Lapsi ei kestä häviötä peleissä, päiväkodistakin huomautettiin

Onhan tuo kestänyt kun vielä elossa on. Kyllä se elämä opettaa, lisää vaan samaa kunnes tottuu ja oppii käsittelemään pettymyksenkin tunteita.

Vierailija kirjoitti:

että tyttö on todella voittamiseksitunnut, pelaamisen yhdessäolopuoli ei ole hänelle merkityksellistä.

Omg, puhelin! 😄 Voittamisfokusoitunut.

Älä hätäile, meillä poika oli samanlainen ja nyt täyttää 8v kuukauden päästä ja häviäminen sujuu :D

Eskarissa itki jos hävisi ja muut joutuivat häviämään tahallaan, että poika voitti eikä itkenyt..

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo kestänyt kun vielä elossa on. Kyllä se elämä opettaa, lisää vaan samaa kunnes tottuu ja oppii käsittelemään pettymyksenkin tunteita.

Ei tämä mikään elämän ja kuoleman kysymys sentään ole. Ongelma on, että lapsi lopettaa tasan siihen, mihin haluaa. En minä voi niskasta kiinni pitämällä uhkailla, että nyt pelataan lautapeliä! Tai voin... Mutta se ei ehkä asiaa paranna.

Pettymyksen tunteita käsitellään aika paljon, koska niiden kestäminen ei ole tuolle lapselle ihan helppoa. Jotenkin tässä pelaamisessa kehitystä ei vaan tule vuosien saatossa yhtään, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Olen tiennyt piirteen lapsessani aina, mutta nyt siitä tuli kommenttia jo päiväkodistakin.

Tyttö on kohta 6-vuotias, ainoa lapsi. Sosiaalisesti taitava, ystävällinen, verbaalinen ja jakaa luontevasti omastaan, mutta kaikenlainen pelaaminen on aina ollut ongelma, koska ei kestä olla edes hetkellisesti häviöllä. Tuota ajatellen olemme vanhempina kannustaneet häntä esim. jalkapalloa tai jääpalloa pelaamaan, että löytyisi sekä yhdessä tekemisen ilo, että häviön kestäminen. Ei löydy.

Pahinta on lautapelit tai muistipelit. En muista, että olemmeko oikeasti saaneet yhtäkään loppuun saakka, jos tyttö ei ole selvästi voitolla. Hän murjottaa ja "tylsistyy". Olemme keskustelleet asiasta ja se, mitä olen saanut selville on, että tyttö on todella voittamiseksitunnut, pelaamisen yhdessäolopuoli ei ole hänelle merkityksellistä.

Tämä on sinänsä aika pikkujuttu, eikä kaikkien ole oltava samanlaisia, mutta mietin vaan, että mitä vaikutuksia asialla VOI olla? Miten sitä voisi parantaa? Ei se ihan OK ole, että kaikki hauska loppuu kuin seinään, jos yksi ei ole koko ajan voitolla.

Mitä mieltä?

Meillä loppui viimeistään kouluun mennessä. En hirveästi hössöttänyt asiasta, sanoin vain että pitää osata myös hävitä ja pikkuhiljaa meni helpommaksi. Vähän sillätavalla hyväntahtoisesti kiusoitellen puhuin lapselle asiasta ja halailin vaikkei olisi halunnutkaan. Otettiin joskus pelin jälkeen myös jotain jäätelöä tai muuta mukavaa, että tulisi parempi mieli. Sanoin myös, että koskaan ei kannata luovuttaa kesken pelin, ei ikinä tiedä mitä toiselle pelaajalle voi tapahtua. Ja joskus tappiotilanteesta sitten nousikin voittajaksi! Kyllä sieltä lopulta sitten hymy irtosi ja huomasi itsekin miten pöhkösti käyttäytyi. Ei muuta kuin rakkautta ja rajoja :)

Vanhempien tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä turvallisessa ympäristössä ja oppia hallitsemaan myös negatiivisia tunteita. Alle kouluikäisen voi antaa välillä voittaakin peleissä, mutta isompien lasten kanssa sitten pelataan tosissaan. Lapsi (ja vanhempi) on riemuissaan sitten kun lapsi voittaa ihan oikeasti ilman mitään tasoitusta.

Oletko kysynyt lapseltasi miltä hänestä tuntuisi pelata, jos yksi ja sama henkilö voittaisi koko ajan?

Siskoni oli lapsena samanlainen. Tosin ei alkanut murjottaa ollessaan häviöllä, vaan alkoi selvästi kiihtyä ja hermostua pelin loppua kohden. Sitten kun hävisi, sai raivokohtauksen, vaikka muutoin hän on aika ollut hyvin rauhallinen ja hillitty. Kouluiässä tuo piirre alkoi pehmentyä ja lievittyä, mutta jotain tuosta piirteestä on nähtävillä vielä aikuisenakin. Hän on aika kilpailuhenkinen ja yllytyshullu, mutta käyttäytyy kuitenkin sosiaalisesti suht normaalisti. On naimisissa ja ystäviä muutenkin. Aikuisena häviäminen ilmenee lähinnä huumorintajuttomuutena ja suhteettoman suurena pettymyksenä ("kilpailun" aiheeseen nähden) häviön hetkellä. Tuo harmi menee kuitenkin hänellä äkkiä ohi. Nykyisin on saanut käännettyä kilpailuhenkisyytensä voimavaraksi työelämässä.

Kannattaa opettaa myös myötätuntoa, siis että voi iloita myös toisen voitosta, koska sille tulee hyvä mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tiennyt piirteen lapsessani aina, mutta nyt siitä tuli kommenttia jo päiväkodistakin.

Tyttö on kohta 6-vuotias, ainoa lapsi. Sosiaalisesti taitava, ystävällinen, verbaalinen ja jakaa luontevasti omastaan, mutta kaikenlainen pelaaminen on aina ollut ongelma, koska ei kestä olla edes hetkellisesti häviöllä. Tuota ajatellen olemme vanhempina kannustaneet häntä esim. jalkapalloa tai jääpalloa pelaamaan, että löytyisi sekä yhdessä tekemisen ilo, että häviön kestäminen. Ei löydy.

Pahinta on lautapelit tai muistipelit. En muista, että olemmeko oikeasti saaneet yhtäkään loppuun saakka, jos tyttö ei ole selvästi voitolla. Hän murjottaa ja "tylsistyy". Olemme keskustelleet asiasta ja se, mitä olen saanut selville on, että tyttö on todella voittamiseksitunnut, pelaamisen yhdessäolopuoli ei ole hänelle merkityksellistä.

Tämä on sinänsä aika pikkujuttu, eikä kaikkien ole oltava samanlaisia, mutta mietin vaan, että mitä vaikutuksia asialla VOI olla? Miten sitä voisi parantaa? Ei se ihan OK ole, että kaikki hauska loppuu kuin seinään, jos yksi ei ole koko ajan voitolla.

Mitä mieltä?

Meillä loppui viimeistään kouluun mennessä. En hirveästi hössöttänyt asiasta, sanoin vain että pitää osata myös hävitä ja pikkuhiljaa meni helpommaksi. Vähän sillätavalla hyväntahtoisesti kiusoitellen puhuin lapselle asiasta ja halailin vaikkei olisi halunnutkaan. Otettiin joskus pelin jälkeen myös jotain jäätelöä tai muuta mukavaa, että tulisi parempi mieli. Sanoin myös, että koskaan ei kannata luovuttaa kesken pelin, ei ikinä tiedä mitä toiselle pelaajalle voi tapahtua. Ja joskus tappiotilanteesta sitten nousikin voittajaksi! Kyllä sieltä lopulta sitten hymy irtosi ja huomasi itsekin miten pöhkösti käyttäytyi. Ei muuta kuin rakkautta ja rajoja :)

Annoit jäätelöä lapselle ettei häviö tuntuisi niin pahalta...? En kyllä ikinä tekisi itse näin. Kyllä pettymykset täytyy pystyä käsittelemään, vaikka tuntuisi miten kurjalta.

Päiväkotiaineksesta näkyy jo miten loppuelämä tulee sujumaan. Kenestä tuli mitäkin, rikolliset, mt, päihde....

Tuosta voi tulla myöhemmin iso ongelma. Muut koulukaverit eivät ehkä jaksa tätä draamaqueeniä, joka ei suostu reiluihin pelisääntöihin ja häviämiseen. Silloin hän jää leikkien ulkopuolelle.

Opeta tyttösi kestämään häviämisen tunne.

Mä olin just tollainen lapsi. Lensi pelilaudat kun mummon kanssa pelattiin ja hävisin :) Aina piti voittaa. Jos joku tarhassa osasi jotain paremmin, sain raivareita. Kerran kateuksissani pilasin toisen tekemän työn, kun se oli paljon hienompi kuin mun tekemä. Muistan ikuisesti, kun tarhatäti tokaisi "aina olet tunkemassa itsesi muiden ohi" tai jotakin vaataavaa jossain kilpailutilanteessa, jossa pitikin olla nopea. Se tuntui pahalta. Ihan kuin olisin tehnyt jotain väärää. Ehkä se mun käytös ärsytti aikuisiakin :D

Nyt olen siis aikuinen ja ihan normaalilla kilpailuvietillä varustettu, oon jääny monessaki kakkoseks tai jopa hännille ja kestän sen hyvin. Osaan iloita muiden onnistumisesta. Sanoisin, että elämä opettaa. Mut en lähtis moittimaan/syyllistämään lasta. Temperamentilleen hän ei voi mitään, käyttäytymistä voisi tietenkin yrittää ohjata ympäristöystävällisempään suuntaan :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tiennyt piirteen lapsessani aina, mutta nyt siitä tuli kommenttia jo päiväkodistakin.

Tyttö on kohta 6-vuotias, ainoa lapsi. Sosiaalisesti taitava, ystävällinen, verbaalinen ja jakaa luontevasti omastaan, mutta kaikenlainen pelaaminen on aina ollut ongelma, koska ei kestä olla edes hetkellisesti häviöllä. Tuota ajatellen olemme vanhempina kannustaneet häntä esim. jalkapalloa tai jääpalloa pelaamaan, että löytyisi sekä yhdessä tekemisen ilo, että häviön kestäminen. Ei löydy.

Pahinta on lautapelit tai muistipelit. En muista, että olemmeko oikeasti saaneet yhtäkään loppuun saakka, jos tyttö ei ole selvästi voitolla. Hän murjottaa ja "tylsistyy". Olemme keskustelleet asiasta ja se, mitä olen saanut selville on, että tyttö on todella voittamiseksitunnut, pelaamisen yhdessäolopuoli ei ole hänelle merkityksellistä.

Tämä on sinänsä aika pikkujuttu, eikä kaikkien ole oltava samanlaisia, mutta mietin vaan, että mitä vaikutuksia asialla VOI olla? Miten sitä voisi parantaa? Ei se ihan OK ole, että kaikki hauska loppuu kuin seinään, jos yksi ei ole koko ajan voitolla.

Mitä mieltä?

Meillä loppui viimeistään kouluun mennessä. En hirveästi hössöttänyt asiasta, sanoin vain että pitää osata myös hävitä ja pikkuhiljaa meni helpommaksi. Vähän sillätavalla hyväntahtoisesti kiusoitellen puhuin lapselle asiasta ja halailin vaikkei olisi halunnutkaan. Otettiin joskus pelin jälkeen myös jotain jäätelöä tai muuta mukavaa, että tulisi parempi mieli. Sanoin myös, että koskaan ei kannata luovuttaa kesken pelin, ei ikinä tiedä mitä toiselle pelaajalle voi tapahtua. Ja joskus tappiotilanteesta sitten nousikin voittajaksi! Kyllä sieltä lopulta sitten hymy irtosi ja huomasi itsekin miten pöhkösti käyttäytyi. Ei muuta kuin rakkautta ja rajoja :)

Annoit jäätelöä lapselle ettei häviö tuntuisi niin pahalta...? En kyllä ikinä tekisi itse näin. Kyllä pettymykset täytyy pystyä käsittelemään, vaikka tuntuisi miten kurjalta.

Hohhoijaa. Tiesin, että joku puuttuu tuohon kohtaan. Siinä lukee JOSKUS. Enkä sanonut että se on palkinto pelistä. Hän saattoi murjottaa puoli tuntia ja huutelin sen jälkeen, että tuleppas jäätelölle. Jotenkin oli saatava uusi moodi päälle. Ei lapsi sitä yhdistänyt pelaamiseen. Kyseinen lapsi on jo 16v eikä notku kauppakeskuksissa, eikä kiusaa muita vaan on ihana tasapainoinen empaattinen nuorimies. Lasten kasvatuksessa maalaisjärjen käyttö on hyväksi ja että osaa tulkita omaa lastaan. Vanhemmat tuntee hänet parhaiten.

Oletteko jutelleet aiheesta suoraan? Mitä lapsi sanoo jos yrität avata pelikaverin näkökulmaa?

Minä olen sanonut 3- ja 5-vuotiailleni että pelikaverista eli minusta on tylsää se jos minulta viedään mahdollisuus voittaa, eli lopetetaan peli tai aletaan muuttaa sääntöjä jos näyttää että voitan. Se ei ole reilua toista pelaajaa kohtaan (ja kaverin kanssa pelatessa siitä voi seurata ettei kaveri halua pelata enää toiste). Joskus jos se on ylivoimaista, on sovittu, että ok, pelaa sit itseksesi loppuun höpöhöpösäännöillä mutta mä en tunne niitä (voin jäädä seuraksi, tää ei ole vihainen "pidä tunkkis"). Kun pelataan yhdessä, pelataan reilusti, säännöillä ja loppuun asti.

Choko on hyvä peli häviön harjoitteluun, jokainen kerta kun tulee se kärpänen/toukka niin se on pieni häviö. Joukkuepelaaminenkin voisi toimia, eli jos pelaisit lapsen kanssa jotain kolmatta vastaan, niin lapsen voisi olla helpompi sietää teidän häviö kuin oma häviö, ja jos lapsi jättää pelin kesken, voisit pelata loppuun ja näyttää hyvän häviäjän mallin (vähän voivottelua, voittajan onnittelut ja "olipa kyllä silti kiva pelata, kiitos pelistä").

Ja sitten ne perusjutut. Tuetko lasta pettymyksen käsittelyssä, sanoitatko ja oikeutatko tunteet (vaikka et hyväksyisi huonoa käytöstä, tyyliin tiuskimista tai nappuloiden sotkemista), vai ärsyynnytkö lapsen käytöksestä? Minä ärsyynny(i)n helposti, mutta se ei auta lasta vaan vaikeuttaa asiaa.

Mutta kuten sanoit, ei elämän ja kuoleman asia jos pettymysten sieto toimii pelitilanteiden ulkopuolella.

Kuulostaa aika rasittavalta. Pitäisi ymmärtää miltä se tuntuu muista ihmisistä, kun yksi kokee oikeudekseen lopettaa kaikki pelit kesken ja murjottaa. Ilohan siitä kaikilta katoaa. Eikä nyt ainakaan mitään leikkihäviämisiä, kuten jollekin oli tehty tuolla edellä.

Mä varmaan sanoisin, ettei sitten pelata ollenkaan kun se peli kuitenkin katkeaa...

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa aika rasittavalta. Pitäisi ymmärtää miltä se tuntuu muista ihmisistä, kun yksi kokee oikeudekseen lopettaa kaikki pelit kesken ja murjottaa. Ilohan siitä kaikilta katoaa. Eikä nyt ainakaan mitään leikkihäviämisiä, kuten jollekin oli tehty tuolla edellä.

Mä varmaan sanoisin, ettei sitten pelata ollenkaan kun se peli kuitenkin katkeaa...

Lapseni pelasi serkkujensa kanssa, tasaisesti tuli kommentointia hei sä olet häviöllä? Jostain kumman syystä, lapsi ei serkkujensa kanssa mieluusti pelaa.

Minulla oli joitain huonoja suhtautumismalleja lapsena, mutta vuosien varrella niihin alkoi tulla enemmän vivahteita ja ne alkoivat lieventyä ja korvautua paremmilla malleilla ilman, että siihen mitenkään systemaattisesti puututtiin. Elämä opettaa, kuten monet ketjussa ovat todenneet.

Lautapeleissä ja muistipeleissä yms. jokaisen pelaajan päämääränä on voittaa peli – eihän koko pelissä muuten olisi mitään pointtia. Voittamisfokusoituneisuudessa sinänsä ei ole mitään väärää. Kuten joku edellä sanoi, niin huomiota voi ehkä ohjata siihen suuntaan, että toisen voittamisestakin voi iloita. Eli voittamisen merkitys tunnustetaan, mutta empatian kautta.

Mieheni on huono häviäjä. Minua vastaan ei siis pelaa vaan tuntematonta\tuntemattomia. Kiroilu alkaa kun vastustajalla sujuu hieman paremmin. Kun vastustaja saa pisteen mies kiroilee kunnolla ja marssii pois huoneesta vähäksi aikaa. Kun vastustaja voittaa pelin\tekee uskomattomalla tavalla pisteen, mies huutaa kirosanan , heittää joskus ohjaimen lattialle, marssii pois pelin luota ja saattaa läpsytellä naamaansa.

Itse piiloudun ja odotan, että hän tulee antamaan turvaa.

Joka kerta ei ihan noin käy. Kirosanat yleisiä.

Meillä pojalla samaa.

Olen yrittänyt selittää, että pelissä on yllätyselementti ja sovittu voittaja kuuluu näytelmään. Että peli ei ole enää peli, jos se menee määrätyllä kaavalla.

Liekö poika perinyt minulta tuota vikaa. En ole kilpailuhenkinen, en pidä toiminnasta missä lasketaan pisteitä/mitataan/kellotetaan ja ollaan puolella-vastaan. Harrastuksissani olikin toimintaa, missä ei kilpailla. Jos jossakin joutuu kisaamaan, niin yritän olla ulkopuolisena ja silmän lumeeksi olla osallistuvani.

Jos on joskus ihan pakko osallistua ns. oikeasti, niin sitten teen veren maku suussa. Se on last man standing -meininkiä ja ihmettelen jos se on mukavaa muillekaan.

En tajua koko kilpailemista, peleistä tykkään. Mikä se kilpailemisen pointti on, miksi on niin tärkeää voittaa joku? Ihan oikeasti? Mikä ainakin tykkään tehdä asiat hyvin, kerta kerralta paremmin. Mutta ei minua kiinnosta, olenko Porin/Lapin/Suomen/Pohjoismaiden/Euroopan/maailman paras, kuudenneksi paras vai peräti huonoin omenahillon keittäjä. Miksi se järjestyksen selvittäminen on nin tärkeää joillekin?