Lue keskustelun säännöt.
Apua pliis! (uhmaikäisten lasten vanhempien vertaistukiketju)
13.03.2017 |
Tänään se tapahtui. Lapseni vetäisi kunnon uhmaraivarit julkisella paikalla, juoksenteli karkuun ja heittäytyi maahan itkemään. Episodi kesti useamman minuutin, ja ai että mitä tunteiden myllerrystä itsekin kävin samalla sisälläni. Hävetti, ahdisti, ärsytti, suretti. Pakko ulospäin pysytellä tyynen rauhallisena ja yrittää vain selviytyä tilanteesta jotenkin.
Kaipaisin vertaistukea muilta uhmaikäisten vanhemmilta. Miten käyttäydytte uhmakohtauksen tullessa, ja mikä on mahdollisesti osoittautunut hyväksi keinoksi rauhoitella lasta (ja itseään)?
Onko lapsellanne ylipäätään ollut voimakasta uhmaa? Onko jokin tietty tilanne jäänyt erityisesti mieleen?
Kommentit (16)
Noissa tilanteissa joutuu palaamaan omaan uhmaikään ja siihen, miten uhmaan on suhtauduttu. Onko tukahdutettu, hylätty vai häpäisty.
Itselläni taustalla välttelevä kiintymyssuhde ja niin tekisi mieli lähteä kävelemään kuten oma äitini lähti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tehdä 2v 3kk ikäisen kanssa, joka vielä alkutalvesta söi aika nätisti, mutta nyt alkuvuodesta asti saattaa syödä jonkin aikaa hyvin ja sitten ihan ykskaks yrittää tunkea kätensä juomalasiin tai ruokaan? Sitten yrittää levittää sitä pöydälle. Joskus yrittää syöksyä ihan välittömästi sen kätensä kanssa... Ja siis ihan oikeasti tosiaan syöksyy! Tuntuu, että tuo on joku ihmeen nopeuskilpailuleikki hänelle.
On yritetty ennakoida. Lasia pidetään kauempana ja tarjotaan tiheästi vettä. Pyytää myös kun haluaa juoda. Joillain kerroilla ottaa lasin eka hienosti käteen, vie suulle, on melkein hörppäämässä ja sitten tunkeekin salamana käden sinne. Lasi otetaan pois heti ja sanotaan, ettei niin saa tehdä. Että saa juoda, jos juo nätisti. Jos vielä uudestaan yrittää, sitten ei saa juotavaa vähään aikaan. Taikamukiin tms. en haluaisi siirtyä, kun se tuntuu taantumiselta, kun kuitenkin on osannut jo pitkään juoda lasista. Ja kun on ongelma on myös ruokien kanssa...
Mitä ihmettä tämä on? Onko huomionhakua, uhmaikätemppuilua, onko kylläinen, haluaako pois, onko joku himputin puristeluvaihe ja pitää saada kokeilla kaikkea käsissään, kaipaako maalaamista ja muovailua enemmän? Kylläisyyteen en toisaalta usko, koska kun on lopetettu ruokailu sitten siihen, niin yrittää pyytää "lisää, lisää". Onko ruokailun lopettaminen liian radikaalia? On aika hoikka ollut aina ja mennyt vauvasta asti -1- -2 käyrällä, vaikka ruokahalu on nykyään oikein kiitettävä. Entä onko huono, jos jatketaan ruokailua, mutta sitten ei saa itse syödä vaan syötetään? Itse syömisessä meillä oli pitkään haasteita, mutta viime kuukausina on alkanut oppia sitä aika hienosti eikä ole enää heti luovuttamassa, kun nyt osaa haarukalla hienosti pyydystää ruokaa. Vauvana ja pienempänä ei myöskään oikein tykännyt tutustua ruokaan. Voiko tulla nyt takautuvasti tällainen tunnusteluvaihe?
Vai onko muilla saman ikäisillä tällaista?
Hei jos joku helsinkiläinen uhmiksen (tai muunkin ikäisen) äiti kaipaa joskus huilaustaukoa tai muuta konkreettista apua niin mä auttaisin tosi mielelläni :) Itsellä kaksi lasta, rakastan lapsia ja mielelläni hoidan ja touhuan muidenkin lasten kanssa. Hankalatkaan tapaukset ei haittaa, kaikki on koettu! Varsinkin jos tietää siitä olevan apua äidille niin tulee vielä parempi mieli :)
Meillä kuopus on kunnon uhmis. Suuttuu välittömästi, jos/kun ei saa tahtoaan läpi. Heittelee tavaroita, läpsii, huutaa ja kiljuu... Välillä tuntuu, että oon hukassa kaiken sen temperamentin kanssa... Toivottavasti iän myötä vähän rauhoittuisi. Ikää nyt 2,5v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei jos joku helsinkiläinen uhmiksen (tai muunkin ikäisen) äiti kaipaa joskus huilaustaukoa tai muuta konkreettista apua niin mä auttaisin tosi mielelläni :) Itsellä kaksi lasta, rakastan lapsia ja mielelläni hoidan ja touhuan muidenkin lasten kanssa. Hankalatkaan tapaukset ei haittaa, kaikki on koettu! Varsinkin jos tietää siitä olevan apua äidille niin tulee vielä parempi mieli :)
Oletko ihan tosissasi? Jos olet, niin olet joku ihana enkeli! :-)
Etkä ole mikään huijari, hullu tai vastaava? Anteeksi, mutta pakko varmistaa... Tänä päivänä kun on kaikenlaisia. Tarjouksesi vain kuulosti liian hyvältä ollakseen totta ja ettäkö joku oikeasti noin vilpittömästi haluaisi auttaa.
En mä osaa muuta sanoa, kuin ennalta ehkäisy ja pysy rauhallisena ja tiukkana. Ethän sinä sille mitään voi. Kun lapsensa oppii tuntemaan, näitä tilanteita pystyy välttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei jos joku helsinkiläinen uhmiksen (tai muunkin ikäisen) äiti kaipaa joskus huilaustaukoa tai muuta konkreettista apua niin mä auttaisin tosi mielelläni :) Itsellä kaksi lasta, rakastan lapsia ja mielelläni hoidan ja touhuan muidenkin lasten kanssa. Hankalatkaan tapaukset ei haittaa, kaikki on koettu! Varsinkin jos tietää siitä olevan apua äidille niin tulee vielä parempi mieli :)
Oletko ihan tosissasi? Jos olet, niin olet joku ihana enkeli! :-)
Etkä ole mikään huijari, hullu tai vastaava? Anteeksi, mutta pakko varmistaa... Tänä päivänä kun on kaikenlaisia. Tarjouksesi vain kuulosti liian hyvältä ollakseen totta ja ettäkö joku oikeasti noin vilpittömästi haluaisi auttaa.
Olen ihan tosissani, en huijari :D Tykkään lapsista ja tykkään auttaa. Mua on myös autettu aikoinaan kun oli koliikkivauva ja haluan pistää hyvän kiertämään. Myös käsittelen lapsia hyvin ihan luonnostaan ja olen toooosi pitkäpinnainen joten mua ei haittaa oikein mikään temppuilu :) Autan/tarjoan apuani ystävillenikin tosi usein, mutta tosi harvoin sitä kehdataan ottaa vastaan. Varsinkin ei-sukulaiselta. Suomessa on tää pärjäämiskulttuuri joka on tosi sääli, koska siitä auttamisesta ei tosiaankaan olisi mulle mitään vaivaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei jos joku helsinkiläinen uhmiksen (tai muunkin ikäisen) äiti kaipaa joskus huilaustaukoa tai muuta konkreettista apua niin mä auttaisin tosi mielelläni :) Itsellä kaksi lasta, rakastan lapsia ja mielelläni hoidan ja touhuan muidenkin lasten kanssa. Hankalatkaan tapaukset ei haittaa, kaikki on koettu! Varsinkin jos tietää siitä olevan apua äidille niin tulee vielä parempi mieli :)
Oletko ihan tosissasi? Jos olet, niin olet joku ihana enkeli! :-)
Etkä ole mikään huijari, hullu tai vastaava? Anteeksi, mutta pakko varmistaa... Tänä päivänä kun on kaikenlaisia. Tarjouksesi vain kuulosti liian hyvältä ollakseen totta ja ettäkö joku oikeasti noin vilpittömästi haluaisi auttaa.
Olen ihan tosissani, en huijari :D Tykkään lapsista ja tykkään auttaa. Mua on myös autettu aikoinaan kun oli koliikkivauva ja haluan pistää hyvän kiertämään. Myös käsittelen lapsia hyvin ihan luonnostaan ja olen toooosi pitkäpinnainen joten mua ei haittaa oikein mikään temppuilu :) Autan/tarjoan apuani ystävillenikin tosi usein, mutta tosi harvoin sitä kehdataan ottaa vastaan. Varsinkin ei-sukulaiselta. Suomessa on tää pärjäämiskulttuuri joka on tosi sääli, koska siitä auttamisesta ei tosiaankaan olisi mulle mitään vaivaa!
No sinä oot kyllä ihana!!
T. 7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei jos joku helsinkiläinen uhmiksen (tai muunkin ikäisen) äiti kaipaa joskus huilaustaukoa tai muuta konkreettista apua niin mä auttaisin tosi mielelläni :) Itsellä kaksi lasta, rakastan lapsia ja mielelläni hoidan ja touhuan muidenkin lasten kanssa. Hankalatkaan tapaukset ei haittaa, kaikki on koettu! Varsinkin jos tietää siitä olevan apua äidille niin tulee vielä parempi mieli :)
Oletko ihan tosissasi? Jos olet, niin olet joku ihana enkeli! :-)
Etkä ole mikään huijari, hullu tai vastaava? Anteeksi, mutta pakko varmistaa... Tänä päivänä kun on kaikenlaisia. Tarjouksesi vain kuulosti liian hyvältä ollakseen totta ja ettäkö joku oikeasti noin vilpittömästi haluaisi auttaa.
Olen ihan tosissani, en huijari :D Tykkään lapsista ja tykkään auttaa. Mua on myös autettu aikoinaan kun oli koliikkivauva ja haluan pistää hyvän kiertämään. Myös käsittelen lapsia hyvin ihan luonnostaan ja olen toooosi pitkäpinnainen joten mua ei haittaa oikein mikään temppuilu :) Autan/tarjoan apuani ystävillenikin tosi usein, mutta tosi harvoin sitä kehdataan ottaa vastaan. Varsinkin ei-sukulaiselta. Suomessa on tää pärjäämiskulttuuri joka on tosi sääli, koska siitä auttamisesta ei tosiaankaan olisi mulle mitään vaivaa!
No sinä oot kyllä ihana!! <3 Anteeksi vielä kerran epäilyni!!
T. 7
Hahhah ei haittaa! Unohdin muuten sanoa etten ole hullukaan ;) Ihan tavallinen perheenäiti vaan, joka ei käy just nyt töissäkään niin aikaa on.
Lohduttavaa kuulla, ettei mun lapsi ole ainoa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennakointi niin paljon kuin mahdollista, esim. se kauppa: me käydään viikonloppuna koko perheenä (tai mies käy yksin) tekeen isot ostokset. Viikolla lapsen kanssa, jos tarvii mennä kaksin kauppaan, niin ei mennä väsyneenä/nälkäisenä. Päiväunien jälkeen välipala, kävely lenkki (saa purkaa ylim. energiansa) eka, sit vikana kauppaan. Pikainen kierros, jaksaa nätisti, eikä ole enää tarvetta juosta kun sai jo juosta ulkona.
Kun tulee raivari, kyykistyn lapsen tasolle ja koitan pysyä rauhallisena. Selitän rauhallisen jämäkästi mutta nätisti (ei suuttuen, kiihtyen, eikä lässyttäen), että joo sua suututtaa ja harmittaa asia x, mut nyt tehdään y/täytyy mennä jne. Jos ei auta, kaappaan kainaloon tai tungen vain rattaisiin. Kyllä se sit kohta rauhoittuu, kun mennään vaan eikä jäädä arpomaan. Samalla jos joku mulkoilee, niin auttaa kun selittää lapselle uudelleen, että joo sua harmittaa se x, mut nyt on mentävä. Tai ainakin mua auttaa tuo henkisesti olemaan välittämättä muista, kun vähän vinkkaan heillekin mistä on kyse enkä muuten vain huudata lasta. :-D
Se auttaa myös rauhoittamaan itseä, kun koittaa muistaa, että tää on tärkeä kehitysvaihe. Eikä varsinaisesti ole kyse uhmasta, vaan se on tavallaan väärä termi. Lapsi ei tahallaan uhmaa. Sen aivot vaan kehittyy ja se harjoittelee tahtomaan sekä on itsekin hämmennyksissään itsensä kanssa -vielä enemmän kuin vanhemmat.
Eikä tää vaihe ole helppoa meilläkään vaikka tästä alusta ehkä sen kuvan saa... Jostain syystä mulle on helpompaa julkisilla paikoilla. Mut kotona on usein haastavaa, kun ollaan aika paljon kaksistaan lapsen kans. Kun yritän tehdä jotain kotitöitä ja lapsi haluaisi osallistua kaikkeen... Aika paljon saakin autella, mut kaikessa ei aina voi. Istut kakalla ja lapsi tekee jotain sillä välin toisessa päässä kylppäriä, kiellät, menee kuuroille korville, kiellät uudestaan ja toinen vain yltyy... Sitten kipität housut kintuissa estämään ja toinen saa parkuraivarin ja heittäytyy maahan, noh, ehditpähän siinä välissä pyyhkimään oman takapuolesi...
Sekin auttaa, kun koittaa nauttia hyvistä hetkistä ja järjestää niitä ihan varta vasten. Tuo meidän on ihan onnessaan ja ylpeä itsestään, kun saa autella kaikessa. Tykkää kun antaa likapyykkejä yksi kerrallaan koneeseen tiputettavaksi. On kuin joku pieni innokas avustajakoira. :-) Säilyy molempien hermot paremmin, kun saadaan yhdessä kotityöt tehtyä eikä mun tarvi estellä ja hermostua eikä sen tarvi yrittää sekaantua väkisin/olla pahanteossa ja hermostua, kun ei saa huomiota. Se auttaa myös, kun riehutaan, hassutellaan ja kikatetaan. Tanssitaan piiriä, hypitään käsi kädessä, pyöritään pää alas päin, kutitellaan, mennään piilosta... Noita tarpeeksi usein päivän aikana. Itsestä ja omasta jaksamisesta on myös tärkeää pitää huolta. Kun itsellä on pinna valmiiksi kireällä tai on väsynyt, niin lapsikin on silloin "uhmakkaampi" -ainakin meillä on noin. Parempina päivinä taas lapsikin on "kiltimpi". Hyvä lisää hyvää ja vähentää pahaa. :-)
Minulla on hyvin suuritarpeinen lapsi eli puhekielessä hemmetin vaativa tapaus. 1,5-vuotiaana alkoi kiukkuaminen, kirkuminen ja pureminen/lyöminen. Ruoan kanssa pelleily oli tavallista. Tämä oli helppo vaihe. Kieltoja ja huomio muualle, kehuja jostain ja se oli siinä.
2+ iässä kun puhetta alkoi tulla, niin alkoi myös vaatimukset itkun ja huudon kanssa. Nämäkin oli vielä lähinnä huvittavia, tyyliin minulla oli väärät korvikset, aurinko paistoi/ei paistanut, nähtiin väärän värisiä autoja ("ei ollu keltaista, byääää") jne. Tässäkin riitti usein huomion kiinnittäminen muualle, mutta hermoja kiristi se, että tämä vinkuminen toistui pitkin päivää vähän joka tilanteessa.
3-vuotias alkoi näyttää jo enemmän parempia puoliaan, kunnes 3,5-vuotiaana alkoi karkailu, raivokohtaukset (2 kertaa päivässä aika vakio), sanallinen solvaus (tämä naurattaa kylläkin), kaiken mahdollisen rikkominen tai ainakin yritys. Siis rikkoo omia lelujaankin. Tämä vaihe on kaikista pahin.
Meillä puhutaan paljon ja selitetään lapselle asioita. Esimerkiksi kaupassa ei saa juosta tai huutaa. Jos näin käy, niin oma ostoskärry (tärkeä lapselle) viedään pois. Ja uhkaus on myös toteutettu. Huutoa tuli mutta lähikaupassa onneksi on tuttuja töissä. Hyvästä käytöksestä saa heti kiitosta ja jälkeenpäin vielä kerrotaan, että olipa mukavaa kun seisoit rauhallisesti jonossa tms. Joskus teen kauppareissun ennen ulkoilua ja kiristän sillä, esim. hyvällä käytöksellä pääsee suosikkipuistoon, huonolla jäädään vain pihalle.
Usein kiukku laantuu kun kyykistyn ja halaan. Joskus niin ei käy ja sitten katson tilanteen mukaan haluaako lapsi olla sylissä vai annanko huutaa hetken ja kysyn sitten, että oliko kiukku nyt tosi iso, menikö se pois. Siihen lapsi tuumaa, että ollaan vaan iloisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te, joilla suuritarpeinen lapsi (eli se hemmetin vaativa tapaus :-D): montako raivaria lapsi saa päivässä keskimäärin? Ikä?
Vierailija kirjoitti:
Te, joilla suuritarpeinen lapsi (eli se hemmetin vaativa tapaus :-D): montako raivaria lapsi saa päivässä keskimäärin? Ikä?
Kaksi kertaa yleensä. Päivällä syy voi olla mikä tahansa, iltapäivästä eteenpäin varmaan väsymys vie mennessään. Silloin on ne pahimmat hetket ja tekisi mieli käyttää huomioliiviä, jossa lukee "muistakaa ehkäisy". Lapsi täyttää kohta 4 vuotta.
-14-
Täällä voimakastahtoinen lapsi... ○/ Riittäis kuule niin paljon kerrottavaa... Oon vaan opetellut suodattamaan sen lapsen raivon jotenkin.
Onneksi joka päivään mahtuu ihaniakin hetkiä lapsen kanssa. Pyrin ajattelemaan niitä enemmän.