Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen aikuinen nainen. Minulla epäillään Aspergeria.
06.05.2017 |
Taustoituksena: kiusaamista jo tarhasta lähtien, sittemmin koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista. Epäonnistuneita parisuhteita, eikä näistä voi aina edes syyttää muita, vaan useasti myös osaamattomuuttani "lukea" muita ihmisiä, sekä tapaani möläytellä asioita silloinkin, kun olisi jo pitänyt olla hiljaa. Tavallaan koen, että itsellä mennyt jopa kymmeniä vuosia oppia toimimaan sujuvasti tilanteissa, joissa monella ei ongelmaa edes lapsena. Eli siis sellaista sosiaalisesti väkinäinen -touhua. Kaikenlaista muutakin tautikuvaukseen liittyvää löytyy, eli poikkeuksellisen voimakkaita mielenkiinnon kohteita; olen monasti hurahtanut aina yhteen juttuun täysin vaikka vain esimerkiksi uusi harrastus. Syömishäiriötaustaa löytyy teini-iästä ja nyt tässä myöhemmin sitten masennusta. Olen myös aistiyliherkkä sekä introvertti. Tarvetta rutiineille jne.
Jokusen mielipiteen tältä palstalta luettuani niin Asperger monen mielestä ilmeisesti synonyymi hullulle. Omalta osaltani joudun myöntämään että olo on vain huojentunut ja saatan olla päinvastoin vain onnellinen, jos nyt vihdoin saan selityksen ja nimen sille "outoudelleni".
Mielipiteitä?
Kommentit (10)
Ja aspergerit ovat yleensä rehellisiä ihmisiä. Liiankin rehellisiä kun sanovat suoraan ne asiat jotka pitää peitellä ja joista ns. normaali-ihmiset valehtelevat tai eivät puhu ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, jos diagnoosi on auttanut sinua ymmärtämään itseäsi. Sinänsähän aikuisten kohdalla ei taida olla oikein tukitoimia, jos olen oikein ymmärtänyt.
Itse olen aspergerpiirteinen aikuinen, enkä koe tarvitsevani diagnoosia. Olen raivannut tieni aikuisuuteen, tehnyt erityislahjakkuudestani ammatin ja olen siinä tosi hyvä. Parisuhteessa olen onnellinen, mutta sosiaalisesti kömpelö. Eritoten naisten kanssa on edelleen vaikea kommunikoida, minkä sain huomata hoitovapailla. Äitinä olen todella hyvä, olen tunteellinen ja luen myös toisten tunteita vähän liiankin hyvin, ja naiset tuntuvat jatkuvasti lähettävän ristiriitaisia viestejä. Sitten, kun änkeän miesten seuraan, sekin ymmärretään väärin.
Mutta kaiken kaikkiaan olen saanut "kaiken": perheen, työn, mukavan kodin, pari ystävää. Hitosti on kyllä pitänyt tehdä töitä, että on pystynyt normaalista käymään.
Vierailija kirjoitti:
Eipä mitään. Aste-erojan noissa piirteissä on. Kerran olet työelämään ja parisuhteisiin asti päässyt et ihan puusilmä voi olla noissa sosiaalisissa tilanteissa. Jos on älykkyyttä, voi tietysti "simuloida" sosiaalisuutta, mutta luulisi sellaisen esittämisen ja roolin pitämisen olevan rasittavaa.
Voi kiitos, ihana viesti. Sepä se juuri on niitä vaikeita asioita, se roolin ylläpitäminen ja esittäminen. 8-10 h kun on päivässä viettänyt enemmän aikaa kuin "normaalit" ihmiset siihen muiden ihmisten tulkitsemiseen (usein huonosti silloinkin), niin en nyt kun tätä diagnoosia väläytelty, enää ihmettele itsekään sitä, miksi se yrittäminen vapaa-ajalla onkin sitten jo monasti epäonnistunut. Nimenomaan miessuhteissa. Ystävyyssuhteissa sitten taas jokainen on nostanut esiin minussa parhaaksi puoleksi nimenomaan rehellisyyteni.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, jos diagnoosi on auttanut sinua ymmärtämään itseäsi. Sinänsähän aikuisten kohdalla ei taida olla oikein tukitoimia, jos olen oikein ymmärtänyt.
Itse olen aspergerpiirteinen aikuinen, enkä koe tarvitsevani diagnoosia.
En ole vielä saanut diagnoosia, mutta sitä nyt epäillään. Koen omalta kohdaltani tosiaan huojentavaksi että nyt on ilmeisesti kyseinen diagnoosi tulossa, muutenkin kun olen luonteeltani sellainen, että kaipaan kaikessa aina rationaalisia selkeitä syitä ja perusteluja. Liittyy osaltaan ehkä tautiin sekiin :) Eikä todellakaan niin, että kun mulla on tää, voin jatkossa laittaa sen piikkiin kaiken, vaan että syyn myötä itse ymmärrän itseäni paremmin ja siten helpommin löydän konkreettisia ratkaisumalleja vs. turha syyllistäminen.
t. Ap kuten myös viestissä 4.
Paula Tillin kirja on erinomainen, pistää epäilemään että Tilli on terve ja yhteiskunta sosiaalisine feikkisääntöineen hullu :p
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle Asperger ei siis ole TAUTI!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, jos diagnoosi on auttanut sinua ymmärtämään itseäsi. Sinänsähän aikuisten kohdalla ei taida olla oikein tukitoimia, jos olen oikein ymmärtänyt.
Itse olen aspergerpiirteinen aikuinen, enkä koe tarvitsevani diagnoosia.
En ole vielä saanut diagnoosia, mutta sitä nyt epäillään. Koen omalta kohdaltani tosiaan huojentavaksi että nyt on ilmeisesti kyseinen diagnoosi tulossa, muutenkin kun olen luonteeltani sellainen, että kaipaan kaikessa aina rationaalisia selkeitä syitä ja perusteluja. Liittyy osaltaan ehkä tautiin sekiin :) Eikä todellakaan niin, että kun mulla on tää, voin jatkossa laittaa sen piikkiin kaiken, vaan että syyn myötä itse ymmärrän itseäni paremmin ja siten helpommin löydän konkreettisia ratkaisumalleja vs. turha syyllistäminen.
t. Ap kuten myös viestissä 4.
Aivan, ymmärrän tuon näkökannan hyvin.
Itselläni asperger-piirteet ovat ehkä sen verran vähäisiä, että koen päässeeni niiden kanssa niskan päälle. Joskus lapsena/nuorena olisi kyllä ollut hyötyä kuntoutuksesta, mutta eihän siihen aikaan koko diagnoosia ollut Suomessa olemassakaan.
Paljon vaikutti kehitykseeni se, että vanhemmat rakastivat ehdoitta, vaikka eivät minua oikein ymmärtäneetkään.
T. Äskeinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle Asperger ei siis ole TAUTI!!!!!
Pahoittelut huonosta ilmaisusta, jos se oli loukkaava. t. Ap
(Kutsun kyllä masennustakin taudiksi. Paljon mm. siksi että kuulun keittiöpsykologiassa/itsensä parantava ihminen -koulukunnassa siihen ryhmään, joka haluaa saada a. syyn ja sen myötä paremmat työkalut siihen että voi b. tavallaan objektiivisesti tarkastella tilaansa. Tästähän on myös Anthony De Mellon Heräämisiä -kirjassa hyvää juttua, jos osaa suodattaa sen kaiken uskonnollisen paatoksen ohi. Eli että siinä on iso ero näkeekö itsensä masentuneena, ja siten identifioituu siihen, vaiko että "minussa on masennusta" ja jolloin se on selkeämmin tila, josta voi myös päästä ylitse.)
Vierailija kirjoitti:
Paula Tillin kirja on erinomainen, pistää epäilemään että Tilli on terve ja yhteiskunta sosiaalisine feikkisääntöineen hullu :p
Kiitos vinkistä, googletin ja löysin mm. tämän artikkelin: http://www.puoltaja.fi/blogi/paula-tilli-nosti-esiin-aspergerin-oireyht…
Täytyy laittaa kirja lukulistalle. Ihan noin pahoja oireet eivät koskaan ole olleet mitä tuossa artikkelissa Tilli kertoo. Mutta löysin myös paljon samaistumiskohteita ja samaa. Mm. kaiketi vihdoin selityksen sille, miksi en ole oikein koskaan pystynyt hallitsemaan montaa asiaa arjessa kerrallaan ja väsyn niin helposti. Eli siis pärjään töissä kyllä, mutta sen työpäivän päälle ei kapasiteetti riitä kuin max. yhteen asiaan. Eli esimerkiksi jos keskiviikkona on ollut töiden päälle harrastus, ei tulisi kuuloonkaan että sen oheen olisi riittänyt jaksamista vielä tehdä edes niin pientä juttua, kuin maksaa laskut saati tavata ystäviä/ hoitaa parisuhdetta. Eli olen koko ikäni joutunut "paloittelemaan" tekemiset osiin. Joka päivä vain pari asiaa. Kun energiaa menee niin paljon siihen ns. normaalin esittämiseen. Ei tarvi varmaan erikseen kertoa, että työviikon päälle vielä viikonloppu, joka sisältää useamman tekemisen, on aina ollut ahdistavaa ja vain uuvuttavaa. Se että jotkut onnistuvat sen arjen ohessa vielä hoitamaan lapsetkin on minulle konseptina aivan käsittämätön -> näen jokaisen lapsellisen mystisenä sankarihenkilönä.
Lomat viettänyt perinteisesti niin, että ensimmäiset pari päivää tai viikon vain nukun, koska pakko. Samalla kun tunnollinen ylisuorittaja olen, tästä on seurannut itsensä syyllistämistä ja itseinhoa, miksi minä en jaksa, olenko laiska, miksi muut ehtivät sitä sun tätä.
Alue: Aihe vapaa
Eipä mitään. Aste-erojan noissa piirteissä on. Kerran olet työelämään ja parisuhteisiin asti päässyt et ihan puusilmä voi olla noissa sosiaalisissa tilanteissa. Jos on älykkyyttä, voi tietysti "simuloida" sosiaalisuutta, mutta luulisi sellaisen esittämisen ja roolin pitämisen olevan rasittavaa.