Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei kestä häviötä peleissä, päiväkodistakin huomautettiin
29.04.2017 |
Olen tiennyt piirteen lapsessani aina, mutta nyt siitä tuli kommenttia jo päiväkodistakin.
Tyttö on kohta 6-vuotias, ainoa lapsi. Sosiaalisesti taitava, ystävällinen, verbaalinen ja jakaa luontevasti omastaan, mutta kaikenlainen pelaaminen on aina ollut ongelma, koska ei kestä olla edes hetkellisesti häviöllä. Tuota ajatellen olemme vanhempina kannustaneet häntä esim. jalkapalloa tai jääpalloa pelaamaan, että löytyisi sekä yhdessä tekemisen ilo, että häviön kestäminen. Ei löydy.
Pahinta on lautapelit tai muistipelit. En muista, että olemmeko oikeasti saaneet yhtäkään loppuun saakka, jos tyttö ei ole selvästi voitolla. Hän murjottaa ja "tylsistyy". Olemme keskustelleet asiasta ja se, mitä olen saanut selville on, että tyttö on todella voittamiseksitunnut, pelaamisen yhdessäolopuoli ei ole hänelle merkityksellistä.
Tämä on sinänsä aika pikkujuttu, eikä kaikkien ole oltava samanlaisia, mutta mietin vaan, että mitä vaikutuksia asialla VOI olla? Miten sitä voisi parantaa? Ei se ihan OK ole, että kaikki hauska loppuu kuin seinään, jos yksi ei ole koko ajan voitolla.
Mitä mieltä?
Kommentit (35)
Meillä on sama ongelma. Poika ei kestä häviötä, varsinkin samanikäisille häviäminen on se pahin paikka. Kotona vanhemmille tai vanhemmille serkuille häviämisen kestää ajoittain hieman paremmin. Ei auta mikään. Ollaan keskustelu monet kerrat asiasta, miltä hänestä tuntuisi jos joku muu voittaisi aina ja että voi olla iloinen myös toisen puolesta. Muuten on empaattinen ja hyväkäytöksinen. Ja siis 7-vuotias jo. Itse sanoo että hän "vain haluaa voittaa niin kovasti" ja ettei voi sille mitään. On ihan tuskainen asian kanssa. On sellainen täydellisyyden tavoittelija muussakin toiminnassaan, en tiedä mistä johtuu, ei ainakaan olla kasvatettu tuohon. Asia vaikuttaa jo kaverisuhteisiin tuon ikäisellä, mikä huolestuttaa kovasti. Mikä neuvoksi en tiedä, tuntuu että ollaan kokeiltu jo kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos paljon kaikista asiallisista vastauksista! Vaikka mitään taikakeinoa ei asiaan varmasti olekaan, niin on helpottavaa huomata, ettei lapseni ainakaan ole ainoa.
Tuo oli hyvä, mitä joku ylempänä sanoi, ettei ole yhtään kilpailuhenkinen. En itsekään ole, olen suorastaan allerginen kaikelle sille. Kieltäydyin jo lapsena päiväkodissa leikkimielisistä kisoista. Ehkä lapseni onkin samanlainen. Sitä helposti näkee sen "huono häviäjä" -osion, vaikka se on enemmän "huono kilpailija".
Olemme puhuneet niistä tunteista ja olen selittänyt sitä, miten peleissä on tärkeää se yhdessä oleminen ja yllätyspuoli, ja miten aina tulee uusi peli ja uusi mahdollisuus voittaa. Tyttö on hyvä keskustelemaan ja nykyään myös nimeämään tunteitaan, mutta tässä asiassa ollaan vain siinä "no kun haluan voittaa tai se on tyhmää" -luupissa.
Kuuluu ikäkauteen. Tutustupa lapsen psyykkiseen kehitykseen.
Olen aina lasteni "puolella" ja heidän tukenaan, mutta eihän herranjestas peleissä kuulu lasta paapoa! Ne jos mitkä ovat hyvä konteksti oppia sietämään pettymyksiä. Vain pettymysten tunteet aikaansaavat lapsessa prosessin, josta seuraa mm. sinnikkyys.
En siis näe tässä ongelmaa - mitä sitten jos lapsi murjottaa tms jos ei voita. Anna olla vaan! Omalla esimerkillä voi näyttää hyviä tapoja suhtautua häviämiseen ja lapsi sitten aikanaan ne poimii tai ei:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko kokeillut näyttää tytölle konkreettisesti sen, miltä hänen käytöksensä tuntuu muista matkimalla hänen tapojaan? Minusta voisit pari kertaa esim. lopettaa itse pelin kesken, kun olet häviöllä, tai muuttaa sääntöjä, tai mitä tyttösi nyt tekeekään ja sitten keskustella, miltä se hänestä tuntuu. Ja jos hän vielä myöhemmin yrittää "vältellä häviämistä", voi muistutella, että miltä hänestä tuntui silloin, kun sinä toimit häntä kohtaan niin.
Vierailija kirjoitti:
Kuuluu ikäkauteen. Tutustupa lapsen psyykkiseen kehitykseen.
Ehkäpä sinä selvästi asioista paremmin perillä olevana voisit kertoa. Se ikäkausi on nyt ollut päällä muuttumattomana pitkään ja sen joustamattomuus on huomioitu päiväkodin ryhmätilanteissakin. Se tulee myös ilmi harrastuksessa. Olen erittäin kiinnostunut kuulemaan lisää lapsen psyykkisestä kehityksestä tässä asiassa, joten kerrotko?
Sisaruspuheet on ihan kiitettävän tyhmiä. 😄 Jos leikitään, että lapsia nyt vaan tulee kun päättää, niin potentiaalinen sisarus olisi pelailuiässä vasta vuosien päästä, kun tämä kyseinen lapsi on jo pitkälti peruskoulussa. 👍
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoiseni on ollut aina huono häviämään.
On sitä hieman edelleen 13 -vuotiaana. Koskaan ei ole paiskonut mitään tai muuta mutta ei halua osallistua jos häviämisen riski on suuri tai sitten juurikin tylsistyy ja lopettaa kesken. Tämä yleensä enää vain lautapeleissä.
Joukkuepelit sujuu kyllä ja varmaan siksi koska ei ole ainut häviäjä vaan koko joukkue.
Mutta koko ajan kasvaa isommaksi ja osaa paremmin peittää harmituksensa.
Nykyään huomaa vielä kun pyyhkii silmäkulmiaan kun isä voittaa pleikkapelissä 😉
6 vuotias on vielä aika pieni. Kyllä se siitä lieventyy. Ja toiset nyt ovat vaan voitontahtoisempia.
Vierailija kirjoitti:
Oletko kokeillut näyttää tytölle konkreettisesti sen, miltä hänen käytöksensä tuntuu muista matkimalla hänen tapojaan?
Olen. Lapsi kohauttaa olkiaan ja sanoo,ettei haittaa. Kova luu. 😛
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nyt sitten ohjaat kilpaurheiluharrastuksen pariin.
Mä en vielä aikuisenakaan tykkää hävitä peleissä, ja rakastan pelaamista yhtä voitontahtoisten kanssa. Sehän on koko idea! Ja tää piirre on tehnyt musta hyvän pelaajan, eikä siitä ole mitään haittaa ollut elämässä, itsepähän häviöistäni kärsin:) Mutta ei muiden tarvi olla samanlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin lapsena sellainen, että aloin herkästi itkeä, jos hävisin. Otin sen jotenkin tosi raskaasti ja tuntui, että olin huono ihminen hävitetessäni. Epäonnistuja. En ymmärrä itsekään, mistä se johtui ja edelleen tunnistan näitä piirteitä itsessäni, en tosin todellakaan enää tuossa määrin. Itsetunto mulla ainakin oli heikko tuolloin ja ehkä tuntui, että voittamalla olin edes jotain. Surullista.
Elämä on kuitenkin opettanut minuakin ja olen oppinut kestämään vastoinkäymisiä ilman, että luulen heti olevani täysi luuseri.
Vierailija kirjoitti:
No nyt sitten ohjaat kilpaurheiluharrastuksen pariin.
Lapsi ei halua. Hän harrastaa kyllä lajia, missä ennen pitkää kilpaillaan, mutta mitä lähemmäs se tulee, sitä vähemmän lasta enää kiinnostaa.
En tiedä, että voisiko tämä liittyä samaan osioon persoonallisuudessa, mutta lapsi ei pienempänä suostunut piirtämään mitään, koska ei ollut "yhtä hyvä kuin äiti". Minä en siis IKINÄ tehnyt numeroa piirtämistäni, lapsi näki sitä sivusta ja päätti, ettei edes yritä, koska ei ole niin hyvä minne rimansa asetti. Olen kannustanut ja tukenut, mutta silti vei vuosia, ennen kuin lapsi pääsi yli siitä, ettei ole mielestään tarpeeksi hyvä.
Harrasteissakin on pitänyt varoa näyttämästä kauheasti sellaisen tason suorituksia, joihin lapsella ei millään voi olla rahkeita, koska siitä tulee taas uusi rima. Hän on siis itseään kohtaan kovin vaativa ja ankara. Se ajaa lopulta siihen heti kättelyssä luovuttamiseen.
Tunnistan tuossa kyllä tosi paljon itseäni, mutta en ole sitä puolta mielestäni ikinä lapselle näyttänyt, eikä hän sitä oikeastaan ole voinutkaan nähdä.
Moni suhtautuu kauhean jyrkästi lapsen "heikkouksiin". Yritän itse löytää ehkä enemmän ymmärrystä sille. Ei ole niin tärkeää saada häntä keinolla millä hyvänsä tietynlaiseksi, mutta on kuitenkin tärkeää pyrkiä sen verran puuttumaan, ettei asia aiheuttaisi ongelmia esim. sosiaalisissa tilanteissa tai opinnoissa. Jos siihen nyt edes tämän enempää voi puuttua. Ehkä aika vaan hioo kulmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mieheni edelleen pelaa aina tosissaan esim. aikuisten lautapelejä. Kysyy, että mitä järkeä on pelata, jos ei pelaa tosissaan. Ja hän murjottaa, jos häviää oman strategisen virheensä takia. Muiden onni tai oma huono noppatuuri ei häntä samalla tavalla haittaa. Eli kyseessä on enemmän oma perfektionismi kuin mikään kateus tai alemmuudentunto. Urheilijan asenne, sanovat tuttavamme miehestäni.
Esikoinen on tullut ihan isäänsä. Ihana, älykäs, tunteellinen, taatusti menestyvä elämässään. Ollaan treenattu häviämistä pelaamalla tosi paljon kotona. Päiväkotiin on evästetty, että jos hän häviää kaksinpelissä, paras kaveri voittaa. Jonkin aikaa se ajatus toimi tosi hyvin, mutta nyt pitäisi taas keksiä jotain muuta. Ikävä kyllä lapsi etenee hyvää vauhtia noppapeleistä strategiaa vaativiin peleihin, eli siihen hankalimpaan.
No semmosta se on mutta miten tämä liittyy kommenttiini...