Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen nykyään toimintakyvytön (pitkä stoori)
28.04.2017 |
Minulla on paniikkihäiriö, johon syön lääkkeitä. Paniikkihäiriön takia työurani ei ole erityisen mittava, vaikka kova halu olisi töihin. 99% ajasta työhakemukset ovat turhaa paskaa, joihin joko tulee kieltävä vastaus tai ei vastausta ollenkaan. Joskus äärimmäisen harvoin jostain paikasta soitetaan. Se ei koskaan johda mihinkään. Kerrankin luulin, että puhelussa sovitaan vain haastatteluaika ja se siitä. Ilman mitään ennakkovaroitusta puhelimessa alkoikin etukäteishaastattelu, johon en tietenkään ollut ollenkaan valmistautunut. Koskaan ei sieltäkään kuulunut mitään, tietenkään. En hetkeäkään edes kuvitellut, että saisin sitä työtä. Haastattelutkin ahdistavat. En tiedä kuinka hyvin lääkitys toimii tuollaisissa tilanteissa ja pelkään kohtausta.
Olen loppu siihen, etten koskaan kelpaa mihinkään. Monesti luovutan ennen kuin edes yritän. En jaksa olla aina se pelle, joka ei koskaan tajua pysyä taka-alalla, vaan yrittää tyrkyttää itseään ties minne. Kaikki tämä oireilu paheni, kun suhde loppui. Jossain vaiheessa olin lähes varma, ettemme eroaisi ikinä. Se oli sellaista räiskyvää riitelyä ja sopimista. Koskaan poikaystävä ei antanut periksi, vaikka minä hoin eroamisesta. En nähnyt muutakaan ulospääsyä, en kestänyt sitä kaikkea vaikka en halunnut eroakaan. Sitten se vain tapahtui. Olen aivan apaattinen, en jaksa yhtään mitään. Rakastan shoppailua, mutta en jaksa shoppailla. Haluan töitä, mutta en kykene enää edes haastatteluihin. Niin monta kertaa olen aivan turhaan mennyt ties minne ja perään vain syvä hiljaisuus.
Kohta menen makaamaan sänkyyn. Ehkä on parempi jo luovuttaa. Ehkä hyväksyn vain luuseriuteni ja luovutan. Ihmisenä en ole mitenkään friikki tai vastenmielisen näköinen, olen vain sairas ja itsetuntoni on nolla.
Parempi vain maata ja miettiä. Ei kuolemakaan pahitteeksi olisi. Tämä kaikki on liian raskasta. Olen paininut samojen asioiden kanssa vuoooosia. En ole kertonut paniikkihäiriöstäni edes äidilleni. Hänellä ei ole hajuakaan totuudesta. Hän pitää minua työtä karttavana laiskurina.
Kaipaan eksää, vaikka hänessä ei ole oikeasti mitään kaivattavaa. Ei hän ikinä edes auttanut minua jaksamaan. Olin täysin yksin pahan oloni kanssa, aina. En näe enää ulospääsyä tästä kaikesta. Kuolema olisi paras asia. Olen nähnyt jo tämän elämän. En edes tiedä, onko tämä masennus PMS:ää vai ihan masennusmasennusta. Pahimmillaan PMS-oireeni kestävät sen kaksi viikkoa, joten erittäin vaikeaa sanoa mitä tämä on.
Erittäin vaikeaa on myös hyväksyä eksän muuttuminen, vaikka kyllä minä tiesin, etten voi elää niin. Mutta en uskonut, että jonain päivänä se on oikeasti vain ohi. Ajattelin, että tässä me nyt tapellaan, mutta lopulta rakkaus voittaa.
Pitäisi aloittaa masennuslääkitys. Tai no syönhän minä jo masennuslääkkeitä, mutta siihen paniikkihäiriöön vain. En jaksa enää!!! Enjaksaenjaksaenjaksaenjaksa.
Kommentit (6)
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Lasteni vuoksi en ole riistänyt henkeä, vaikka ehkä heillekin olisi parempi, ettei mua enää olisi. Ja mt-ongelmia tosiaan löytyy...
Eikä tietenkään olisi parempi! Vaikka kyllä tuo ajatustapa on tuttu... Nykyään saan todella usein kiksejä oman kuolemani ajattelusta. Kuvittelen omaiset haudalleni, se tuntuu hyvältä. Ei kukaan terve ihminen ymmärrä tällaisia kiksejä. Tiedän ajattelevani kuin sairas, minä OLEN. Haudallani kaikki keskittyisivät minuun, mutta minun ei tarvitsisi tunnustaa kenellekään pahaa oloani kasvotusten. Saisin huomiota, vaikka en edes olisi siitä tietoinen. Ehkä joku ajattelisi, että "olisi pitänyt ottaa vakavasti ne puheet (poikaystävälle esim.) Ja olisi pitänyt tajuta asioiden vakavuus."
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä vanhempani tuntisivat omantunnon pistoksen sydämessä, ehkä he katuisivat että kasvattivat minut niissä henkisissä olosuhteissa, joissa kasvoin. Rahapuoli oli aina hyvä, henkinen puoli pelkoa, ahdistusta, häpeää, lyttäämistä. Poikaystävän kanssa tunsin oloni epäonnistuneeksi. Hän ei haukkumalla haukkunut, mutta ei koskaan tukenut eikä yrittänyt piristää. En minä liikoja vaatinut. Jotain empatiaa, eikä vain tunteideni sivuuttamista päivästä toiseen. Hän tiesi kuinka pohjalla olin ja olen. Puhuin jopa kuolemasta, mutta mikään ei havahduttanut poikaystävää tarpeeksi. Muille en ole koskaan kehdannut sanoa kuolema-ajatuksistani.
Onko sinulla toimiva hoitosuhde? Saisitko sitä kautta jotain apua, toimintaterapiaa tms?
Jaksaisitko lähteä ihmisten ilmoille? Luuletko, että päiväkalenteri auttaisi? Maanantaina kirjastoon, tiistaina metsäkävelylle jne? Saisit jonkinlaista rytmiä päiviin.
Kiinnostaako kirjoittaminen, päiväkirja/blogi?
Kerro ihmeessä tilanteestasi perheellesi, voisivatko he tukea sinua terveydenhuollon suuntaan?
Te ette ole oikeasti tuollaisia. Se on masennus, joka teissä puhuu ja aivopesee. Tiedän miten vaikeaa on toimia masennuksen kourissa, mutta pyydän, soittakaa heti päivystykseen ja hakekaa apua! Ja kertokaa rehellisesti läheisillenne sekä auttaville tahoille miltä teistä tuntuu. Asioiden tunnustaminen ja niiden ääneen sanominen on se ensimmäinen askel kohti parantumista. Ei saa piiloutua sen kulissin taakse ja esittää että kaikki on hyvin. Pitää olla avoin, avoimesti ja raadollisesti rehellinen jotta saa apua ja jotta alkaa parantumaan.
Tiedän mistä puhun, tunnistan kaiken mistä kirjoititte. Masennus ei ole yhtä kuin minä, masennus on sairaus joka syö minut jos en taistele vastaan. Itseasiassa masennus on kuin mielen syöpä, lopputulos on tiedossa jos vain antaa asioiden olla.
Hakekaa apua, taistellaan yhdessä. Toivoa on aina!
Vierailija kirjoitti:
Te ette ole oikeasti tuollaisia. Se on masennus, joka teissä puhuu ja aivopesee. Tiedän miten vaikeaa on toimia masennuksen kourissa, mutta pyydän, soittakaa heti päivystykseen ja hakekaa apua! Ja kertokaa rehellisesti läheisillenne sekä auttaville tahoille miltä teistä tuntuu. Asioiden tunnustaminen ja niiden ääneen sanominen on se ensimmäinen askel kohti parantumista. Ei saa piiloutua sen kulissin taakse ja esittää että kaikki on hyvin. Pitää olla avoin, avoimesti ja raadollisesti rehellinen jotta saa apua ja jotta alkaa parantumaan.
Tiedän mistä puhun, tunnistan kaiken mistä kirjoititte. Masennus ei ole yhtä kuin minä, masennus on sairaus joka syö minut jos en taistele vastaan. Itseasiassa masennus on kuin mielen syöpä, lopputulos on tiedossa jos vain antaa asioiden olla.
Hakekaa apua, taistellaan yhdessä. Toivoa on aina!
Kiitos. Totta se on, ei pitäisi esittää. Meillä kotona ei vain koskaan näytetty tunteita. Opin häpeämään itkua, opin häpeämään kaikkia tunteita. Aina olisi vain pitänyt painaa menemään robottina. Ehkä tällä kylmemmällä vanhemmallani on itsellään samat ongelmat kuin minulla, eikä hän halunnut kohdata todellista itseään. Mistä tuotakaan tietää. Poikaystävä oli ainut, jolle uskalsin sanoa suoraan, että haluan kuolla. Se ei ikinä johtanut mihinkään. Ei mitään empatiaa. Kylmä paskiainen. Se mitä olisin toivonut, olisi ollut vaikka sanat: älä tuollaisia puhu, kulta! Miksi sinulla on niin paha olo?
Mutta ei. Ei mitään.
Apua on pakko hakea, tai muuten elämäni kuluu makaamalla, ahdistumalla ja miettimällä vahingollisia ihmisiä. Erossa yksi vaikeimmista asioista oli se, miten eksä käänsi takkinsa minulle. Minä olin se jolla tuli mitta täyteen ja sanoin, että tämä oli nyt tässä, enää en kestä. Eksä meni ja käänsi kaiken niin päin, että hän sai tarpeekseen minusta ja jätti. Siihen päälle oikein kylmä välinpitämättömyys. Tietenkin eksällä on syytä olla loukkaantunut ja vihainen kaikesta mitä olen sanonut ja tehnyt. Silti se asenne ärsyttää. Kyllä hän meitä muistelee... Toivon, että eksään iskee syvä yksinäisyys nyt kun olen poissa. Ehkä hän oppii arvostamaan minua nyt, kun en ole enää hänen.
Alue: Aihe vapaa
Tiedän tunteen. Lasteni vuoksi en ole riistänyt henkeä, vaikka ehkä heillekin olisi parempi, ettei mua enää olisi. Ja mt-ongelmia tosiaan löytyy...