Muita, joiden niin sanotusta isästä ei ollut mihinkään?

Up

Mun isä on juoppo. Ollut niin kauan kun muistan.

Ainakin minun lapsuuteni olisi ollut paljon helpompi jos se isä ei olisi ollut kuvioissa mukana ollenkaan. Ihmiset on niin ärsyttäviä, kun päivittelevät, että onhan se kuitenkin sun isä. Eipä tunnu siltä.

Minun isä oli etäisä, jätti minut ja äidin kun olin parin kolmen vuoden vanha. Piti esikoisen itsellään. Kyllä hän hoiti velvollisuutensa jotenkin, piti luonaan kun oli sovittu, mutta ei muuten. Täysi-ikäiseksi tultuani en ole juuri kuullut isästä, synttäreinä ja jouluna muistaa postin kautta. Sittemmin olen kuullut, ettei hän edes olisi halunnut minun syntyvän vaikka olikin äitini kanssa naimisissa. Esikoisen halusi ainoastaan.

Hoiti siis velvollisuutensa jotenkin siihen asti, että täytin 18, sen jälkeen on pessyt kätensä. Jos niin voisi sanoa. Olen nykyään kolmekymppinen.

Täällä myös.Äiti päätyikin yksinhuoltajaksi, hyvä niin hänhän hoito meidät yksin muutenkin. Isä ei ottanut vastuuta mistään. Hän lähinnä kävi tansseissa ja vaihteli naisystäviä tiheään. Mitään tukea, edes henkistä, en ole isältä saanut.

Oli meillä välillä isä-viikonloppuja mutta ne olivat viihdepainotteisia. Kaikki, pyöränkorjaukksista lähtien hoitui äidiltä. Olen kyllä saanut erittäin vahvan ja pärjäävän kuvan naisesta äidiltäni. Pitääkin muistaa hänelle siitä mainita.

Ihan sama juttu täälläkin. Mutta eipä tuosta äidistäkään voi sanoa mitään positiivista. Omillamme oltiin, kumpaakaan ei paljon kiinnostunut. Isä syntyi kultalusikka perseessä.. sille kustannettiin omat firmat, pelit ja vehkeet, mutta huonon busines tajunsa takia menetti kaiken. Äitee oli palkatta töissä isän firmassa.

Mikään ei ole elämässäni ollut ahdistavampaa kuin lapsuus. Ja en ole kumpaankaan ollut vuosiin yhteydessä. Ei kiinnosta. Mitään tunnesidettä ei vanhempiin koskaan syntynyt. Ja siitä en kyllä itseäni syytä, vaikka vanhemmat niin tekeevät. Vaikea sitä on kiintyä sellaisiin ihmisiin, jotka vain huutavat ja raivoavat, kiukuttelevat kuin pienet lapset ja syyttelevät. Eivätkä kanna omista lapsistaan ja tekemisistään vastuuta. Ei vaikka kuinka ovat biologisia vanhempia. En minä niitä vihaa, en vain enää välitä. Ikää minulla on jo 45v joten mistään ohimenevästä vaiheesta ei ole kyse. Näin se on aina ollut ja näin se tulee menemään. Keskityn vain omaan elämääni, ja olen jättänyt nämä negatiivisuuden perikuvat kauan sitten taakseni.

Mun isä oli aina poissa omissa harrastuksissaan, yhdistystoiminnassa jne. Kotona isä ei tehnyt mitään, äiti pyöritti kotia käytännössä yksin. Jos oli kotona, makasi sohvalla lukemassa lehteä tai löhösi telkkarin edessä. Ei ollut tippaakaan kiinnostunut meistä lapsista, ei koskaan kuunnellut, jos sille yritti puhua tms. Huusi ja räyhäsi milloin mistäkin pikkujutusta.

Huomasin kuinka vähän isä mulle merkitsi, kun se kuoli kun minä olin teini-iässä. En kokenut menettäneeni oikein mitään. Sen huomaaminen oli aika surullista.

up

Siellä se paskiainen taas räyhää. Se hermostui kahvinkeittimen ja löi hermostuksissaan sen pannun rikki. Nyt se riehuu keittiössä haukkuen meidät kaikki, että meistä ei ole yhtään mitään hyötyä ja kiroilee. Tosi kiva aamu.