Lue keskustelun säännöt.
Köyhyys ja yksinhuoltajat. Lapsen näkökulma.
29.03.2017 |
Mua suututta ja itkettää. Mulla ei riittäisi pelkkä aloitus kertomaan kaikkea, joten yritän mahdollisimman lyhyesti kiteyttää asiani.
Olen 20v lukiolainen. Jo pienestä pitäen koulunkäyntini on ollut hankalaa. En tarkoita huonoja numeroita tms, vaan sitä, että kotoa ei ole ikinä tullut minkäänlaista tukea opiskeluun. Kukaan ei koskaan kysynyt tuliko läksyjä tai tarkistanut tehtäviä.
Kokeisiin piti aina itse lukea ja jatkuvasti piti itse itseänsä tsempata ja motivoida. Perheessäni ei olla koskaan painotettu koulunkäynnin tärkeyttä. Ymmärrättehän te miten vaikeaa tuollainen on esim. kolmasluokkalaiselle lapselle?
Noh, peruskouluni meni suunnilleen kuudennelle luokalle asti hyvin.
Seiskalle mennessäni minulle oli matemaattiset aineet vaikeita- on vieläkin- mutta muissa aineissa pärjäsin hyvin. Joissakin jopa äärimmäisen hyvin(9-10 arvosanoja).
Mutta mitä tapahtuu nuorelle murrosikäiselle olevalle lapselle, jota ei kannusteta kotona? Itsensä motivoiminen on paljon vaikeampaa. Tuntuu, että millään ei ole väliä. Ei äitiä kiinnosta eikä isääkään ole.
Yhdeksännellä luokalla romahdin. En kestänyt enää paineita, kokeita ja sitä, että kaikki pitäisi hoitaa aina yksin. Se iloisuus ja innokkuus katosi minusta hetkeksi pois. Aloin lintsata. Yht'äkkiä olinkin kesäkoulussa ja sit kymppiluokalla. Kotona tuli vittuilua ja huutoa ja koulussa opettajat ihmetteli mikä mulla on.
Mun haavena oli mennä lukioon ja siitä suoraan yliopistoon. Mulla on nykyään ammattikoulusta tutkinto, olen ihan hyvässä työssä ja käyn iltalukiota.
Äiti ei ole kertaakaan kysynyt minulta, että miten lukiossa menee. Kirjoihinkaan en saa rahallista tukea. Mulla ei ole nyt toista äikänkirjaakaan, kun ei ole varaa ostaa.
Mua on aina kiinnostanut reaaliaineet, yhteiskunnalliset asiat, ympäristö ja kielet. Aina. Äitini ei koskaan ole kysynyt multa tosissaan, että mikä musta tulee isona.
Mä oon joutunut 10- vuotiaasta asti ostaan omat vaatteeni. Ja kantaan suuria asioita harteillani. Äitini on 5 lapsen yksinhuoltaja ja ammatiltaan laitoshuoltaja. Tiedän, että on rankkaa kun ei ole rahaa ja suita ruokittavana, mutta olen silti niin vihainen äidilleni. Miksi tehdä noin monta lasta, jos ei ole aikomustakaan olla henkisesti läsnä tai varaa ostaa koulukirjoja? Koko ikäni äiti on vain valittanut rahasta. Ei ikinä ole rahaa tehdä mitään. Harmittaa, että mä yritän kouluttautua ja saan vaan paskaa niskaan. Vieläkin.
Neuvokaa mua, että miten voisin saada lisää tukea opiskeluun. Ei oo ketään kelle avautua tai ketään, jolta vois kysyä esimerkiksi apua joissain tehtävissä. Tuntuu kuin taistelisi yksin muita vastaan.
Kommentit (51)
Kuulostaa todella kamalalta. Eikö koulussasi ole kuraattoria, jolle voisit mennä puhumaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse pyysin apua kavereilta jotka osasivat. Ei mutsi olisi edes osannut neuvoa lukion matikassa yms. Ekaluokalla katsottiin että läksyt on tehty ja kun se onnistui niin omalla vastuulla koulunkäynti oli mullakin. En ole minäkään sen kummempaa apua saanut tai edes tarvinut. Lukion kirjat kuitenkin maksettiin.
Tutustu koulukavereihin ja kysy rohkeasti neuvoa niiltä ja opettajilta.
Liittyykö tämä nyt suoranaisesti köyhyyteen tai yksinhuoltajuuteen?
Äitisi on ollut välinpitämätön vanhempi. Varattomuus tietysti yksinhuoltajuuden ohella on tähän altistava seikka, mutta en nyt noin raflaavia otsikoita ihan siitä vääntäisi.
Miten yksinhuoltajat liittyy tähän mitenkään? Sinun huoltajasi on huono, toivottavasti saat apua. Me kaikki emme kuitenkaan ole, minulle lasteni kouluttautuminen on aina ollut todella tärkeää, olen lukenut lasten kanssa kokeisiin, auttanut läksyissä, hommannut tukiopettajaa kotiin, kuskannut koulua tukeviin harrastuksiin, kannustanut olemaan luova. Pitänyt tiukkaakin kuria koulun suhteen. Nyt olen itsekseni, mutta yksin kasvatin kolme lasta. Yksi opiskelee yliopistossa, yksi on DI ja yksi ihastui armeijaelämään ja kouluttautuu maanpuolustuskorkeakoulussa.
Noh... nyyhkytarina omasta näkökulmasta.
Kyllä meilläkin lapset ovat ihan itse hoitaneet koulunkäynnin. Emmekä omasta akateemisuudesta huolimatta ole edes pitäneet tärkeänä korostaa koulunkäynnin merkitystä.
Turhia paineita vain, jos haluaakin elämältä ihan jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi, onhan tuo kohtuutonta. Epäreilua. Mutta, Mielestäni voit olla rauhallisin mielin. Luet nyt ylioppilaaksi. Arvosanat eivät ratkaise tulevaisuutta. Sitten katselet minne haluat opiskelemaan. Siis vähän kerrallaan.
Opiskelin nimittäin itse maakunnassa lakimieheksi ja opiskelutovereina oli eiylioppilas ja monta, ainakin kolme, alle 7 keskiarvolla lukiosta kirjoittanutta. Ne olikin vitsikkäitä, että jos ruotsinopettaja näkisi heidät yliopistolla, paskantaisi housuun.
Siis jos nyt ahdistaa niin pari askelta kerraallaan. Pyrit opiskelemaan heti kitjoituskeväänä, mutta jos et pääse, niin pääset myöhemmin. Olen varma siitä! Olet niin motivoitunut!
Kuulostaa tosiaan pahalta. Olen itse juuri miettinyt näitä asioita oman lapseni aloitettua koulutiensä - miten parhaiten opetan läksyjenteon tärkeyden ja motivoin ja kannustan?
Aloituksesta ei käy ilmi, oletko itse yrittänyt puhua tavoitteistasi ja tulevaisuudensuunnitelmistasi äitisi kanssa? Vai oletko vain odottanut, että hän kysyisi?
Jos et saa tukea kotoa äidiltäsi tai muilta sukulaisilta tai läheisiltä aikuisilta, minusta sinun kannattaisi jutella koulun kuraattorin tai luokanvalvojan tai opon kanssa suunnitelmistasi. Ehkä voisit myös koittaa ystävystyä muiden iltalukion opiskelijoiden kanssa, olettehan opintojen kanssa ns samassa veneessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi ei ehkä olisi osannutkaan neuvoa opinnoissa eikä ehkä tajuakaan, kuinka paljon kirjat voivat maksaa. Ja vaikka tajuaisi, hänellä tuskin olisi rahaa. Luulen, että äitisi yrittää parhaansa kuitenkin. Onko äiti muuten ollut elämässäsi mukana, vai ovatko muut lapset ja työ vieneet kaiken ajan?
Aloituksessa jo huomaa, ettei ongelma ole siinä, että perhe oli "köyhä" vaan ettei vanhemmat panostaneet tukemaan ja auttamaan sinua. Ei köyhällä ole huono lapsuus, vaan lapsella, jolla ei ole vanhemmat jotka laittavat hänen tarpeet kaiken muun edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
❤️
Etsi täältä tai jostain joku matikan tms jeesikerholaisia ja perustakaa fb tukiryhmä.
Kuulostaa ehkä tyhmältä, mut sama idea mitä itse tein kun raskauduin vahingossa enkä saanut tukea mistään, ei kamuja samassa tilanteessa jne.
Ryhmästä tuli korvaamaton ja sain oikeita ystäviä.
Tsemppiä ❤️
Ei kannata jäädä kiinni katkeruuteen ja vihaisuuteen. Et voi muuttaa äitiäisi etkä peruuttaa taaksepäin. Keskity tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.
Minäkin olen yh-äidin lapsi. Äidillä ei ollut aikaa eikä varmaan osaamistaan auttaa minua läksyissä. Minulla oli lukihäiriö, jota ei tuohon aikaan tunnistettu. Se hankaloitti paljon kielten opiskelua. Menin kuitenkin myöhemmin iltakouluun lukioon ja takkusin sitä ainakin neljä, jollen viisi vuotta. Sain ystävältä apua kielten kanssa ja vinkkejä, esim. siihen mitä rakenteita yo-kokeissa kannattaa käyttää. Äitinihän ei edes osannut ruotsia tai englantia, joten ei mitenkään olisi osannut auttaa. Olin tosin täsäs vaiheessa jo muuttanut kotoa toiseen kaupunkiin. Kävin töissä lukion ohessa.
Pääsin vihdoin ylioppilaaksi ja ensi yrittämällä yliopistoon.
Tietääkseni lukiolaisten kirjakauppa myy edelleen käytettyjä kirjoja. Myös kirjastoista kannattaa kysyä. Niitä voi kopioida vähän kerrallaan. Ja varmaan nykyisen voi kysellä vaikka kavereilta fb:ssä?
Kyllä sinä selviät, mutta älä syytä äitiäsi, siitä ei ole hyötyä. Itse ajattelen, että kun olen selvinnyt lapsuudestani, jossa minun oli pakko pärjätä paljon yksin, opin paljon asioita ja sinnikkyyttä, josta on ollut paljon hyötyä myöhemmin. Vastoinkäymisiä voi kääntää voitoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut täysin saman. En pidä periaatteessa rahaa ongelmana vaan sitä, ettei koskaan saanut minkäänlaista ohjausta mihinkään suuntaan. En oikein tiedä miten pitäisi elämässä tehdä ja toimia, kun esimerkkinä on vain työtön ja välinpitämätön äiti.
Kun ei koskaan kehuta, ei kannusteta, ei kysytä kuulumisia, siitä seurauksena on mulle jäänyt riittämättömyyden ja alemmuuden tunne piinaksi. Eihän minusta tähän ole, en osaa, en ole yhtä hyvä kuin muut. Jopa lukiossa olin monien kurssien paras oppilas, sain helposti kymppejä. Silti ajattelin AINA, etten ollut yhtä hyvä kuin muut, en minä voi olla se paras.
Keskustelin opon kanssa mun jatko-opinnoista ja se sanoi, että tulen pärjäämään helposti yliopistossa, mun kaltaisille oppilaille on kuulema kysyntää. Minulleko muka? Kumpa mä vaan uskoisin itseeni. Haluaisin näyttää itselleni sen, että mä pärjään kyllä. Tai kumpa vaan ymmärtäisin sen, että olen riittävä tällaisena kuin olen. Olisi varmaan helmpompaa, jos olisi kuullut sen joskus jonkun muun suusta. Edes kerran.
Sama kokemus. Sain kyllä kauppaopiston jälkeen hyvän työpaikan, ja nyt 27-vuotiaana saan melkein 4000e/kk. Mutta silti harmittaa, kun en kouluttautunut! Lukio jäi kesken englannin takia. Nyt harmittaa, kun en vaan taistellut sitä läpi, kompensaatiopisteillä vaikka. Jos nyt uudestaan kirjottaisin joutuisin kirjoittamaan kaikki, ja eipä siitä mitään hyötyä enää olisi. Tarkoitus oli hakea kauppakorkeaan, mutta jämähdin työelämään. Nyt tuntuisi hullulta luopua hyvin alkaneesta urasta koulun takia, mutta luultavasti sen teen. Aion vielä hakea yliopistoon, vaikka olen varmasti vanhimmasta päästä fukseja.
Käy lukio loppuun, hae yliopistoon ja tee elämästäsi omasi näköinen. Opi äitisi virheistä, älä hanki liutaa lapsia ja tyydy johonkin työhön ja valita läpi elämääsi omaa elämääsi. Itse olen nyt todella onnellinen. Voin ostaa asioita mitä vanhempani eivät piheyttään tai köyhyyttään ikinä ostaneet, ja voin oikeasti tehdä mitä haluan. Silti kouluttamattomuus harmittaa, ja juurikin se, että 20-vuotiaana en jaksanut enää panostaa lukioon (koska kukaan ei ikinä kannustanut, vaikka numeroret oli 8-9, paitsi englanti). En päässyt kokemaan sitä yhteisöllisyyttä, sitsejä, haalaribileitä, sellaista opiskelijanuoruutta mitä parikymppisenä moni elää.. Nyt menen yliopistoon vain saadakseni ekonomin paperit, mutta ei se kokemuksena sama ole kuin jos olisin hakenut ja päässyt sisälle 21-22-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut täysin saman. En pidä periaatteessa rahaa ongelmana vaan sitä, ettei koskaan saanut minkäänlaista ohjausta mihinkään suuntaan. En oikein tiedä miten pitäisi elämässä tehdä ja toimia, kun esimerkkinä on vain työtön ja välinpitämätön äiti.
Kun ei koskaan kehuta, ei kannusteta, ei kysytä kuulumisia, siitä seurauksena on mulle jäänyt riittämättömyyden ja alemmuuden tunne piinaksi. Eihän minusta tähän ole, en osaa, en ole yhtä hyvä kuin muut. Jopa lukiossa olin monien kurssien paras oppilas, sain helposti kymppejä. Silti ajattelin AINA, etten ollut yhtä hyvä kuin muut, en minä voi olla se paras.
Keskustelin opon kanssa mun jatko-opinnoista ja se sanoi, että tulen pärjäämään helposti yliopistossa, mun kaltaisille oppilaille on kuulema kysyntää. Minulleko muka? Kumpa mä vaan uskoisin itseeni. Haluaisin näyttää itselleni sen, että mä pärjään kyllä. Tai kumpa vaan ymmärtäisin sen, että olen riittävä tällaisena kuin olen. Olisi varmaan helmpompaa, jos olisi kuullut sen joskus jonkun muun suusta. Edes kerran.
Mä en tosin ole vihainen tai katkera äidilleni. Tiedän, mitä se on kokenut ja olen ylpeä siitä, että se jaksaa edelleen elää. Rakastan äitiäni, onhan se tietenkin mun ainut äiti. Mutta vaikken kanna kaunaa äidilleni, ei se poista musta niitä piirteitä, jotka hankaloittaa elämääni nyt. Taidan tosin olla myös masentunut, ollut jo varmaan monta vuotta.
Minusta nykykoulu on liian vaativaa, jos koko perheen pitää osallistua lapsen läksyjen tekoon. Olen kuullut kuinka joissain perheissä puurretaan monta iltaa lapsen esitelmää ryhmätyönä. Ei siinä ole enää mitään järkeä. Olen auttanut lastani vaikeissa koulutöissä tai jos ryhmätyön muut tekijät ovat livistäneet velvollisuuksistaan, tai jos lapsi on kysynyt apua esim. koealueen kuulustelussa. Mutta tunnen silti huonoa omaatuntoa, ettei lapsen kaikkia läksyjä ja töitä olla tehty yhdessä. Yksinhuoltajana ei siihen ollut kertakaikkiaan aikaa. Mutta lapsestani tuli itsenäinen ja omiin kykyihinsä uskova. Ei ehkä supermenestyjää, eikä kyynärpäillä etenevää kusipäätä, vaan ihan tavallinen onnellinen ihminen.
Kyllä mielestäni köyhyys liittyy tähän aiheeseen. Äitini on yksinhuoltaja ja köyhä. Köyhyyden takia olemme joutuneet jäämään monista asioista paitsi, köyhyyden takia en ole saanut rahallista tukea koulunkäyntiini tai harrastuksiini. Rahat harrastuksiin saatiin sossulta, eikä äiti tsempannut tai tullut ikinä paikalle katsomaan kisoja. Köyhyyden takia äitini stressaa mm. sähkölaitteiden käytöstä. Saatiin esim. lapsena selkään, jos käytimme uunia vaikkapa koulun jälkeen. Se tiesi äidin mielestä suurta sähkölaskua, jos haluaa kerran viikossa leipoa.
Tarkoitukseni ei ole hyökätä yksinhuoltajien tai köyhien kimppuun, mutta sitä en valitettavasti ymmärrä, että tehtaillaan lapsia eikä niistä kyetä pitämään huolta. Se, että tuo ruokaa pöytään ei riitä. Täytyy olla myös mukana henkisesti ja kannustaa kasvuun. Olla läsnä, niinkuin vanhemman kuuluu.
Numerot ei ole mulle tärkeintä, vaan tärkeintä on se, että asiat jää päähän ja oppii(osaa hyödyntää tietoa myös koulun ulkopuolella). Ei koulu mulle koko elämä ole, mutta mun mielestä olisi reilua kannustaa lastansa kehittymään ja seuraamaan unelmiaan.
Olen hyvin sosiaalinen ja toimelias lapsi ollut aina, joten olen äidille kyllä pienestä asti kertonut miten kivaa oli koulussa tänään tai mikä haluisin olla isona.
Äitini ei peruskoulun jälkeen ole käynyt kouluja. Ei edes osaisi auttaa, vaikka kiinnostaisi. Hän tietyllä tavalla yrittää parhaansa, mutta hänellä on hyvin omituinen ajattelutapa joistakin asioista, väkivaltaisesti on myös kurittanut erityisesti minua, huutaa ja saattaa napsahtaa nanosekunnissa hirviöksi. Jouduin muuttamaan 16- vuotiaana pois kotoa, koska kotona oli niin kauhea tilanne. En olisi edes halunnut vielä muuttaa pois, mutta ei ollut vaihtoehtoa.
En tiedä, kai tämä nyyhkytarinakin samalla on. Kaipaan vanhemman rakkautta ja kiinnostusta. Tsemppausta ja välittämistä. En mielestäni edes vaadi paljoa, kun pyydän koulukirjoissa apua, mutta kaipa se hankalaa on, jos on laskuja, vuokra ja vielä muutama muu elätettävänä.
AP
Vierailija kirjoitti:
Noh... nyyhkytarina omasta näkökulmasta.
Kyllä meilläkin lapset ovat ihan itse hoitaneet koulunkäynnin. Emmekä omasta akateemisuudesta huolimatta ole edes pitäneet tärkeänä korostaa koulunkäynnin merkitystä.
Turhia paineita vain, jos haluaakin elämältä ihan jotain muuta.
Kyllä minusta vanhempien pitää olla kiinnostuneita lastensa asioista ja jos kaipaavat tukea opiskeluun, niin sitten antaa sitä. Muuten tuli vähän sama fiilis kuin sinulla: en ole juurikaan tarkistanut lasteni läksyjä tai lukenut heidän kanssaan kokeisiin. Mielestäni se on heidän vastuullaan ja he saavat asiat hoitaa itsenäisesti, jos pystyvät. Sitten kun on ollut vaikeampaa ainetta, olen lukenut läksyjä yhdessä alakoululaisen kanssa, että varmasti ymmärtää ja jaksaa keskittyä. Eli vanhemman pitäisi minusta osata kuunnella lastaan: milloin tämä tarvitsee apua ja milloin ei. Sitä en vaan oikein ymmärrä, että vanhemman pitäisi valvoa koko sisarusparven läksyt ja kokeet ihan vain periaatteesta, vaikka koulu sujuisi hyvin. Voi se johtaa siihenkin, kun yhdelle tutulle äidille oli lapsi huonommin menneen kokeen jälkeen kivahtanut, että sun vika, kun et riittävästi kannustanut.
En ymmärrä miten tuo ongelma liittyy köyhyyteen tai yksinhuoltajiin, aikamoinen yleistys? Minä olen kahden lapsen yksinhuoltaja ja aina ollut pienituloinen (myös siivoustyötä tehnyt), mun lapset on nyt lukiossa molemmat ja pärjäävät hyvin. Molemmilla hyvät suunnitelmat tulevaisuuden suhteen.
Mulla oli rikkaat vanhemmat ja silti kotona oli samanlaista kuin sulla ap. Pahempaakin. Ei rahallinen rikkaus tai köyhyys vaikuta lapsesta välittämiseen ja tukemiseen. Pyri pääsemään irti hirviövanhempien vaikutuspiiristä, niin minä tein lukion jälkeen muuttamalla toiselle paikkakunnalle ja mielenkiinto alkoi riittämään jatko-opiskeluihin, hyvällä menestyksellä. Jälkeenpäin tosin iski traumat kotioloista, ne olivat raskaita vuosia. Minä pärjään ja elämä hymyilee, syy on siinä että hirviövanhempieni kanssa en ole tekemissä.
Mulle kouluttautuminen on äärimmäisen tärkeää ja toivon, että kukaan ei joutuisi tällä tavalla kasvamaan missään perheessä. Vanhemmat, välittäkää lastenne tulevaisuudesta!
Ja te, joilta löytyy kokemusta samasta asiasta, niin miten selvisitte? Jakakaa kokemuksia ja vinkkejä.
AP