Uskotko/oletko kokenut sellaista "vuosisadan rakkautta", jota elokuvissa on?

Juu, nykyisen mieheni kanssa - ja edelleen jatkuu.

Kun tapasin mieheni sattumalta pidemmällä ulkomaan matkalla, en ollut etsimässä parisuhdetta tai mitään muutakaan. Kuitenkin siitä yhdestä illasta alkaen vedimme toisiamme puoleemme aivan magneetin lailla, ja ensimmäisestä yöstä lähtien oikeastaan muutimme yhteen asumaan. Kaikki muut suunnitelmat jäivät. Sen jälkeen asuinmaat ja elämäntilanteet ovat vaihdelleet, mutta rakkaus pysynyt. Ennen hänen tapaamistaan en ollut koskaan kokenut samanlaista helppoutta ja yhteen sulavuutta missään ihmissuhteessa.

Olen kokenut, mutta tämä viimeinen juttu ei siitä huolimatta kestänyt.

Mietin eilen, milloin olen kokenut onnellisuutta ja sellainen hetki on ollut, kun ensimmäisen kerran tuossa suhteessa sanoin rakastavani ja toinen sanoi myös. Se rakkaus ympäröi meidät silloin samaan tapaan kuin rakkauslauluissa lauletaan.

Minun puoleltani tuo rakkaus ei ole vieläkään kuollut ja uskon silti rakkauteen, vaikka suhteessa ei hyvin käynytkään.

Kyllä minä uskon että tuollaista voi olla, vaatii vaan onnea ja tietyntyyppiset ihmiset. Yleisyydestä en sitten osaa sanoa, kai koko paketti aika harvan kohdalle sattuu.

Itse en ole koskaan ihastunut tai rakastunut, olen ihan liian epäluuloinen ja hitaasti lämpiävä tyyppi sellaiseen. Tämä ei silti estä minua rakastamasta aviomiestäni todella paljon. Ja uskon kyllä että meidän rakkaus voi kestää koko elämän. Paljon paskaa on elämä tuonut tullessaan, mutta se ei ole meidän suhdetta horjuttanut, pikemminkin päinvastoin. Satumaiseksi rakkaudeksi en sitä silti kuvaisi, ennemminkin sellaiseksi lämpimäksi, mukautuvaksi ja ymmärtäväksi joka kestää melkein mitä vaan. Eikä välttämättä näytä ulospäin mitenkään erityiseltä.

Olen kahdesti rakastunut, olen 30-vuotias.

Uskon että tällaista rakkautta on olemassa voimakkaat tunteet vaativat molemminpuolista vetovoimaa. Sellaista että näet toisen katseesta mitä hän ajattelee. En tiedä voiko tällainen kestää loppuelämän vai haaleneeko tunteet jossain vaiheessa.

Olen. Se vain on kielletty rakkaus. Ja siitä on päästetty irti. Olemassa se silti on.

En ole.

Olen rakastanut, mutta yksikään mies ei ole koskaan rakastanut minua.

Ei edes isäni, joka hylkäsi minut ja sisareni avioeron jälkeen.

Moni ystäväni on hehkuttanut suurta rakkautta - he kaikki ovat eronneet.

Uskon edelleen, että vuosisadan rakkaudet ovaat mahdollisia.

Kyllä uskon ja koen mieheni kanssa. Toki ajan mittaan tunteet tasoittuvat ja arki on alkanut (mikä on myös hyvä), mutta edelleen olemme kuitenkin myösbkuin vastarakastuneita: kirjoittelemme toisillemme rakkausrunoja, pidämme aina kävellessä kädestä kiinni tai kävelemmekin osittain halaillen, tuijottelemme pitkään silmiin ja kirjaimellisesti itkemme onnesta, toistemme olemassaolosta, parhaina hetkinä.

Kuulostaa siirappiselta ja oudolta kirjoitettuna, mutta olen onnellisesti höperö mieheni kanssa. Ja äärettömän rakastunut! Monesti on ollut tilanteita, joista jälkikäteen miettii, että tämähän on kuin rakkaushömppäelokuvasta. Olen onnellinen :)

Uskon eikä ole siitä kiinni uskooko, aina mahdollista, tosin harvinaista.  Hienovarainen kokonaisuus, joka ei seuraa trendejä.

Olen kokenut. Tuhoisan, kaikkinielevän suhteen, jonka oli välillä päätyttävä muutamiksi vuosiksi. Kaipaus sinä aikana oli hirvittävä. Sen jälkeen aloimme rakentaa uudelleen, hitain askelin, suhdettamme uusiksi.

Mies on sanonut, että hänen tunteensa eivät ole koskaan muuttuneet. Eivät minunkaan. Hän on se oikea, vaikka se ei aina ole helppoa. Ketään muuta kohtaan en voi kuitenkaan tuntea kaikkia näitä tunteita ja näin voimakkaasti. Tavallisesti seksuaalinen viritys ei säily yhtä voimakkaana kuin alussa, ja suhde arkistuu. Meillä on säilynyt jo kymmenen vuotta. Toivottavasti säilyy vielä tulevaisuudessakin, vaikka vanhenemme ja heikkenemme.

En usko. Enkä tulekaan uskomaan, ellei sellaista kohdalle osu. Ja se nyt taas on yhtä todennäköistä kuin lottovoitto, tai lehmien lentäminen.

Mielestäni meillä on mieheni kanssa juuri sellainen meineillään. Ollaan edelleen vuosien jälkeenkin yhtä hössöjä kuin vastarakastuneina. Ja tunteet vaan kasvaa ja kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Juu, nykyisen mieheni kanssa - ja edelleen jatkuu.

Sama

Olen kokenut ja elän tavallaan sitä edelleenkin.

Tapasimme aikoinaan työpaikallani kun tämä komistus tuli tapaamaan siskoaan. Se oli menoa kertaheitolla vaikka molemmat olimme naimisissa tahoillamme. Tapailimme satunnaisesti ja soittelimme, ikävä toisen lähelle oli kova.

6v myöhemmin molemmat erosimme tahoillamme  ja meidän oli tarkoitus aloittaa jossain vaiheessa yhteinen elämä mutta jotain tapahtui ja tiet erosivat. Olin aivan shokissa mutta löysin lopulta uuden elämän.

16v myöhemmin onnittelin häntä sähköpostilla enkä ollut uskoa silmiäni kun vastaus tuli sekuntien sisällä. Hän oli kaivannut minua kaikki nämä vuodet, seurannut läheltä mun elämääni (mm samassa rakennuksessa töissä mitä en tiennyt) ja halusi selvittää sen mitä tapahtui 16v aiemmin. Hänen rakkautensa ei ollut kadonnut missään vaiheessa.

Alkoi uusi ystävyys - ja taas olemme naimisissa tahoillamme. Olemme yrittäneet erota monta kertaa mutta enää emme pääse eroon toisistamme, tuntuu kuin puolikas puuttuisi

Ensimmäisestä tapaamisesta jo yli 30v...

Olen kokenut. Samanlaista tunnetta olen koettanut myöhemmin etsiä mutta sellaista ei ole tullut eikä varmasti tulekaan.

Ei ole ainakaan tullut vastaan ja ikää on 36. Rakastunut olen ollut, mutta ei se mitään maailmaa mullistavaa ollut koskaan.

Olen. Nykyisessä suhteessani. Eka treffit päättyi siihen, että hän tuli luokseni matkalaukun kanssa. Ja sen jälkeen olemme olleet erottamattomat. En tiennyt tälläista olevan olemassakaan, paitsi elokuvissa.

Olen kokenut suuren rakastumisen. Harmikseni oma elokuvani oli lähinnä draamaa ilman romanttista osuutta, en nimittäin saanut vastakaikua tunteilleni.

Nykyisen mieheni kanssa en kokenut suurta rakastumisen tunnetta ensi silmäyksellä. En halunnut elämääni miestä, tapaamisemme ajoitus oli surkea. Kuitenkin ajan myötä tutustumisen edetessä rakastuin häneen niin, etten tänä päivänä tiedä kuinka voisin edes elää ilman häntä. Kukaan ei koskaan voi olla sopivampi kumppani minulle, olemme kuin luodut toisillemme.

Kompromisseihin perustuvaa kiintymystä kyllä varmasti on olemassa, jonka voi romantisoida hetkellisesti joksikin suuremmaksi. Intohimo tulee ja menee, joskus saman ihmisen kanssa, usein kohde vaihtuu. Rakkaus ei ole sama kuin intohimo, mutta sitäkin vaaditaan, että voidaan puhua tuollaisesta romanttisesta suuresta rakkaudesta.

En ole itse kokenut, tunteet ovat olleet aina minun päässäni ja olen luonut kuvitelmia siitä, että tässä se nyt on. Miehet eivät ole olleet samaa mieltä. Nykyisin olenkin yksin enkä enää tavoittele parisuhdetta.

Monet haluavat romantisoida ulkopuolelta pitkään yhdessä olleiden parisuhteen, vaikka eivät tiedä, mitä se sisältää. Kyse voi hyvin olla tottumukseen perustuvasta yhdessäolosta.