Lue keskustelun säännöt.
Onko muille käyny näin? Toisen lapsen synnyttyä en rakastakaan vauvaa ja tunnen jopa inhoa
25.03.2017 |
sitä kohtaan :( Lapsi on toivottu ja ihan normaali vauva, jopa helpompi kuin esikoinen. En ole väsynyt enkä koe itseäni masentuneeksi. Silti koen päivittäin katumusta, että mentiin tekemään toinen :( Esikoiseen rakkaus syttyi heti, ja nytkin koko ajan harmittelen vaan että pitää hoitaa tuota toista, enkä voi viettää kaikkea sitä aikaa esikoisen (5v) kanssa. Pahinta on, kun en keksi mitään syytä tälle!, korkeintaan se, että vauva oli eri sukupuolta kuin etukäteen toivoin, mutta siitä pettymyksestä pääsin yli hyvinkin nopeasti. Jotenkin vaan yksilönä tuo on.. En keksi edes sanoja. Ei kai siinä mitään vikaa ole, mutta jostain syystä synnyttää mussa vain negatiivisia tuntemuksia, ja esim imetyksen lopetin 2 kk jälkeen vain siitä syystä, että koin sen ylitsepääsemättömän vastenmieliseksi tuon vauvan kanssa. Muille väitin, että maito loppui. Esikoista imetin yli vuoden.
Hyi kun kuulostaa kamalalta tämä teksti, tiedän :( Mikä mua vaivaa? Mitään mt-diagnoosia ei ole, ja päällisin puolin meillä on kaikki hyvin.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Älä sitten hämmästele, kun lapsi alkaa käyttäytyä huonosti.
Äläkä selittele, että esikoisesta tuli ihan hyvin
Malliesimerkki että lapsia ei kohdella perheessä samalla tavalla. Siksi vain yksi (hyljeksytty) voi reagoida
En hämmästelekään, ihan varmasti alkaa reagoida tähän, ihme jos ei kun en pysty edes aidosti hymyillen katsomaan lasta enkä pidä sylissä yhtään enempää kuin on "pakko".
Sitä hämmästelen, mistä ihmeestä tää voi johtua?? Mikä vika mussa on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se rakkaus saattaa tulla myöhemminkin. Minulla taas ei esikoisen kanssa rakkaus mitenkään syttynyt heti ja roihahtanut. Normaalisti hoivasin ja pidin huolta mutta en mitenkään kokenut sitä suurta äidinrakkautta. Kunnes vain eräänä päivänä tajusin, kun lapsi oli 4kk, että voi että miten rakastankaan tuota pientä ihmistä. Se rakkaus oli rakentunut hiljalleen yhdessä vietetyssä arjessa päivä kerrallaan.
Näinkin voi siis käydä. Voisiko teillä olla samanlaista?
Minäkin olin kiukkuinen vauvalle kun kuopus syntyi, minusta tuntui että se tuli pilaamaan välini esikoisen kanssa ja surkuttelin ja ikävöin sitä yhteistä kahden keskistä aikaa esikoisen kanssa. Rakkauteni kuopusta kohtaan syttyi pikkuhiljaa ja nyt kun hän on vuoden vanha, on hän todella rakastettu, ehkä vienyt jopa paikkaa erikoiselta koska rakkaus on erilaista, en tiedä johtuuko sukupuolesta. Musta on hienoa että tunnistat itsessäsi noita negatiivisia tunteita ja nyt voit alkaa työstää niitä, uskon että sullakin rakkaus syttyy pikkuhiljaa kun keskityt vauvan hyviin puoliin
Käytännön esimerkkejä lisää: vaipanvaihto ja puklunpesu on yhtä tuskaa kun se haju ällöttää niin kamalasti (nimenomaan tän vauvan hajut, ekan kohdalla tällasta ei ollut), vauva näyttää minusta vastenmieliseltä vaikka objektiivisesti tarkastellen esim kuvista kaikki sanoneet että näyttää ihan siskoltaan, kitinät (ne vähät) käy hermoon ihan satasella, sylissä pitäminen/vauvan kosketus tuntuu inhottavalta. Aioin olla alun perin kotona ainakin pari vuotta, mutta nyt tuntuu, että meen takas töihin heti kun tuon voi viedä hoitoon.
Varhainen vuorovaikutus on tärkeintä lapsen kehitykselle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se rakkaus saattaa tulla myöhemminkin. Minulla taas ei esikoisen kanssa rakkaus mitenkään syttynyt heti ja roihahtanut. Normaalisti hoivasin ja pidin huolta mutta en mitenkään kokenut sitä suurta äidinrakkautta. Kunnes vain eräänä päivänä tajusin, kun lapsi oli 4kk, että voi että miten rakastankaan tuota pientä ihmistä. Se rakkaus oli rakentunut hiljalleen yhdessä vietetyssä arjessa päivä kerrallaan.
Näinkin voi siis käydä. Voisiko teillä olla samanlaista?
Tuollaisia juttuja olen kuullut aiemminkin mutta ei meillä kai ole samanlaista, kun ei kai tällainen vastenmielisyys ja inho voi olla normaalia?
En tiedä mistä on kyse, mutta kyllä sille varmasti joku selitys löytyy. Jos mielialasi on hyvä ja olit erittäin tyytyväinen elämään 5-vuotiaan kanssa, niin voiko olla kyse ihan vain siitä, että vauva- ja pikkulapsiarki on työllistävämpää kuin ns. "voiton puolella" olevan 5-vuotiaan kanssa oleminen. Minulla on ainakin jonkinlainen ikäkriisikin, kun ajattelen että kun oma 6-vuotiaani alkaa tulevaisuudessa lähestyä yläastetta, on tuo perheen pienimmäinen silloin vasta esi- ja alkuopetusvaiheessa. Kyllähän siitä tulee välillä sellainen oliks-tässä-nyt-mitään-järkeä -olo. Onneksi pienimmäisemme on varsin vekkuli ja valloittava tapaus, temperamentiltaan kyllä äänekäs, mutta helposti tyyntyvä ja erittäin hyväuninen ja -ruokainen. Jos olisi tullut yhtään vaativampi lapsi, niin voisi kyllä tuntua ihan erilaiselta.
Miten koet oman elämäsi tällä hetkellä? Onko sinulla omaa aikaa, omia harrastuksia ja ystäviä? Miten kotinne työnjako on hoidettu? Mitä tulevaisuuden suunnitelmia teillä on, eli kumpi on lapsen kanssa kotona ja kumpi töissä tms.? Mitä ystäviesi ja tuttaviesi elämässä tapahtuu? Koetko, että elämäsi on samanlaisessa vaiheessa ja yhtä arvokas kuin heillä, vai onko muunlaisia tuntemuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli tosi surku lapsen puolesta, kun tollanen äiti hänellä. Hanki nopeasti apua itsellesi. Ei ole todellakaan normaalia tollanen inho! Pieni kärsii jo nyt varmasti.
Soita perheneuvolaan, sieltä tarjotaan sulle ilmaista keskusteluapua, joka voi auttaa sun ja vauvan suhteen luomiseen. Itsekin olen käynyt ja ovat hyvin ymmärtäväisiä. Jotain on kuitenkin sun tehtävä koska uskon että jos et tee niin asia vaivaa sua yhä enemmän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käytännön esimerkkejä lisää: vaipanvaihto ja puklunpesu on yhtä tuskaa kun se haju ällöttää niin kamalasti (nimenomaan tän vauvan hajut, ekan kohdalla tällasta ei ollut), vauva näyttää minusta vastenmieliseltä vaikka objektiivisesti tarkastellen esim kuvista kaikki sanoneet että näyttää ihan siskoltaan, kitinät (ne vähät) käy hermoon ihan satasella, sylissä pitäminen/vauvan kosketus tuntuu inhottavalta. Aioin olla alun perin kotona ainakin pari vuotta, mutta nyt tuntuu, että meen takas töihin heti kun tuon voi viedä hoitoon.
Onko kyse varmasti vain vauvan aiheuttamista tuntemuksista, vai olisiko omassa elämässäsi asiat vinossa ja ne vain heijastuvat vauvaan? Oletko tyytyväinen elämäntilanteeseesi, työelämään, kotona olemiseen jne.?
Oletko varma, että ei olisi ihan vain synnytyksen jälkeinen masennus? Voit yrittää puhua asiasta esim. neuvolassa tai ehkä jopa terapeutilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa vähän masennusoireilta. Meillä oli samanlaista alkuun. Neuvolan psykologille juttelu auttoi. Hae pian apua, niin arki helpottuu.
Syynä minulla oli itseasiassa esikoisen poikkeuksellisen raskas vauva-aika. Se oli jäänyt mieleeni traumaattisena kokemuksena ja toisen lapsen kohdalla pelkäsin koko ajan, että se muuttuu samanlaiseksi. En uskaltanut iloita vauvasta tai kiintyä siihen.
Nyt äkkiä yhteyttä neuvolaan. Kerro heille rehellisesti, mikä tilanne on, niin saat apua. Ei tuo ole normaalia ja vauvasi varmasti kärsii. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva-parka :'( Ottaisin huostaan jos voisin, tuntuu pahalta että herättää äidissään tuollaisia tuntemuksia (vaikka tiedän ettet voi niille mitään).
Miksi pidätte vauvan? Lapsettomia vauvaa haluavia hyviä perheitä Suomesta löytyy. Ai niiniin, ette kehtaa. Mitä nyt kaikki sanois..
No tulette tulevaisuudessa kohtaamaan pahempaa, jos ette nyt toimi. Eli vauva rakastavaan perheeseen tai sä menet heti maanantaina hakemaan itsellesi apua. Kerrot suoraan inhon tunteista vauvaa kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vauva-parka :'( Ottaisin huostaan jos voisin, tuntuu pahalta että herättää äidissään tuollaisia tuntemuksia (vaikka tiedän ettet voi niille mitään).
Niin no tuskin vauvan tulevaisuus sillä paranisi, jos on kuitenkin kyse ihan tavallisesta perheestä. Äidillä on jonkinlainen tarve, jonka laatu kyllä selviää pohtimalla omaa elämäntilannetta ja tunteitaan (kuten ap tekee) ja hakemalla apua, jos tilanne ei kotona pohtimalla tunnu muuttuvan. Kyse kun voi olla esim. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, kodin vastuunjaon epätasaisuudesta, pettymyksestä omaan elämäntilanteeseen suhteessa muiden arkeen, tuen tarpeesta vuorovaikutuksessa (joka tosin on jo ilmeisesti toiminut esikoisen kanssa, eli olisiko kyse siis jostain muusta, toki tuki voi olla tarpeen nyt), parisuhteen tilasta tai vaikkapa neljänkympin kriisistä tai vastaavasta. Vauvan pois vieminen ei varsinaisesti paranna vauvan suhdetta omaan perheeseensä, joten tässä tilanteessa voisi olla parempi miettiä esim. toisen vanhemman roolia ja vanhempainvapaan jakamista eri tavalla kuin oli suunniteltu tai ajateltu.
Pienen lapsen vanhempana ovat ajatukset voivat olla aikamoinen sekamelska, joten esimerkiksi psykologin kanssa juttelu voisi auttaa selventämään asioita ja sitä mistä oikeasti on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pidätte vauvan? Lapsettomia vauvaa haluavia hyviä perheitä Suomesta löytyy. Ai niiniin, ette kehtaa. Mitä nyt kaikki sanois..
No tulette tulevaisuudessa kohtaamaan pahempaa, jos ette nyt toimi. Eli vauva rakastavaan perheeseen tai sä menet heti maanantaina hakemaan itsellesi apua. Kerrot suoraan inhon tunteista vauvaa kohtaan.
Ai jos äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, niin on suotavaa viedä vauva mahdollisimman kauas molemmista vanhemmistaan? O_o
Mulla taas alko ärsyttää esikoinen ihan kybällä. Se kyl haihtu parissa kuukaudessa. Muuten mulla on ton vauvan kanssa jotenkin ollut suoraviivaisempi asenne alusta asti, mulla ei oo enää niin paljon intoa joustaa asioissa tai neuvotella tai. Luulen että se johtuu ihan siitä, että oon kokeneempi äiti ja voi oikeasti olla todella hyväkin asia. Arvostan enemmän omaa aikaani, koska sillon kun vauva nukkuu niin esikoinen on hereillä enkä voi vaan ladata akkuja. Mä en ole niin huolissani siitä jos vauva jää itkemään perään. Tai yleisesti en ole niin huolissani jos vauva itkee, esikoisen kanssa tuntui että sydän särkyy, nyt siihen suhtautuu paljon käytännöllisemmin. Tottakai mä pidän sylissä ja lohdutan ja hyssyttelen ihan niin paljon kuin tarvii, mutta se mun päänsisäinen maailma on todella erilainen. Toisaalta oon rennompi, toisaalta mua tympii asiat herkemmin eikä jutut kuopuksen kanssa oo kovinkaan sykähdyttäviä :D Erityisesti ikävät velvollisuudet tympäisee huolella enkä mä sellasta esikoisen kanssa kokenut, vaikka tää kuopus on todella paljon helpompi ja hyväunisempi ja kaikin puolin jatkuvasti aurinkoinen toisin kuin esikoinen, joka lähinnä kommunikoi karjumalla :D
Nojoo, sanoisin että lapsiin suhtautuu eri tavalla koska ne on erilaisia ja toisen kanssa on kokeneempi äiti ja on olemassa jo toimintamalleja, se ei oo sellaista hakemista. Mut tarviiko sitä sitten näyttää niille lapsille. Saatko sä omaa aikaa ja hoitoapua? Vaikka ei olisi väsynyt niin fyysisesti niin kyllä kahden lapsen hoito kuluttaa ihan eri tavalla. Vauvavuosi ei ala siitä että on nautiskellut elämästä lapsettomana vaan sitä on jo lapsiperhe, ja sitä ei välttämättä oo akut ihan niin latautuneina kun alottaa sen touhun. Ja vaikka olisi virkeä kuin peipponen niin ei siinä hoitoavussa silti ole mitään pahaa! Saa sitä vastaanottaa ilman että olisi pakko. Ja siitä vois vauvalle olla hyötyä tuossa tilanteessa kun äiti ei niin jaksais kommunikoida.
Mulla on ekat kuukaudet synnytyksen jälkeen tunteet jotenkin enemmän "tunnereaktoita" kuin varsinaisia tunteita, mä en ota itteeni tai vastenmielisyyttä vauvaa kohtaan tai jatkuvaa ärtymystä esikoista kohtaan tms vakavasti ollenkaan ekaan puoleen vuoteen. Sit tilanne alkaa olla normalisoituneempi ja oon taas "oma itseni". Mutta jos yhtään tuntuu niin ota yhteyttä neuvolaan. Tuo voi mennä ajan kanssa ohi tai sitten ei. Sä itse pystyt parhaiten arvioimaan mikä sulla on meininki ja onko toi vaan ohimenevä vaihe. Eikä siitä neuvolassa puhumisesta haittaakaan ole, vaikka taas ei ois äärimmäinen pakko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pidätte vauvan? Lapsettomia vauvaa haluavia hyviä perheitä Suomesta löytyy. Ai niiniin, ette kehtaa. Mitä nyt kaikki sanois..
No tulette tulevaisuudessa kohtaamaan pahempaa, jos ette nyt toimi. Eli vauva rakastavaan perheeseen tai sä menet heti maanantaina hakemaan itsellesi apua. Kerrot suoraan inhon tunteista vauvaa kohtaan.Ai jos äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, niin on suotavaa viedä vauva mahdollisimman kauas molemmista vanhemmistaan? O_o
Ap sanoi, ettei ole masentunut ja analysoi hyvin omaa olemustaan. Eli?
Älä sitten hämmästele, kun lapsi alkaa käyttäytyä huonosti.
Äläkä selittele, että esikoisesta tuli ihan hyvin
Malliesimerkki että lapsia ei kohdella perheessä samalla tavalla. Siksi vain yksi (hyljeksytty) voi reagoida