Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta ei pidetä?
10.05.2017 |
Tämö ongelma on ollut koko elämäni. Jo lapsena huomasin, etteivät muut lapset pidä minusta. Kavereita on ollut kyllä jonkin verran, mutta aina on tuntunut että nekin on ollut ns. kamalan vaivan alla ylläpitää. Olen mielestäni ihan mukava ja ystävällinen muita ihmisiä kohtaan, mutta eipä tästäkään ole paljoa apua ollut. Ihmiset esittävät kyllä mukavaa seurassani, mutta saan sitten jälkeenpäin kuulla jotain ikävää itsestäni tai ihan vain aistin sellaisen vihan ja halveksunnan minua kohtaan vaikka mukavaa esitetäänkin. En kertakaikkiaan käsitä mistä tämä johtuu?! Niinkuin jo mainitsin, olen ystävällinen muita kohtaan, en koskaan loukkaa ketään tahallisesti, pukeudun asiallisesti, toki tykkään laittautua sillon tällöin mutta en koe että tämän pitäisi ketään haitata. Ulkonäöstäni vielä sen verran, kun siitä nyt joku varmasti kysyy erikseen, niin olen hoikka, vaaletukkainen perusnätti nainen. Toisaalta kasvoistani on sanottu, että ne ovat "mieleen jäävät, erilaisen näköiset", mitä lie se ikinä tarkoittaakaan. Kuitenkin näkisin, että noilla ulkonäköasioilla ei pitäisi niinkään olla merkitystä, vaan sillä käytöksellä ja luonteella. Onko muilla samoja ongelmia, ja onko selvinnyt mistä tällänen voisi johtua? Kenties jotain, mitä en itse välttämättä tajua?
Kommentit (21)
Vierailija kirjoitti:
Sä oot liian kiltti kuten minäkin. Ala kusipääksi, ihme kyllä, ne pärjää elämässä parhaiten.
Liian kiltti ja ystävällinen ovat mielestäni kaksi eri asiaa. Osaan kyllä pitää puoleni tarvittaessa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sinä olet hyvä juuri noin. hyviä asioita tulee, tsemppiä!
Ei minustakaan koskaan ole oikein pidetty. Olen hyväksynyt asian, en tavallaan ota sitä enää henkilökohtaisesti. Näin elämästäni on tullut helpompaa ja pystyn olemaan vapautuneemmin oma itseni. En vain satu olemaan sellainen ihminen, joka houkuttelisi muita pitämään itsestään. Mutta ei se mitään. Tällainen minä vain nyt olen. Nautin kyllä ihmisten seurasta ja kohtaamisista. Töissä juttelen ja olen ystävällinen. Mutta siinä se. Kukaan ei kaipaa seuraani sen enempää. Näin se vain on.
MInulla oli ja on edelleenkin vastaava tilanne, en tutustu helposti ihmisiin enkä saa helposti ystäviä, mutta toisaalta minulle on sanottu pitkän tuttavuuden jälkeen, että nyt vasta he kokevat tuntevansa minut ja kuinka kiva olen.
Ystävyyksistä olen usein huomannut, että vaikka itse olen kuvitellut olevani tasavertainen ystävä, niin huomaan, että minut kuitenkin on jätetty ulkopuolelle, kun muu porukka tai osa siitä on mennyt keskenään menoihin ja jättänyt kertomatta minulle. Nuorempana oli joskus kova paikka.
Olen introvertti ja kuulemma hiukan vaikea lähestyttävä, mitä en itse oikein ymmärrä, mistä se voisi johtua. Vanhemmiten olen tosin huomannut, että kasvojeni ilmeet eivät aina vastaa sitä, mitä tunnen tai tarkoitan ilmaista, esimerkiksi jos tarkoitan hymyillä työhaastattelussa pätevän ja kiinnostuneen ja tehokkaan oloisesti, sain palautetta mutkan kautta, että en vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta (vaikka siis todellakin olin), tai kerran tutut kommentoivat, että olivat nähneet minut yksin kaupassa ruokaostoksilla, mutta eivät uskaltaneet lähestyä, kun näytin niin vihaiselta. Usein myös vasta tilanteen jo mentyä huomaan, että minunhan olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, ja siten osoittaa kiinnostusta jne.
Eräs herätys oli, kun minulle tehtiin Myers Briggs -analyysi, ja sen purkaja/kurssin vetäjä totesi, että tiesi heti, kun kävelin sisään luokkaan, mikä tyyppi minä olen ja että näytän "minä en tarvitse ketään" -tyypiltä.
Sinänsä siis introverttinä viihdyn hyvin yksin enkä useinkaan koe kaipaavani läheisiä ystäviä, mutta aina välillä tämä tuntuu ns. epäreilulta, ja myös välillä pelkään, että välillisesti lapseni kärsii tästä, eikä häntä ehkä kutsuta leikkitreffeille niin usein kuin muita tämän minun "ominaisuuteni" vuoksi.
En minäkään usko, että ulkonäkö (kauneus, tyylikkyys) sinänsä vaikuttaa, mutta sillä vaikutelmalla, minkä muille antaa on. Ja se vaikutelma muodostuu myös siitä, miltä näytät - eli esimerkiksi näytätkö kiinnostuneelta vai et, tai vihaiselta jne.
En siis valitettavasti osaa antaa sinulle neuvoja tai lääkkeitä, muuta kuin että jatka vaan sitkeästi yrittämistä ja pidä kiinni nykyisistä ystävyyksistä/tuttavuuksista. Tuollainen oppimis/toimintatyylitesti voi lisätä ymmärrystä ja muutenkin erilaisten ihmistyyppien "anatomiaan" tutkiminen voi auttaa sinua ymmärtämään, miten toiset ihmiset ajattelevat. Usein myös valmistaudun tapaamaan ystäviä miettimällä, mistä viimeksi puhuimme ja mitä asioita voisin siitä tai muusta ajankohtaisesta kysellä ja niin edelleen, mikä kuulostaa ehkä "palaveriin valmistautumiselta", mutta koska en ole hyvä ex tempore sosiaalisissa tilanteissa, tämä on auttanut minua.
Vierailija kirjoitti:
sinä olet hyvä juuri noin. hyviä asioita tulee, tsemppiä!
Voi kiitos <3 Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
MInulla oli ja on edelleenkin vastaava tilanne, en tutustu helposti ihmisiin enkä saa helposti ystäviä, mutta toisaalta minulle on sanottu pitkän tuttavuuden jälkeen, että nyt vasta he kokevat tuntevansa minut ja kuinka kiva olen.
Ystävyyksistä olen usein huomannut, että vaikka itse olen kuvitellut olevani tasavertainen ystävä, niin huomaan, että minut kuitenkin on jätetty ulkopuolelle, kun muu porukka tai osa siitä on mennyt keskenään menoihin ja jättänyt kertomatta minulle. Nuorempana oli joskus kova paikka.
Olen introvertti ja kuulemma hiukan vaikea lähestyttävä, mitä en itse oikein ymmärrä, mistä se voisi johtua. Vanhemmiten olen tosin huomannut, että kasvojeni ilmeet eivät aina vastaa sitä, mitä tunnen tai tarkoitan ilmaista, esimerkiksi jos tarkoitan hymyillä työhaastattelussa pätevän ja kiinnostuneen ja tehokkaan oloisesti, sain palautetta mutkan kautta, että en vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta (vaikka siis todellakin olin), tai kerran tutut kommentoivat, että olivat nähneet minut yksin kaupassa ruokaostoksilla, mutta eivät uskaltaneet lähestyä, kun näytin niin vihaiselta. Usein myös vasta tilanteen jo mentyä huomaan, että minunhan olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, ja siten osoittaa kiinnostusta jne.
Eräs herätys oli, kun minulle tehtiin Myers Briggs -analyysi, ja sen purkaja/kurssin vetäjä totesi, että tiesi heti, kun kävelin sisään luokkaan, mikä tyyppi minä olen ja että näytän "minä en tarvitse ketään" -tyypiltä.
Sinänsä siis introverttinä viihdyn hyvin yksin enkä useinkaan koe kaipaavani läheisiä ystäviä, mutta aina välillä tämä tuntuu ns. epäreilulta, ja myös välillä pelkään, että välillisesti lapseni kärsii tästä, eikä häntä ehkä kutsuta leikkitreffeille niin usein kuin muita tämän minun "ominaisuuteni" vuoksi.
En minäkään usko, että ulkonäkö (kauneus, tyylikkyys) sinänsä vaikuttaa, mutta sillä vaikutelmalla, minkä muille antaa on. Ja se vaikutelma muodostuu myös siitä, miltä näytät - eli esimerkiksi näytätkö kiinnostuneelta vai et, tai vihaiselta jne.
En siis valitettavasti osaa antaa sinulle neuvoja tai lääkkeitä, muuta kuin että jatka vaan sitkeästi yrittämistä ja pidä kiinni nykyisistä ystävyyksistä/tuttavuuksista. Tuollainen oppimis/toimintatyylitesti voi lisätä ymmärrystä ja muutenkin erilaisten ihmistyyppien "anatomiaan" tutkiminen voi auttaa sinua ymmärtämään, miten toiset ihmiset ajattelevat. Usein myös valmistaudun tapaamaan ystäviä miettimällä, mistä viimeksi puhuimme ja mitä asioita voisin siitä tai muusta ajankohtaisesta kysellä ja niin edelleen, mikä kuulostaa ehkä "palaveriin valmistautumiselta", mutta koska en ole hyvä ex tempore sosiaalisissa tilanteissa, tämä on auttanut minua.
Sain tästä tekstistä paljon miettimisen aiheita. Kiitos! :) Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viesti 5 oli kuin minun näppäimiltä, varsinkin kasvoistani saan kuulla paljon että miksi mökötän tai olenko väsynyt vaikka luulen ilmeeni olevan aivan tavallisesti! Kaikilla pitäisi olla koko ajan teennäinen ylipirtsakka naamari, se on tätä päivää.
Ikää jo niin paljon että olen hyväksynyt etten kelpaa kenellekään mutta ajattelen nykyään että omapahan on häviönsä, menettävät mahtavan ystävän.
Vierailija kirjoitti:
Pidätkö itse muista?
No en tietenkään kaikista ihmisistä pidä, mikä on ihan normaalia. :D Pidän yleensä ihmisistä, joista ei paista teennäisyys kilometrien päähän. Eli enpä paljoa "vaadi". Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidätkö itse muista?
No en tietenkään kaikista ihmisistä pidä, mikä on ihan normaalia. :D Pidän yleensä ihmisistä, joista ei paista teennäisyys kilometrien päähän. Eli enpä paljoa "vaadi". Ap
Olen välillä teennäinen, eli minusta et pitäisi. Normaali olen kuitenkin.
Oikeastaan itse olisin voinut kirjoittaa tämän aloituksen, niin samankaltainen se on oman elämäni kanssa.
Erotuksena vain se, että olen ollut rajusti koulukiusattu erilaisen uskoni takia, siksi suhtaudunkin ihmisiin nykyäänkin varauksella, vaikka olenkin avoin luonne ja jotenkin helposti ajattelen olevani huonompi kuin muut.
Olen kuitenkin luonteeltani ihmisiin helposti kontaktia ottava ja lähes aina ystävällinen, joka ehkä pelästyttää jotkut pois.
Olen myös työpaikalla huomannut, että varsinkin naiset suhtautuvat positiivisuuteeni joskus negatiivisesti ja puhuvat pahaa selkäni takana. Uskon sen olevan kateutta, koska monet heistä ovat nurjia ja elävät vain odottaen viikonloppua ja maanantaina ollaan hiljaa ja masentuneita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minussa on taas joku naisen karkoitin,ulkonäöllisesti ei vikaa pitäisi olla,olen huumorintajuinen,en kanna kaunaa ym.
Äitikin hylkäsi minut pienenä,äitipuoli haukkui homoksi ja mitään en halunnut niin paljon kuin tyttöystävän,teini ikä meni,nuorena aikuisena sain vain vähän huomiota naisilta,senkin kännissä/humalaisilta naisilta baarissa,aamulla minua taas ei ollut edes olemassa ja/tai jotkut jätkät soitteli ja uhkasivat tappaa,naisen lopulta löysin,mutta kun reppana oli autettu taloudellisesti jaloilleen,autoja pihassa,kämppä rempattu,lapsi tehty muutuinkin sitten taas ilmaksi ja näkymättömäksi.
Seksi mun kanssa on aina ollut paskaa,ei tuntunut miltään ym.
Viimeinen esimerkki oli nais fysioterapeutti.
Ko. Henkilö oli taitava mukava asiansa osaava,noudatin kaikkia ohjeita,tein harjoitukset orjallisesti ja 2 viimeisellä käynnillä oli jotenkin tosi kiire vilkuili kelloa,tuntui että halusi vain eroon.
Kysyin kannattaisiko hakea uutta lähetettä,ei tarvinnut hakea,mulla on kaikki mitä tarvitsin kuntoutukseen.
En tiedä kun käsi ei toimi,ei meinaa saada hampaita pestyä eikä oma toiminen jumppaaminen auta,ilmeisesti loppuelämä menee osittain rampana kipujen kanssa.
Oli mulla muuten yksi hoito muutama vuosi sitten,mutta sekin osoittui naisen puolelta joksikin peliksi,kännissä yksissä juhlissa tavattiin,mutta oli alasti kaunis,pillua en tietenkään saanut.
On mun muutkin kaverit aika pitkälle jonnekin kadonneet?
Lapsi on ainut mikä tuo valoa elämään,sitäkin varjostaa tuo kusipää avokki.
Siis jurrissa saan naisilta huomiota ja kontaktia,mutta mun alkoholin käyttö on niin vähäistä ja tulee ihan hirvea krapula,juhannuksena viimeeksi olin kännissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidätkö itse muista?
No en tietenkään kaikista ihmisistä pidä, mikä on ihan normaalia. :D Pidän yleensä ihmisistä, joista ei paista teennäisyys kilometrien päähän. Eli enpä paljoa "vaadi". Ap
Olen välillä teennäinen, eli minusta et pitäisi. Normaali olen kuitenkin.
Luulen että me kaikki joudumme joskus joissakin tilanteissa olemaan tavalla tai toisella teennäisiä, mutta ihmiset jotka ovat sitä koko ajan eli vetävät jatkuvasti jotain roolia eivät mielestäni ole kovin luotettavan oloisia. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
MInulla oli ja on edelleenkin vastaava tilanne, en tutustu helposti ihmisiin enkä saa helposti ystäviä, mutta toisaalta minulle on sanottu pitkän tuttavuuden jälkeen, että nyt vasta he kokevat tuntevansa minut ja kuinka kiva olen.
Ystävyyksistä olen usein huomannut, että vaikka itse olen kuvitellut olevani tasavertainen ystävä, niin huomaan, että minut kuitenkin on jätetty ulkopuolelle, kun muu porukka tai osa siitä on mennyt keskenään menoihin ja jättänyt kertomatta minulle. Nuorempana oli joskus kova paikka.
Olen introvertti ja kuulemma hiukan vaikea lähestyttävä, mitä en itse oikein ymmärrä, mistä se voisi johtua. Vanhemmiten olen tosin huomannut, että kasvojeni ilmeet eivät aina vastaa sitä, mitä tunnen tai tarkoitan ilmaista, esimerkiksi jos tarkoitan hymyillä työhaastattelussa pätevän ja kiinnostuneen ja tehokkaan oloisesti, sain palautetta mutkan kautta, että en vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta (vaikka siis todellakin olin), tai kerran tutut kommentoivat, että olivat nähneet minut yksin kaupassa ruokaostoksilla, mutta eivät uskaltaneet lähestyä, kun näytin niin vihaiselta. Usein myös vasta tilanteen jo mentyä huomaan, että minunhan olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, ja siten osoittaa kiinnostusta jne.
Eräs herätys oli, kun minulle tehtiin Myers Briggs -analyysi, ja sen purkaja/kurssin vetäjä totesi, että tiesi heti, kun kävelin sisään luokkaan, mikä tyyppi minä olen ja että näytän "minä en tarvitse ketään" -tyypiltä.
Sinänsä siis introverttinä viihdyn hyvin yksin enkä useinkaan koe kaipaavani läheisiä ystäviä, mutta aina välillä tämä tuntuu ns. epäreilulta, ja myös välillä pelkään, että välillisesti lapseni kärsii tästä, eikä häntä ehkä kutsuta leikkitreffeille niin usein kuin muita tämän minun "ominaisuuteni" vuoksi.
En minäkään usko, että ulkonäkö (kauneus, tyylikkyys) sinänsä vaikuttaa, mutta sillä vaikutelmalla, minkä muille antaa on. Ja se vaikutelma muodostuu myös siitä, miltä näytät - eli esimerkiksi näytätkö kiinnostuneelta vai et, tai vihaiselta jne.
En siis valitettavasti osaa antaa sinulle neuvoja tai lääkkeitä, muuta kuin että jatka vaan sitkeästi yrittämistä ja pidä kiinni nykyisistä ystävyyksistä/tuttavuuksista. Tuollainen oppimis/toimintatyylitesti voi lisätä ymmärrystä ja muutenkin erilaisten ihmistyyppien "anatomiaan" tutkiminen voi auttaa sinua ymmärtämään, miten toiset ihmiset ajattelevat. Usein myös valmistaudun tapaamaan ystäviä miettimällä, mistä viimeksi puhuimme ja mitä asioita voisin siitä tai muusta ajankohtaisesta kysellä ja niin edelleen, mikä kuulostaa ehkä "palaveriin valmistautumiselta", mutta koska en ole hyvä ex tempore sosiaalisissa tilanteissa, tämä on auttanut minua.
Oletko intj tai infj Myers-Briggsin perusteella?
M40v kirjoitti:
Minussa on taas joku naisen karkoitin,ulkonäöllisesti ei vikaa pitäisi olla,olen huumorintajuinen,en kanna kaunaa ym.
Äitikin hylkäsi minut pienenä,äitipuoli haukkui homoksi ja mitään en halunnut niin paljon kuin tyttöystävän,teini ikä meni,nuorena aikuisena sain vain vähän huomiota naisilta,senkin kännissä/humalaisilta naisilta baarissa,aamulla minua taas ei ollut edes olemassa ja/tai jotkut jätkät soitteli ja uhkasivat tappaa,naisen lopulta löysin,mutta kun reppana oli autettu taloudellisesti jaloilleen,autoja pihassa,kämppä rempattu,lapsi tehty muutuinkin sitten taas ilmaksi ja näkymättömäksi.
Seksi mun kanssa on aina ollut paskaa,ei tuntunut miltään ym.
Viimeinen esimerkki oli nais fysioterapeutti.
Ko. Henkilö oli taitava mukava asiansa osaava,noudatin kaikkia ohjeita,tein harjoitukset orjallisesti ja 2 viimeisellä käynnillä oli jotenkin tosi kiire vilkuili kelloa,tuntui että halusi vain eroon.
Kysyin kannattaisiko hakea uutta lähetettä,ei tarvinnut hakea,mulla on kaikki mitä tarvitsin kuntoutukseen.
En tiedä kun käsi ei toimi,ei meinaa saada hampaita pestyä eikä oma toiminen jumppaaminen auta,ilmeisesti loppuelämä menee osittain rampana kipujen kanssa.
Oli mulla muuten yksi hoito muutama vuosi sitten,mutta sekin osoittui naisen puolelta joksikin peliksi,kännissä yksissä juhlissa tavattiin,mutta oli alasti kaunis,pillua en tietenkään saanut.
On mun muutkin kaverit aika pitkälle jonnekin kadonneet?
Lapsi on ainut mikä tuo valoa elämään,sitäkin varjostaa tuo kusipää avokki.
Siis jurrissa saan naisilta huomiota ja kontaktia,mutta mun alkoholin käyttö on niin vähäistä ja tulee ihan hirvea krapula,juhannuksena viimeeksi olin kännissä.
kiitti kun avauduit! Hyviä asioita tulee. Olet hyvä juuri tuollaisena, ja riität.usko huomiseen, halitsempit!!!!!!!!
Minulla samantapainen kokemus ja vasta 24-vuotiaana tajusin sen johtuvan aspergerista, jota en siis tiedostanut itselläni olevan. Minussa ja tavassani ottaa kontaktia muihin on jotain luotaanpoistyöntävää, luonnotonta jota muut kavahtavat heti kättelyssä, ja jota en itse huomaa. Vaikka luulen osaavani keskustella niinkuin normaalit ihmiset, olevani joskus ehkä jopa nokkela ja hauska, niin todellisuudessa olen sosiaalisesti kömpelö. Ja vaikka en koskaan ole tietoisesti loukannut ketään, ei typeryyksien/outouksien sanomistakaan voi täysin sulkea pois. Muut selittävät asian sillä että olen vajaaälyinen, ja siksi minua on helppo kiusata kun "enhän minä ymmärrä vittuilua". Tästä kun ei voi parantua, niin kyllähän se surettaa. Tuomittu yksinäiseen elämään.
Hieman off-topic -pohdintaa...
Minun huomioni kiinnittää aina avaukset, joissa puhutaan ihmiseen kohdistuvasta pitämisestä (pitääkö tai eikö pidä jostakusta jne.). En nimittäin itse oikein ymmärrä, mitä pitäminen tai se, että ei pidä jostakusta, tarkoittaa. Minulla on arveluita siitä, mutta varmasti en tiedä. Tulen siis näihin keskusteluihin aina selailemaan ja lukemaan, mitä ihmiset kertovat ihmiseen kohdistuvasta pitämisestä, että ymmärtäisin paremmin.
Myönnän tämän olevan outoa.
En tiedä, johtuuko ymmärtämättömyyteni siitä, että pidän kaikista vai siitä, etten pidä kenestäkään – kontrastittomuushan nimittäin selittäisi sen, että käsite menettää erityismerkityksensä.
Olen huomannut, että jos joku ilkeilee minulle tai jollekulle toiselle tai on väkivaltainen tms., niin sillä hetkellä en "pidä", mutta silloinkin kyse on siitä, etten pidä siitä, mitä hän on tehnyt eikä siitä, etten pidä hänestä (mitä ikinä jälkimmäinen tarkoittaakaan).
Vierailija kirjoitti:
Minulla samantapainen kokemus ja vasta 24-vuotiaana tajusin sen johtuvan aspergerista, jota en siis tiedostanut itselläni olevan. Minussa ja tavassani ottaa kontaktia muihin on jotain luotaanpoistyöntävää, luonnotonta jota muut kavahtavat heti kättelyssä, ja jota en itse huomaa. Vaikka luulen osaavani keskustella niinkuin normaalit ihmiset, olevani joskus ehkä jopa nokkela ja hauska, niin todellisuudessa olen sosiaalisesti kömpelö. Ja vaikka en koskaan ole tietoisesti loukannut ketään, ei typeryyksien/outouksien sanomistakaan voi täysin sulkea pois. Muut selittävät asian sillä että olen vajaaälyinen, ja siksi minua on helppo kiusata kun "enhän minä ymmärrä vittuilua". Tästä kun ei voi parantua, niin kyllähän se surettaa. Tuomittu yksinäiseen elämään.
Tunnistan tästä kaverini pojan. Hän on juuri tuollainen. Muut vaivaantuvat hänen kommenteistaan. Kuitenkin hän on hyvää tarkoittava ja ystävällinen. Toivon, että löytää ihmisiä, jotka näkevät tuon "outouden" taa. Samaa toivon tietysti sinullekin.
Vierailija kirjoitti:
Viesti 5 oli kuin minun näppäimiltä, varsinkin kasvoistani saan kuulla paljon että miksi mökötän tai olenko väsynyt vaikka luulen ilmeeni olevan aivan tavallisesti! Kaikilla pitäisi olla koko ajan teennäinen ylipirtsakka naamari, se on tätä päivää.
Ikää jo niin paljon että olen hyväksynyt etten kelpaa kenellekään mutta ajattelen nykyään että omapahan on häviönsä, menettävät mahtavan ystävän.
Sama täälläkin. Mulle on tullut sanomaan suoraan ihan tuntematon ihminen että miksi näytän niin kiukkuiselta koko ajan, vaikka luulin olevani ihan tavallisella ilmeellä ja ihan ok mielialakin.
Sä oot liian kiltti kuten minäkin. Ala kusipääksi, ihme kyllä, ne pärjää elämässä parhaiten.