Onko se totta että ne piirteet joihin on toisessa ihastunut alkaa lopulta ärsyttää?

Ei. Edelleen mies on hyvin viehättävä.

Musta tuntuu että mielumminkin niitä huonoja piirteitä tullut vuosien aikana esiin, ja ne vituttaa välillä ja kovaa.

Ei.

Kyllä. Vaikea eritellä mitä nuo asiat omassa miehessä on, kun kyse on kokonaisuudesta. Tykästyin mieheeni, koska hän oli erilainen kuin tuntemani pojat/miehet. Olen kotoisin pienestä maaseutukunnasta, jossa pojat kulki lippis syvällä päässä ja vertaili traktoreitaan ja mopojaan. Mieheni oli ja on enemmän kiinnostunut kirjallisuudesta ja hirveän yleissivistynyt, vähän kuin joku Frendien Ross, jolla on vastaus aina kaikkeen. Loppujen lopuksi ärsyttää. Jossain vaiheessa olen myös alkanut huomaamaan, ettei ne vastaukset ole läheskään aina oikein, mutta mies esittää ne varmoina tietoina ja itsevarmasti niin ihmiset uskoo. Hän on myös hyvin kaupunkilainen, perillä uusista tyyleistä (miettii paljon vaatteitaan), musiikista, meneillään olevista teatteriesityksistä... ja loppujen lopuksi ärsyttää. Koska hän ei ole perillä siitä miksi auton moottori pitää outoa vinkunaa ja joku pieni remontti venyy ja venyy ja pitää loppujen lopuksi teettää jollain silmiä pyörittelevällä maksetulla työntekijällä, koska siitä ei vaan koskaan tule mitään. 

Mutta ei kai kukaan voi osata kaikkea ja aina eri ihmiset on eri tavalla viehättäviä. Ylipäätään sitä nyt vaan alkaa ärsyyntymään vähän kaikesta kun toista katselee vuosikymmeniä. Avioliittoon pitäisi sisällyttää pakollisena sellainen joku evakkomökki, mihin pääsisi välillä huilimaan siitä siippansa seurasta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Vaikea eritellä mitä nuo asiat omassa miehessä on, kun kyse on kokonaisuudesta. Tykästyin mieheeni, koska hän oli erilainen kuin tuntemani pojat/miehet. Olen kotoisin pienestä maaseutukunnasta, jossa pojat kulki lippis syvällä päässä ja vertaili traktoreitaan ja mopojaan. Mieheni oli ja on enemmän kiinnostunut kirjallisuudesta ja hirveän yleissivistynyt, vähän kuin joku Frendien Ross, jolla on vastaus aina kaikkeen. Loppujen lopuksi ärsyttää. Jossain vaiheessa olen myös alkanut huomaamaan, ettei ne vastaukset ole läheskään aina oikein, mutta mies esittää ne varmoina tietoina ja itsevarmasti niin ihmiset uskoo. Hän on myös hyvin kaupunkilainen, perillä uusista tyyleistä (miettii paljon vaatteitaan), musiikista, meneillään olevista teatteriesityksistä... ja loppujen lopuksi ärsyttää. Koska hän ei ole perillä siitä miksi auton moottori pitää outoa vinkunaa ja joku pieni remontti venyy ja venyy ja pitää loppujen lopuksi teettää jollain silmiä pyörittelevällä maksetulla työntekijällä, koska siitä ei vaan koskaan tule mitään. 

Mutta ei kai kukaan voi osata kaikkea ja aina eri ihmiset on eri tavalla viehättäviä. Ylipäätään sitä nyt vaan alkaa ärsyyntymään vähän kaikesta kun toista katselee vuosikymmeniä. Avioliittoon pitäisi sisällyttää pakollisena sellainen joku evakkomökki, mihin pääsisi välillä huilimaan siitä siippansa seurasta.

Onkohan avioliitto tullut yleisesti tiensä päähän? Tuntuu, että kaikki lähipiirissä eroaa tai ainakin elää suhteessa, jossa toinen ärsyttää.

Olisko kuitenkin parempia suhteita, kun ei oltaisi liikaa tekemisissä, vaan asuttaisiin erillään, niin toisen ärsyttävät piirteet eivät koskaan nousisi niin häiritsevinä esiin? Kuitenkin lähes kaikissa meissä on niitä piirteitä, ja ne tulevat väkisin häiritsemään, kun asutaan vuosikausia tai vuosikymmeniä saman katon alla.

Se johtaa myös lopulta siihen, että ne muut ihmiset, joiden kanssa ollaan vähemmän tekemisissä, alkavat näyttää houkuttelevammalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Vaikea eritellä mitä nuo asiat omassa miehessä on, kun kyse on kokonaisuudesta. Tykästyin mieheeni, koska hän oli erilainen kuin tuntemani pojat/miehet. Olen kotoisin pienestä maaseutukunnasta, jossa pojat kulki lippis syvällä päässä ja vertaili traktoreitaan ja mopojaan. Mieheni oli ja on enemmän kiinnostunut kirjallisuudesta ja hirveän yleissivistynyt, vähän kuin joku Frendien Ross, jolla on vastaus aina kaikkeen. Loppujen lopuksi ärsyttää. Jossain vaiheessa olen myös alkanut huomaamaan, ettei ne vastaukset ole läheskään aina oikein, mutta mies esittää ne varmoina tietoina ja itsevarmasti niin ihmiset uskoo. Hän on myös hyvin kaupunkilainen, perillä uusista tyyleistä (miettii paljon vaatteitaan), musiikista, meneillään olevista teatteriesityksistä... ja loppujen lopuksi ärsyttää. Koska hän ei ole perillä siitä miksi auton moottori pitää outoa vinkunaa ja joku pieni remontti venyy ja venyy ja pitää loppujen lopuksi teettää jollain silmiä pyörittelevällä maksetulla työntekijällä, koska siitä ei vaan koskaan tule mitään. 

Mutta ei kai kukaan voi osata kaikkea ja aina eri ihmiset on eri tavalla viehättäviä. Ylipäätään sitä nyt vaan alkaa ärsyyntymään vähän kaikesta kun toista katselee vuosikymmeniä. Avioliittoon pitäisi sisällyttää pakollisena sellainen joku evakkomökki, mihin pääsisi välillä huilimaan siitä siippansa seurasta.

Onkohan avioliitto tullut yleisesti tiensä päähän? Tuntuu, että kaikki lähipiirissä eroaa tai ainakin elää suhteessa, jossa toinen ärsyttää.

Olisko kuitenkin parempia suhteita, kun ei oltaisi liikaa tekemisissä, vaan asuttaisiin erillään, niin toisen ärsyttävät piirteet eivät koskaan nousisi niin häiritsevinä esiin? Kuitenkin lähes kaikissa meissä on niitä piirteitä, ja ne tulevat väkisin häiritsemään, kun asutaan vuosikausia tai vuosikymmeniä saman katon alla.

Se johtaa myös lopulta siihen, että ne muut ihmiset, joiden kanssa ollaan vähemmän tekemisissä, alkavat näyttää houkuttelevammalta.

Niin tai sitten ottaisi vastuun omista ajatuksistaan ja käytöksestään. Vaikka asuu saman katon alla, ei ole pakko nyhjätä yhdessä joka sekunti. Ei ole pakko keskittyä ajattelemaan negatiivisia ajatuksia kumppanistaan. Toki tuollainen mielenhallinta on haastavampaa kuin olla mielensä armoilla ja nykyään halutaan kaiken olevan mahdollisimman kivaa ja ihanaa aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Vaikea eritellä mitä nuo asiat omassa miehessä on, kun kyse on kokonaisuudesta. Tykästyin mieheeni, koska hän oli erilainen kuin tuntemani pojat/miehet. Olen kotoisin pienestä maaseutukunnasta, jossa pojat kulki lippis syvällä päässä ja vertaili traktoreitaan ja mopojaan. Mieheni oli ja on enemmän kiinnostunut kirjallisuudesta ja hirveän yleissivistynyt, vähän kuin joku Frendien Ross, jolla on vastaus aina kaikkeen. Loppujen lopuksi ärsyttää. Jossain vaiheessa olen myös alkanut huomaamaan, ettei ne vastaukset ole läheskään aina oikein, mutta mies esittää ne varmoina tietoina ja itsevarmasti niin ihmiset uskoo. Hän on myös hyvin kaupunkilainen, perillä uusista tyyleistä (miettii paljon vaatteitaan), musiikista, meneillään olevista teatteriesityksistä... ja loppujen lopuksi ärsyttää. Koska hän ei ole perillä siitä miksi auton moottori pitää outoa vinkunaa ja joku pieni remontti venyy ja venyy ja pitää loppujen lopuksi teettää jollain silmiä pyörittelevällä maksetulla työntekijällä, koska siitä ei vaan koskaan tule mitään. 

Mutta ei kai kukaan voi osata kaikkea ja aina eri ihmiset on eri tavalla viehättäviä. Ylipäätään sitä nyt vaan alkaa ärsyyntymään vähän kaikesta kun toista katselee vuosikymmeniä. Avioliittoon pitäisi sisällyttää pakollisena sellainen joku evakkomökki, mihin pääsisi välillä huilimaan siitä siippansa seurasta.

Onkohan avioliitto tullut yleisesti tiensä päähän? Tuntuu, että kaikki lähipiirissä eroaa tai ainakin elää suhteessa, jossa toinen ärsyttää.

Olisko kuitenkin parempia suhteita, kun ei oltaisi liikaa tekemisissä, vaan asuttaisiin erillään, niin toisen ärsyttävät piirteet eivät koskaan nousisi niin häiritsevinä esiin? Kuitenkin lähes kaikissa meissä on niitä piirteitä, ja ne tulevat väkisin häiritsemään, kun asutaan vuosikausia tai vuosikymmeniä saman katon alla.

Se johtaa myös lopulta siihen, että ne muut ihmiset, joiden kanssa ollaan vähemmän tekemisissä, alkavat näyttää houkuttelevammalta.

Niin tai sitten ottaisi vastuun omista ajatuksistaan ja käytöksestään. Vaikka asuu saman katon alla, ei ole pakko nyhjätä yhdessä joka sekunti. Ei ole pakko keskittyä ajattelemaan negatiivisia ajatuksia kumppanistaan. Toki tuollainen mielenhallinta on haastavampaa kuin olla mielensä armoilla ja nykyään halutaan kaiken olevan mahdollisimman kivaa ja ihanaa aina.

Kuitenkin, kun asutaan saman katon alla, niin molemmat on yhdessä vastuussa kaikesta. Siitä seuraa se, että toisen tekemiset tai tekemättäjättämiset alkaa ärsyttää. On totta, että pitäisi hallita mieltään, mutta ei tässä nykymaailmassa näytä moneltakaan onnistuvan. Suurin osa eroaa, ja tuskin se elämä ennen niitä erojakaan on ollut pitkään aikaan mitään kovin hyvää. Ihmiset ovat nykyään vaativia, ja ajattelevat vain omia nautintojaan. Ehkä se onnistuu lopulta parhaiten asumalla yksin.

Jotenkin vaikea kuvitella että alkaisi ärsyttää se miten viihtyy lasten kanssa ja huomioi niin minua kun kaikkia muita päivittäin. Tai yhteinen huumorintaju :D

No en oikeastaan taida enää muita mihin kaikkeen ihastuin.

On siinä myös ärsyttäviä puolia mutta ne on tullut selväksi jo suhteen alussa.

Ei todellakaan. Miksi ihmeessä minua alkaisi harmittaa, että nainen on kaunis, hänellä on täydellinen iho, hän nauraa vitseilleni, on älykäs, taiteellisesti lahjakas, hyvä seksissä ja pukeutuu aina tyylikkäästi? Tai että hän kohtelee ystäviään hyvin, pysyy rauhallisena vaikeissakin tilanteissa ja tukee minua, kun tarvitsen sitä?

Ettekö te tiedä yhtään, mitä kumppanilta haette?

Ei. Mua ärsyttää ainoastaan samat asiat kuin alussa (lyhyt pinna/tuuliviiri).

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan. Miksi ihmeessä minua alkaisi harmittaa, että nainen on kaunis, hänellä on täydellinen iho, hän nauraa vitseilleni, on älykäs, taiteellisesti lahjakas, hyvä seksissä ja pukeutuu aina tyylikkäästi? Tai että hän kohtelee ystäviään hyvin, pysyy rauhallisena vaikeissakin tilanteissa ja tukee minua, kun tarvitsen sitä?

Ettekö te tiedä yhtään, mitä kumppanilta haette?

Kyllä tiedän, mitä haen. Ongelma on siinä, että tuollaista täydellisyyttä en ole saanut kuin sinä. Enkä tule koskaan saamaankaan.

Tavallaan joo. Rakastan avomieheni intohimoisuutta, mutta hän on luonteeltaan niin intohimoinen esim. harrastuksiinsa, että jos kitaran soittaminen ei sujukaan, hän turhautuu ja saattaa raivota (joskus tulee mieleen pikkulapsi).

No siis ehkä vähän noin. Ihastuin mieheni tahdonvoimaan, jämäkkyyteen ja periksiantamattomuuteen. Itse olen näiden vastakohta. Nykyään huomaan, että nuo asiat välillä jopa ärsyttävät :) Tottakai ihailen myös näitä piirteitä hänessä, mutta ne myös ärsyttävät. Ovat kuin hänen parhaat ja huonoimmat puolensa yhtä aikaa.

Kyllä ja ei. Miehen käytökseen mihin kyllästyin oli myöhästely, no aluksi tietty mäkätin myöhästelyistä silloin soittelin monta kertaa milloin tulee ja kauan kestää olin vihainen miehelle, sitten mies tuli mun luo (olimme sovittu mies tulee mun luo) sitten mies kertoi päivästä ja millainen päivä oli helpotuin siitä, että kuitenkin tuli. Touhu jatkui kuitenkin miehen myöhästelyllä tuttuun tapaan, ja soitin uudelleen miehelle kuulostin äidiltä joka odottaa lasta kotiin valitin/ korotin ääntä, niin silloin mies sanoi mulle "lopeta tuo kiristäminen ja huutaminen. Tulen sitten kun tulen. Eikä olla sovittu monelta tulen, joten anna mun tehdä tää loppuu sitten tuun sinne" mä jatkoin vielä kälkätystä silloin mies löi luurit korvaan. Silloin tajusin, että en voi komennella miestä kuin pikku lasta lopetin sitten perään soittelut ja en kysellyt milloin tulee aloin oppimaan hyväksymään mies tulee silloin kun haluaa tulla. Me ei riidelty kun mies tuli mun luo, ja mies oli tyytyväinen sai olla rauhassa kavereiden tai sai tehdä hommat loppuun, kun en soitellut usein perään. Ollaan oltu nyt kohta 2vuotta. ❤💋😂

Minua viehätti nykyisessä miehessäni rentous. Eksäni oli pihi kontrollifriikki, niin tämä mies osasi irrotella asenteella raha on vain rahaa. Mies oli myös hauska.

No, kyllä nykyään vähän ärsyttää, kun asiat tehdään viime tipassa tai järjestellään laskuja, jotta ne voidaan maksaa. Hauskuus on usein piilovittuilua.

Ajattelen kuitenkin, että kaikkiin luonteenpiirteisiin kuuluu myös negatiiviset puolet. Myls minulla on.

Ne eivät saa olla syy eroon.

On totta.

Ei ainakaan minun tapauksessani. Ihastuin miehessäni älyyn, huumorintajuun, kilttiin luonteeseen ja söpöön ulkomuotoon. Mikään noista ei ärsytä vieläkään. Jos joku ominaisuus tökkii, niin kyllä se on tökkinyt jo alkuaikoinakin, mutta ei vaan ole mitään niin isoa että olisi muodostunut kynnyskysymykseksi.

T. 18 v yhdessä

On käynyt. Esim. omassa miehessä ihastutti spontaanius, rohkeus, avoimuus. Nyt nuo samat piirteet välillä ärsyttävät kovasti.

On osin totta.

Ihastuin miehessä säntillisyyteen ja järkevyyteen, välillä (usein) nykyään toivoisin hänen elävän enemmän hetkessä, nauttivan ja tekevän vähemmän harkittuja ratkaisuja. Toisaalta, onpahan luotettava.

Mies on aamuvirkku, minä iltavirkku. Alkuun tämä tuntui piristävältä ja muutti omia viikonloppuja, opin tykkäämään aamuista. Nyt pitkässä suhteessa on ihan mahdotonta olla virkeä samaan aikaan. Emme oikeastaan koskaan mene nukkumaan samaan aikaan. Myös viikonloppujen suunnitelmat eroavat aina toisistaan. Hän lähtisi aamulenkille, minä haaveilen rauhallisista brunsseista. Pieni suuri asia, jolla on yllättävän paljon merkitystä yhteisessä arjessa.