Varhaisen keskenmenon ja toistuvien pettymysten aiheuttamat tunteet
Aiheesta löytyy useampia vanhoja keskusteluja, mutta kaipaisin tuoreempia kokemuksia ja vertaistukea.
Olemme yrittäneet lasta aktiivisesti nyt vuoden. Olen parikymppinen, perusterve ja hoikka nainen, jolla on säännöllinen kierto ja kaikki kunnossa. Pillerit olin lopettanut jo pari vuotta ennen yrittämisen aloittamista, eli niillä ei enää pitäisi olla vaikutusta.
Tulin raskaaksi 7 kuukauden yrityksen jälkeen. Olin ikionnellinen ja kerroin asiasta muutamalle läheiselle. Viikolla 6 alkoi verenvuoto, ja ultrassa kohtu todettiin tyhjäksi. Itkin kuukauden, kunnes aloin toivoa uutta raskautta.
Nyt tuosta on mennyt 5 kuukautta, eikä uutta raskautta ole saatu alulle. Meillä pitäisi olla kaikki ihan kunnossa, tilanteen pitäisi olla jopa parempi kuin edellisen raskauden aikoihin. Toivo uudesta raskaudesta on vaihtunut epätoivoon ja ahdistukseen. En kestä nähdä raskaana olevia ihmisiä, varsinkaan tuttuja sellaisia. On vaikea olla iloinen raskaana olevien ystävien puolesta. En ymmärrä, miksi toisille suodaan onni ja minulta se vietiin pois. Ympärilläni kymmenen vuotta vanhemmat naiset tulevat raskaiksi ensimmäisestä yrityskierrosta ja ikäiseni vahingossa ehkäisystä huolimatta. Olen yrittänyt tehdä ovulaatiotestejä ja laskea yhdynnät tunnintarkasti ja toisaalta olla lainkaan ajattelematta asiaa. Joka kuukausi kuukautiset kuitenkin tulevat ajallaan.
Mieheni ei ymmärrä. Hän sanoo, että eihän raskaus vielä ehtinyt alkaakaan, että ei voi mitään, nyt kävi näin. Kun kerron huonosta olostani ja siitä, etten kestä itkemättä nähdä raskaana olevia, hän toteaa, etten voi piiloutua asian taakse ja voimme olla samassa tilanteessa vielä kahden vuoden päästä. Äitini ihmetteli, miksi pidin pari päivää sairaslomaa keskenmenon jälkeen. Kukaan ei anna minun surra, lähinnä kommentit ovat tasoa "ota itseäsi niskasta kiinni". Viime aikoina olen kokenut fyysisesti huonoa olo aihetta ajatellessani. Päässä humisee ja rintaa puristaa. Purskahdan itkuun tuon tuosta, missä tahansa tilanteessa. Olen aivan poikki ja epätoivoinen.
En tiedä mitä kaipaisin, mutta helpottaisi tietää, miten vastaavassa tilanteessa olleet ovat selvinneet.
Kommentit (10)
Täällä myös yksi kohtalotoveri. Yritystä kohta vuosi ja yksi keskenmeno takana syksyltä. Yritetty on ahkerasti ja joka kerta kun menkat tulevat, murrun. On päiviä kun kaikki on hyvin eikä asia ole niin mielessä, mutta välillä vain itkee ja miettii miksi elämä on niin epäreilua. Ympärillä tutut tulevat raskaaksi yksi toisensa jälkeen ja ihmettelevät miksei meillä ole vielä lapsia. Olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa ja rentoutua, mutta ei vain tärppää. Tuntuu, että ahdistuu vain koko ajan enemmän ja enemmän. Onneksi on haasteellinen työ, joka varmaan pelastaa minut, koska silloin en kerkeä ajatella koko asiaa. Vapaiden tullen asia hiipii taas mieleen. Olen jopa ajatellut, että eikö minun sitten ole tarkoitus tulla äidiksi.
Lohduttavaa kuulla kohtalontovereista. Vaikka tällaista ei tietenkään kenellekään toivoisi, on lohduttavaa kuulla, että monet käyvät läpi samoja asioita. Olen ajatellut, että olenkohan vain liian malttamaton, kun joka kuukausi murrun kuukautisten alkaessa. Mutta näköjään se on luonnollista, ja hyvä niin.
Pieninyuu, mun mies sanoo samaa, hymyssä suin "kyllä se vielä tärppää". Mutta alan ihan totta ajatella, että mitä jos ei tärppääkään. Miksi tässä(kin) täytyy mennä näin vaikean kautta. Viimeisiin vuosiin on mahtunut niin paljon surua, että tätä on vaikea hyväksyä.
Minnien, täällä aivan sama, ympärillä kysellään että missäs ne lapset viipyvät. Tekisi mieli huutaa, että sen kun tietäisi. Osat tilanteestamme tietävätkin, mutta jokaisen kanssa ei asiaa halua puida.
Yritän tänään soittaa lääkäriin ja pyytää, josko pääsisin juttelemaan ammattilaisen kanssa. Kuvittelin, että suru menisi ohi parissa kuukaudessa, mutta kun viiden kuukauden jälkeen olo on aina vaan kamalampi, on ehkä parempi hakea apua. En tosin edes voi sanoa "olen aivan rikki" itkemättä, puhumattakaan, että puhuisin jotain raskaudesta. Mutta ehkä kyyneleet on vaan jossain vaiheessa itkettävä.
Evelyn: Voi, kyllä sun tunteet on ihan normaaleja! Tarjottiinko sulle sit jotain jutteluapua? Hae ihmeessä jos ei tarjottu. Suomessa vaan ilmeisen nihkeästi saa minkäänlaista jutusteluapua, varsinkin keskenmenon kohdanneita tunnutaan kohdeltavan tosi kylmäkiskoisesti koska "se on niin normaalia". Ihan sama vaikka oiskin, se on silti oma tragediansa henkilölle itselleen.
Itse olen päässyt pahimman yli, enää ei vauvajutut ja keskenmeno vaivaa mutta rankkaa se oli. Miten teidän läheiset ovat ottaneet uutisen keskenmenosta, vai ootteko ees kertonu? Itse sain mitä ihanimpia kommentteja, samalla sain mitä tylyimpiä ja tyhmimpiä heittoja. Huomaa ettei ihmiset osaa suhtautua tähän ellei itse ole joutunut samaa kokemaan :(
Ei tarjottu mitään. Kättärillä sanottiin "olet vielä nuori, ja tämä on tosi ikävää mutta yleistä" ja lyötiin kasa lappuja kouraan. Yritin saada apua julkiselta puolelta, mutta jonot ovat pitkät. Taidan yrittää seuraavaksi yksityiselle.
Kovin monelle ei olla kerrottu, mutta ne jolle kerrottiin, otti asian ihan kivasti. Ollaan saatu tsemppitoivotuksia, mutta myös kommentteja "no onneksi nyt eikä myöhemmin" ja "kyllä se vielä tärppää". Pahimmat ovat myös vitsailleet asiasta "luonto korjaa" tyyliin, mutta onneksi ne on jääneet vähälle. Tästä huonosta olostani en ole monelle kertonut, mutta muutamat ovat tukeneet hakemaan apua ja ketoneet olevansa käytettävissä kuuntelijana. Yhdelle äidille soitin, etten haluaisi osallistua hänen lapsensa syntymäpäiville ahdistuksen vuoksi, ja hän oli ymmärtäväinen.
Ja jotenkin ihmeen kaupalla täällä plussattiin tänään... Nyt sormet ja varpaat ristissä.
Evelyn: Onnea!! <3
Mulla kolmas keskenmeno nyt sit takana, olo on ihan kauhea ja en usko ikinä raskautuvani :(
Juuri tänään pohdin tätä kipeää aihetta. En toistaiseksi yritä tulla raskaaksi, mutta jossain vaiheessa sekin on ajankohtaista. Eksyin erinäisiin artikkeleihin keskenmenoista ja järkytyin, kun ymmärsin, ettei keskenmenon kohdannutta naista varsinaisesti auteta käsittelemään suruaan missään. Ei tukiryhmiä ei mitään.
Kirjoitin aihetta sivuten blogitekstinkin: Pelkotiloja, joita en odottanut. Keskenmenot ovat kuitenkin valitettavan yleisiä. Niitä pitäisi päästä käsittelemään ammatti-ihmisen kanssa.
Meilläkin on nyt vuoden päivät yritetty ja kolme viikkoa sitten, muutama päivä kun menkat olivat jo myöhässä, tein raskaustestin. Plussaa näytti. Itsellä on hyvässä hoitotasapainossa oleva diabetes, mutta lääkäri sanoi että heti vaan sitten aikaa neuvolaa. Niinpä varasin ohjeen mukaan ajan neuvolaan, jonne sain ajan kahden viikon päähän. Viikon ajan ehdin totutella ajatukseen vauvasta ja lukea missä vaiheessa mitäkin tapahtuu, missä kehitysvaiheessa alkio jne. Viikon päästä plussasta alkoivat menkamaiset kivut ja seuraavana päivänä menkat. Itsellä ollut aina ehkäisyn lopettamisesta tasan kaksipäiväiset menkat ja niin nytkin. Olin saanut jo joitakin raskausoireita (arat rinnat yms.) ja nämä oireet loppuivat kuin seinään. Varasin ajan yksityiselle lääkärille, koska päässä pyöri kaikenlaista. Lääkäri otti sisätutkimuksen ja ultran ja kertoi sitten uutiset: ei vauvaa. Kyseessä oli mahdollisesti kemiallinen raskaus ja/tai varhainen keskenmeno.
Itse olen nyt jotenkin tosi oudossa mielentilassa. Järjellä ajattelen, että "Ainakin tulin raskaaksi", koska olin jotenkin pelännyt sitä, etten tulisi raskaaksi lainkaan. Järjellä ymmärrän myös, että mitään en olisi voinut tehdä ja raskaus oli todella aikaisessa vaiheessa.
Tunteella en noita selityksiä ymmärrä. Olinhan ehtinyt jo laskea laskurilla, että laskettu aika olisi maaliskuun puolessa välissä ja katsoa, missä vaiheessa vauvan kehityksessä tapahtuu mitäkin. Ja nyt kaikki tuo valuikin hiekkaan eikä tulisikaan tapahtumaan.
Ristiriitaiset tunteet ovat myöskin siksi, että olemme menossa naimisiin nyt syksyllä ja muuttokin on edessä. Iloisia asioita siis ja joita odotan ja suunnittelen kovasti. Samaan aikaan jossain aivojen sopukoissa suren vauvaa, jota ei tulekaan. Joka otettiin pois, ennen kuin oikein olin edes tajunnutkaan.
Ja nyt sitten alkaa samat mietteet kuin aiemmin: entäs jos ei tärppääkään? Tai jos tärppää ja käykin taas näin? Mies on jotenkin todella looginen ja vaikka häntä rakastankin ja naimisiin olemme menossa, koen etten voi hänelle näitä ajatuksiani pukea, hän ei vaan ymmärrä.
Lähipiirille en ehtinyt vielä kertoa raskaudesta, mikälie itsesuojeluvaisto sanoi että kerrotaan sitten kun on raskaus vähän pidemmällä, enkä ole nyt siis kertonyt keskenmenostakaan. Ehkä jossain vaiheessa, kun on itse päässyt sinuiksi asian kanssa. Sellaista ahdistusta en koe, etten voisi lähipiirin vauvoja tavata, pikemminkin olo tulee vain haikeaksi ja surumieliseksi.
Hassua, että vaikka tämä on henkisesti tosi raskasta enkä tietenkään haluaisi kenelläkään tätä, niin ajatus siitä etten ole yksin ajatuksineni ja pelkoineni, antaa outoa lohtua.
Täällä yksi samoja asioita kipuileva. Vuoden alusta ollaan yritetty toista lasta eli reilut puoli vuotta. Tänään alkoivat taas menkat ja tuntuu että kaikki romahtaa :'( Ensimmäinen lapsi (2015) sai alkunsa tasan yhdestä kerrasta, ensimmäisestä yrityksestä. Vaikka olin yrittänyt psyykata itseäni, että toinen ei välttämättä tule niin helposti, niin kyllä sitä vaan odotti että yhtä helposti tulee. Ja nyt kun ei kierrosta toiseen tärppääkään niin tämä on ihan kamalaa. En todellakaan ollut tällaiseen varautunut. Joka kuukausi toivoo ja uskoo ja sitten tippuu korkealta. Ja ympärillä ihmisillä on suurimmalla osalla toiset lapset jo maailmassa.
Nyt viime viikkoina mulla oli vielä ollut kaikenlaisia oireita, joista ajattelin että viimein olisi tärpännyt. No, ilmeisesti olin nekin sitten kuvitellut tai olivatkin vain oireita alkavista menkoista :(
Voi että, osanotot! Ihan samanlainen kohtalo täällä. Vuosi yritystä takana, taustalla kaksi keskenmenoa. Molemmat menivät kesken 6+2. Ensimmäinen raskaus alkoi kolmannesta kierrosta, toinen kaksi kuukautta keskenmenosta ja nyt ei ole sitten joulukuisen keskenmenon jälkeen tärpännytkään. Ahdistaa ja itkettää ja voin kuvitella, että käymme samoja tunteita läpi. Enää ei ole sellaista jännittävää kutkutusta että joko ois tärpännyt, vaan suurta surua ja toivoton olo! Miestä surettaa myös, muttei pysty samaistumaan täysin eikä osaa oikein suhtautua suruuni, jankuttaa vaan että "kyllä se vielä tärppää joskus". :(