Lue keskustelun säännöt.
Olenko mielestänne vahva ihminen? Tuntuu, että vaikka yritän niin en jaksaisi.
02.04.2017 |
Elämäni on tehnyt minusta todella tyhjän, mitäänsanomattoman ja aran ihmisen. Toisinaan osaan myös yllättää ja olen todella rohkea.
Minä olen kuitenkin täysin lukossa enkä tiedä onko minulla voimia avata itseni mutta yritän ja olen hakeutumassa psykoterapiaan.
Vanhempani ovat alkoholisteja ja sitä aina olleet minun olemassaolon aikana.
Eivät kovin hyvin huolehtineet meistä lapsista ainakaan henkisellä tasolla kun olivat itse niin hajalla ja humalassa se näkyi vielä todella ahdistavana käytöksenä meitä lapsia sekä muita kohtaan.
Rakastivat kuitenkin ja saimme lohtua matkoista, herkuista ja muutenkin meille ostettiin kaikenlaista mihin kykenivät.
Tunteet sitten jäivät jotenkin sivuun tai ongelmista ei ainakaan puhuttu. Paitsi kännissä aivan väärällä tavalla.
Alkoholisoiduin lapsena itse 13-14-vuotiaana.
Hain 12-vuotiaana jo huomioo seksillä netistä.
Tai olin jo lapsena melko seksuaalinen ja ihastuin vanhempiin miehiin.
Muistikuvissani pyörii myös se kun isoisäni hiplaili minua pyyhkeen alta.
Kun alkoholisoiduin niin myös oli holtittomia todella vääränlaisia suhteita. Miehet käyttivät hyväkseen ja minä annoin. En välittänyt.
Suurin osa oli yli 10 vuotta vanhempia.
Olin masentunut enkä puhunut kenellekään mistään.
Olin aina todella kiltti ja otin kaiken vastaan ihmisiltä. Olin todella nöyrä ja halusin vain hyväksyntää.
Sairastin syömishäiriöö ja varastelin kaupoista. Ja lopulta koulunkäynnistäni ei meinannut tulla mitään varsinkaan ammattikoulussa.
Minulla oli myös huono suhde jossa alistettiin ja käytettiin väkivaltaa. Siis sekä fyysistä että henkistä. Se oli kamalaa ja olin siinä pitkään.
Samaan aikaan äitini ja hänen uusi miesystävä pahoinpitelivät ja jouduin muuttamaan pois kotoa alaikäisenä.
Olin jo itsemurhan partaalla kaikesta.
Olin alkoholisoitunut, sairaalloisen huono itsetuntoinen, vihasin kaikkea, olin masentunut ja lisäksi pilannut raha-asiani. Oikeastaan kaikki oli todella epätasapainoista.
Kunnes ihme kyllä valmistuin ja minussa on aina ollut jotenkin voimaa selättää ongelmia ja yrittää ja muutin pois. Sain hyvän työpaikan ja olin vapaa.
Mutta vuosi myöhemmin olen hyvin masentunut. Diagnoosina epävakaa persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mieliala (Hypo), sosiaalisten tilanteiden pelko ja lisäksi muutama fyysinen sairaus. Joita yritän hoitaa ruokavaliolla.
Lisäksi peliriippuvuus ja toisinaan alkoholiongelma.
Ja olen todella yksinäinen eikä töissäkään mene kovin hyvin kun olen niin väsynyt ja vetäytynyt.
Ja olen todella vaativa itseäni kohtaan ja huono itsetunto vain seuraa enkä luota ihmisiin.
Onko elämäni tuhoontuonittu jo näin nuorena..
Yritän kyllä ja olen kovasti parantanut elämääni menneisyyteen verrattuna mutta tuntuu usein, että olen täysin arvoton ja tahdon vain pois.
Yritän kyllä jaksaa.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Voiko tämä edes olla totta? Miten on voinut noin paljon paskaa tapahtua samalle ihmiselle? Etkö voi ottaa saikkua töistä? Ei tarvitse jaksaa enempää kuin pystyy. Ihme että olet edes elossa, mä en varmaan olisi. Koita jaksaa, ehkä elämä vielä järjestyy sullekin. Ihailen sitä ettet kuulosta katkeralta vaikka aihetta olisikin.
Niin no ei minun pitäisikään olla hengissä enää. Olin jo suunnitellut itsemurhan loppuun kunnes kun taivaalta minulle tiputettiin mahdollisuus uuteen elämään. Aivan yhtäkkiä siis sain uskomattoman mahdollsuuden vielä yrittää saada elämäni kuntoon ja otin sen vastaan.
Olen kiitollinen mutta on niin paljon tunteita, vihan tunteita ja ahdistusta etten oikein tiedä miten kestän.
Suurimmaksi osaksi syyttelen itseäni ja viha kohdistuu minuun.
Toisaalta inhoan kyllä paljon muitakin.
Olen kyllä hieman katkera..
Mutta en halua pahaa kuitenkaan muille.
Toisaalta mietin kyllä usein, että äitini voisi kuolla. En jaksa sitä että tappaa itseään pikkuhiljaa viinalla ja aiheuttaa muille pahaa oloa. Eikä ole edes valmis muuttamaan mitään tai ole koskaan ollutkaan. Ei edes yritä.
Mutta toistaalta ymmärrän mutta toivon etten koskaan ole kaltaisensa vaikka vahva onkin ollut..
Kiitos viestistä. Tarvitsen muiden näkökulmia paljon.
En voi ottaa saikkua. Olen muutenkin jo aika eristäytynyt ja yksin täällä.
Lisäksi työ on minulle hyvin tärkeä enkä tahdo luovuttaa sen suhteen. Tahdon menestyä ja tehdä töitä vaikka viimeisillä voimilla.
Niin tärkeä tuo on minulle.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihmisen ole aina pakko olla vahva. Selvästi sinussa on jotain vahvuutta, mutta saat olla heikkokin. Ansaitsisit hoivaa ja rakkautta... Äh, mitähän yritän tässä neuvoa, taustani on erilainen, mutta olen itsekin ihan paskana. Haluaisin elää, mutta tuntuu, että minun täytyy kuolla.
Vierailija kirjoitti:
Ei ihmisen ole aina pakko olla vahva. Selvästi sinussa on jotain vahvuutta, mutta saat olla heikkokin. Ansaitsisit hoivaa ja rakkautta... Äh, mitähän yritän tässä neuvoa, taustani on erilainen, mutta olen itsekin ihan paskana. Haluaisin elää, mutta tuntuu, että minun täytyy kuolla.
Masennus on kamalaa. Sitä vain tahtoo kuolla, tiedän kyllä.
Mutta kun toisaalta mielummin etsii niitä ratkaisuja siihen oloon.
En kestäisi itse ajatusta mitä tekisin niille jotka minusta välittää jos riistäisin hengen itseltäni. Se on ainoa asia joka täällä pitää..
Joten töytyy elää ja yrittää tehdä siitä elämisen arvoista. Siksi hakeuduin terapiaankin jos minusta kuoriutuisi elävä ja iloinen ihminen.
Teen mitä vain päästäkseni näistä tunteista ja lukoista eroon.
Kauheinta on että kun saisin rakkautta ja hoivaa niin en luota ja ahdistun.
Olen epäluuloinen ja kosketus välillä ahdistaa. Myös kehut. Ja olen vihainen kun minua kehutaan.
Mutta olen opetellut ottamaan vastaan ja tämä ihminen tukee minua, antaa rakkautta eikä tuomitse. Auttaa ja tuo läheisyyttä mutta ei vaadi mitään.
Sekin tuntui lahjalta siis kun sain juuri tämän ihmisen elämääni jotenkin uskomattomalla tavalla.
Myöskin se tuntui lahjalta kun sain työpaikan ja pääsin pois todella hyvällä tuurilla sieltä ahdistavasta kierteessä ja paskasta.
Ap
Niin ja siis tuo tahtoisin elää mutta tuntuu että täytyy kuolla.
Itseasiassa oli tosi hyvin sanottu.
Kun tuntuu ettei kuulu tänne. On täysin ulkopuolinen eikä vain tunne olevansa oikeanlainen tänne paikkaan ja siksi halu kuolla kun ei tiedä mitään ratkaisua saatika mihin suuntaan kulkea ja onko itsestä mihinkään...
Näin minä ainakin tunnen usein.
Miten sinä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä olet rohkeampi ja vahvempi kuin uskotkaan! Olet selvinnyt ja pärjännyt, liikaakin. Sinua on kohdeltu väärin, älä käännä syyllisyyttä sisääsi. Toivon todella, että saat elämääsi rakastavia ihmisiä jotka näkevät miten hieno ja rohkea ihminen olet. Tiedän mistä puhun.
Minun suvussani olisit lähes normaali.
Ainoa mitä voin sanoa, että kannattaa keskittyä siihen mihin voi itse vaikuttaa, ja mahdollisimman vähän siihen mihin ei voi, kuten menneisyys. Ja missään nimessä ei kanna liikaa kelata elämän moraalia, koska elämällä ei sellaista ole, ihmisellä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vahva. Itse olen sairaseläkkeellä suht samoilla taustoilla. Pidä itsestäsi huolta ja tsemppiä.
Ole armollinen itsellesi. Älä vaadi liikoja itseltäsi.
Olet hyvä juuri noin. Ota positiiviset kehut vastaan hyvillä mielin ja usko ne. Ajattele positiivisesti ja elämä kantaa sinua.
Itse voit vaikuttaa elämäsi suuntaan.
Täällä kirjoittaa alkoholisti äidin tytär.
Nyt elämä uomissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastanneille.
Olen vasta parikymppinen, joten pelottaa mitä tulevaisuus vielä tuo.
En kestäisi ainakaan vielä mitään traagista kun vasta toivun.
Luojan kiitos saan kuitenkin olla onnellinen, että minulla on älyä hakea apua ja ymmärtää, että jotain on muutettava ja olemaan valmis kohtaamaan nuo vanhat asiat. Siis käsitellä aivan kaikki.
Raskasta siitä tulee mutta se on tehtävä.
Tunnen itseni usein epäonnistuneeksi enkä muista aina sitä kuinka olisi voinut käydä jos en olisi lähtenyt. Olisin saattanut juoda päivästä toiseen ja sekoilla ja vetää niitä lääkkeitä...
Mutta valitsin elämän korjaamisen.
Ongelmia on tietenkin ollut mutta onneksi mikään huono ihmissuhde ei ole ollut viemässä energiaani tai muu draama.
Vain tämä oma pää ja kasvaminen ihmisenä tuntuu todella ahdistavana välillä..
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastanneille.
Olen vasta parikymppinen, joten pelottaa mitä tulevaisuus vielä tuo.
En kestäisi ainakaan vielä mitään traagista kun vasta toivun.
Luojan kiitos saan kuitenkin olla onnellinen, että minulla on älyä hakea apua ja ymmärtää, että jotain on muutettava ja olemaan valmis kohtaamaan nuo vanhat asiat. Siis käsitellä aivan kaikki.
Raskasta siitä tulee mutta se on tehtävä.Tunnen itseni usein epäonnistuneeksi enkä muista aina sitä kuinka olisi voinut käydä jos en olisi lähtenyt. Olisin saattanut juoda päivästä toiseen ja sekoilla ja vetää niitä lääkkeitä...
Mutta valitsin elämän korjaamisen.
Ongelmia on tietenkin ollut mutta onneksi mikään huono ihmissuhde ei ole ollut viemässä energiaani tai muu draama.
Vain tämä oma pää ja kasvaminen ihmisenä tuntuu todella ahdistavana välillä..
Ap
Minäkin tunnen itseni useasti epäonnistuneeksi, mutta sitten myönnän tosiasiat, että pelasin niillä korteilla joita minulla silloin oli, ja ainoa asia mihin voin vaikuttaa on se, että mitä teen niillä korteilla, jotka minulla on nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin ja siis tuo tahtoisin elää mutta tuntuu että täytyy kuolla.
Itseasiassa oli tosi hyvin sanottu.
Kun tuntuu ettei kuulu tänne. On täysin ulkopuolinen eikä vain tunne olevansa oikeanlainen tänne paikkaan ja siksi halu kuolla kun ei tiedä mitään ratkaisua saatika mihin suuntaan kulkea ja onko itsestä mihinkään...
Näin minä ainakin tunnen usein.
Miten sinä?
Ap
Niin, minustakin tuntuu - on aina tuntunut - että en kuulu tänne. Muiden ihmisten joukkoon. Tiedän, että tänne maailmaan mahtuu kaikenlaista, en suinkaan kuvittele olevani uniikki siinä, että kärsin ja kipuilen, mutta keneenkään en tunnu saavan mitään henkistä yhteyttä. Ja silti koko elämäni, kaikki haaveeni pyörivät ihmissuhteiden ympärillä, niin etten voi edes kuvitella yrittäväni täyttää tätä tyhjiötä millään muulla (työllä tai taiteella tms.). Ja kun vuosikaudet kuluvat samalla lailla, turhaan odottaen, että joskus tapahtuisi jotain hyvää... Mutta ikinä mikään ei muutu. Vaikka mitä yritän. Olen haaveillut itsemurhasta kauan, mutta tullut siihen tulokseen, etten pysty siihen, koska loppujen lopuksi tiedän, että tahdon elää. Mutta en tässä todellisuudessa. Ja kuitenkin tämä todellisuus on ainoa, mitä minulle on tarjolla. Eikä tämä ole elämisen arvoista.
Minustakin tuntuu etten kuulu muiden joukkoon, minulla on myös traumatausta. Mutta niin erilainen että en ole kuullut kenelläkään olevan samankaltaista kuin vasta nyt.
Hienoja ihmisiä, ei voi muuta sanoa. Siis ilman sarkasmia...
Voiko tämä edes olla totta? Miten on voinut noin paljon paskaa tapahtua samalle ihmiselle? Etkö voi ottaa saikkua töistä? Ei tarvitse jaksaa enempää kuin pystyy. Ihme että olet edes elossa, mä en varmaan olisi. Koita jaksaa, ehkä elämä vielä järjestyy sullekin. Ihailen sitä ettet kuulosta katkeralta vaikka aihetta olisikin.