Onko muille käyny näin? Toisen lapsen synnyttyä en rakastakaan vauvaa ja tunnen jopa inhoa

Minusta on jotenkin hirveää, että tällaisista asioista ei voi puhua ilman hirveää "olet paska äiti, sinulta pitäisi ottaa lapset pois"-lynkkausta. Tämä johtaa juuri siihen, että kun asioista ei puhuta, niin apua ei uskalleta hakea ja ongelmien ja itsesyytösten kanssa kärvistellään häpeissään yksin jopa vuositolkulla. Kun oikeasti asian tunnustaminen ääneen ensin jollekin luotetulle, kuten aviomiehelle ja sitten hänen kannustamanaan neuvolassa olisi jo iso askel avun hakemiseen ja asian korjaamiseen. Mutta kukapa tällaista haluaisi sanoa ääneen edes sille kaikkein luotetuimmalle ihmiselle, kun ajattelee vastauksen olevan heti juuri tuo "olet paska äiti ja huono ihminen". Onhan tuo hirveä tilanne, etenkin sille lapselle, mutta ei se äitiä syyttämällä parane.

Vierailija kirjoitti:

Vauva-parka :'( Ottaisin huostaan jos voisin, tuntuu pahalta että herättää äidissään tuollaisia tuntemuksia (vaikka tiedän ettet voi niille mitään).

Juuri tälläiset kommentit saa ihmisen häpeämään omia tunteita sen sijaan että niitä yrittäisi ymmärtää, tunne on eri asia kun teko eikä kenenkään tunteista tehdä lasua. Tunteen takana on aina sen laukaiseva tekijä. Uskon että kyseisestä vauvasta voi hyvin tulla täysin tasapainoinen ihminen kun äiti tunnistaa ja tunnustaa tunteet ja selvästi pohtii niitä kun täältäkin apua pyytää. Autetaan ja yritetään ymmärtää toisiamme ennemmin kun syyllistetään ja tehdään toinen huonoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pidätte vauvan? Lapsettomia vauvaa haluavia hyviä perheitä Suomesta löytyy. Ai niiniin, ette kehtaa. Mitä nyt kaikki sanois..

No tulette tulevaisuudessa kohtaamaan pahempaa, jos ette nyt toimi. Eli vauva rakastavaan perheeseen tai sä menet heti maanantaina hakemaan itsellesi apua. Kerrot suoraan inhon tunteista vauvaa kohtaan.

Ai jos äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, niin on suotavaa viedä vauva mahdollisimman kauas molemmista vanhemmistaan? O_o

Ap sanoi, ettei ole masentunut ja analysoi hyvin omaa olemustaan. Eli?

Ja heti perään joku kommentoi, että oma masennus oli oireillut juuri noin. Siksihän niitä mielialatestejäkin teetetään neuvolassa, että saadan tietoa siitä onko mielialassa masennukselle tyyppillisiä piirteitä. Moni kävelee "terveenä" lääkäriin ja lähtee kotiin masennusdiagnoosin kanssa. Vaikkei olisi kysymys masennuksesta, niin jostain mielialaan tms. liittyvästä muutoksesta ap:n tilanteessa on kysymys, koska isomman lapsen kohdalla noita tuntemuksia ei ole ollut. Tai onhan niitä voinut olla esim. vauvavaiheessa, mutta ne ovat jääneet huomiotta ja nyt toisen lapsen kohdalla oireiden uusiutuessa on perheen tilanne erilainen, kun mukana on myös isompi lapsi. Kyse voi olla melkein mistä tahansa, mutta pointti on siinä että ap tarvitsee tukea ja apua, mutta perhe EI tarvitse sitä, että vauva viedään pois. En ymmärrä kuka sitä edes ehdottaa ja millä perusteella, etenkin kun perheessä on ilmeisesti myös toinen vanhempi.

Synnytyksen jälkeinen masennus, hae apua neuvolsta tai jostain. Ei toi ihan normaalia ole, etenkin jos lapsi oli haluttu ennen syntymää. Tsemppiä, et ole yksin näiden kanssa ja sen taki ei pidä pelätä sitä kun hakeutuu avun piiriin :) 

Minä olen aikuisella iällä äidiksi tullut ja lapsi ärsytti aluksi, ei mitään tunnesidettä ollut. En jaksanut YHTÄÄN olla lapsen kanssa. Laskin minuutteja. Hoidin kyllä, sai ruokaa (mutta ihan kaupan purkista), vaihdoin puhtaat vaipat tiheään ja pidin puhtaana ja lämpimänä, rutiineja oli. Aloin tehdä keikkatyötä, kun lapsi oli 3kk. Isänsä onneksi on tasaisempi tapaus.

Rakkaus lapseen syntyi vasta, kun lapsi oli noin 1 v 6 kk. Olin jo työelämässä. Sitä ennen vain hoidin. Tottakai hän oli minusta kiva ja olin ylpeä perheestäni noin yleisellä tasolla. Puin kauniisti ja kaikki kamppeet oli vimpan päälle

Nyt lapsi 5 v ja maailman ihanin, fiksuin. Rakastan eniten maailmassa ja pusuttelen koko ajan. Lapsi jo alkaa itsenäistyä ja mennä "miesten" hommiin isänsä kanssa, kaivureita, futista yms.'

Jälkeenpäin on päivän selvää, että minulla oli jonkinlainen tiedostamaton masennus, ehkä hormonaalinen, ehkä lisäksi muutakin. Suhde äitiini on ollut läheinen vasta aikuisiällä. Jotakin omaa kiintymyssuhdeproblematiikkaa...? Vaikea sanoa. Mutta tuo on hyvä tiedostaa lapsen vuoksi.

Neuvoisin ehkä, että satsaa omaan jaksamiseen. Omaa aikaa ja sitten aikaa pelkästään esikoisen kanssa. Voisiko mies ottaa kokonaisvastuun. Ehkä anoppi tms? Varmasti häpeät tunteita, mutta jollakin verukkeella voit saada lasta enemmän hoitoon ja TILAA käsitellä tunteitasi muuta touhutessa. Aika näyttää, mutta älä kohdista lapseen antipatioitasi.

Pääasia on nyt, että muistat että vika on todellakin sinussa. Ei vauvassa. Hän ei ole tehnyt mitään ansaitakseen tuollaisen suhtautumisen. Jos sulla on psyykkisiä kykyjä, yritä rauhassa miettiä miksi tunnet noin. Itsetarkkailun paikka jossa toiset pääsee pidemmälle kuin toiset. Missä vaiheessa se alkoi? Milloin ensimmäisen kerran tunsit noin? Mitä silloin tapahtui? Menikö odotus hyvin? Entä synnytys? Oliko lapsi haluttu? Onko sinun ja esikoisen suhde niin tiivis, että koet vauvan rasitteena sen takia? Vietä aikaa vauvan kanssa. Katsele kuinka pieni ja avuton hän on, herääkö sinussa missään vaiheessa tunnetta että hän ansaitsee rakkautesi? Hoivasi? Ja haluat antaa sitä hänelle?

Tuo ei ole normaalia vaan kiintymyssuhteessa on joku ongelma. Jos et pysty itse työstämään sitä niin että tunne häipyy kokonaan, hae apua!!!!

Minä (nro 25) kirjoittaja olen itse suht koht menestynyt (erään alan) terapeutti, että repikääpä siitä...ihmisiä mekin ollaan, vaikka joitakin asioita hallitaan hyvinkin.

Olen myös työn kautta tavannut satunnaisesti (oma kohderyhmä on muu) baby blues-äitejä, mutta valitettavasti mitään ahaa-elämystä ei heistäkään syntynyt. Eli aika yksin sitä on ammattilainenkin. Toki sitten kirjallisuutta ehkä osaa plärätä itsenäisesti ja sen semmoista. Lisäksi ikä ja elämänkokemus teki sen, että en ollut mitenkään hirveän huolissani. Ajattelin vaiheen menevän ohi, niin kuin sitten menikin. Olisi tietysti ollut kiva nauttia niistäkin kuukausista/vuosista, kun menivät vaan "selviytymiseen".

En olisi kovin huolissaan paitsi kahdessa tapauksessa.

Ensinnäkin luolanaisen äidinvaistosi saattaa kertoa näin etukäteen, että vauva on jotenkin sairas. Seuraa siis vauvan kehitystä tavallista tarkemmin.

Tästä toisestakin haluan mainita, vaikka suurin osa ei siihen usko, ennen kuin senkaltaista pelottavaa on heille tapahtunut.

Olisin myös huolissani, jos muistissasi on aukkoja niihin aikoihin kun lapsi laitettiin alulle. Kadonneita tunteja tai pidempiä aikoja tai jos koet epätavanomaista ahdistusta öisin. Kirjoituksesi ei viittaa tällaiseen tosin, mutta tätä ei tule kukaan muu tuomaan esille. Jos lapsesi on avaruusolento-ihmishybridi, niin tuo on kokemus, joka äidillä voi olla. Lapsi ei silloin ole geneettisesti täysin omasi.

Ihmiskunnan vaarantavasta hybridiohjelmasta voi lukea lisää: googlaa Allies of humanity -kirjat.

Jos inhoat miestäsi, ja lapsi muistuttaa paljon häntä.