraavan mutkan takaa voi tulla vastaan jotain, mikä muuttaa kaiken valoisammaksi. Ja vaikkei pysyvää onnentilaa, niin pienistäkin asioista voi löytyä iloa.