En jaksa enää pitää kulissia yllä
Tänään se taas purkautui sisäisen negatiivisuuteni saattelemana , masentuneiset ajatukset. Tiedä, että minusta pidetään, asiat päällisin puolin kunnossa, raha-asiat pieniä kolhuja lukuunottamatta hyvin, minulla on ystäviä ja kavereita, tiedän monia asioita, joissa olen todella hyvä yms...yms... Silti ajattelen, että minusta ei olla kiinnostuneita, kaikki mitä teen epäonnistuu, yleinen huonommuuden ja alemmuuden tunne kaikesta. En ole koskaan kertonut kenellekkään näistä ajatuksista ja ulospäin ne eivät näy. Olen oppinut näyttelemään sen verran hyvin. Nyt vaan stressin ja huonon elämänhallinnan takia alkaa mennä kuppi nurin. Kai se raja joskus tulee vastaan. Nyt viikon ajan joka päivä kotiin päästessä olen vain purskahtanut itkuun, kun en jaksa enää, eikä minulla ole henkisiä voimia jatkaa. Avun hankkimista olen miettinyt, mutta aikomukset tyssää aina siihen, että ajattelen muilla olevan vaikeampaa ja tämä minun juttu on vaan turhaa kitinää. Perheeni on jäänyt etäiseksi, enkä halua vaivata heitä.
Olen huomannut, etten ole ollut onnellinen, kuin humalassa tai muuten huumaantuneessa tilassa (esim. jonkun bändin keikalla).
Eniten toivon elämässä, että kerrankin olisi hyvä olla.
Kommentit (15)
Lääkäriin hakemaan masennuslääkkeitä, turruta itsesi.
Mulla on lievempää, mutta on.
Väsyin olemaan kiva. Käyn töissä ja elämä kai kunnossa, parisuhdekin on ja aikuisia lapsia on, ystäviä on. Mutta viime viikon (hiihtoloma) höykytyksen jälkeen: muista sitä, tee tätä, vie tuo ja nouda hänet ja laita näille ruokaa, riitti kun mies ennen reissulle lähtöään pyysi mua toimittamaan jonkun hänen paperiasiansa oan kolmen päivän matkansa aikana. Kyseessä asia jolla sinänsä ei ole kiire, ja jota mies ei viitsinyt ennen matkaansa toimittaa itse (koska Salpausselän kisat kiinnosti enemmän). Suutuin, heitin miehen kentälle ja nyt en viitsi edes vastata sen viesteihin. Enkä muihinkaan viesteihin, tuli ne omilta tai miehen lapsilta tai keneltä tahansa. Haluun olla yksin tämän päivän enkä passata ketään.
Joskus elämässä tulee vaiheita kun on vaan helpompi päästää irti vanhasta, levätä hetki ja etsiä jotakin uutta tilalle.
Ihan kuin minun kirjottama teksti.
AP täällä. Opiskelen alaa, jota rakastan, jossa olen taitava, Johon minulla on kykyjä. Alemmuuden tunto kuitenkin "pakottaa" alisuoriutumaan. En halu lääkkeitä, haluan oppia elämään, niin ettei tähän tilanteeseen päädy aina uudestaan. Joskus pohdin itsemurhaakin, mutta en ole tarpeeksi itsekäs. Elämänhaluni on liian kova. Haluan vain jotain, millä saa porattua reiän päähän ja nämä ajatukset ulos. Haluan, että velvollisuudet jättäisivät minut hetkeksi rauhaan ja saisin vain olla, miettimättä raha-tilannetta ja muita stressinaiheita. Tahdon ystävän jolle voi jutella. Paras ystäväni lähti juuri vuodeksi Amerikkaan, joten hän on tavallaan ulottumattomissa. Olo on vain niin heikko ja pieni ja avuton. En kestä painetta tippaakaan juuri nyt kriittisimmällä hetkellä.
Suosittelen - tietenkin - juttelemista jonkun kanssa, koska ongelmia on helpompi kestää, kun saa puhua niistä.
Suosittelen kalaöljykapseleita, koska olin eron jälkeen lähes itsetuhoinen ja sain nostettua mielialaani muutamassa viikossa syömällä kalaöljykapseleita.
Opiskelet, oletan sinun olevan aika nuori. Mitäpä jos kuitenkin soitat vanhemmillesi ja pyydät heitä kuuntelemaan? Vaikka he tuntuisivat etäisiltä, he silti välittävät. Ja tuo, että et itsemurhan partaalla ole on hyvä merkki. Merkki siitä, että pää on vielä pinnalla :) Onko opiskelijaterveydenhuollossa apua tarjolla? Voisit mennä sinne juttelemaan. He auttavat myös tuon elämänhallinnan kanssa. Tsemppiä ja myötätuulta sinule ja koko ketjun ihmisille! <3
Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."
Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.
Vierailija kirjoitti:
AP täällä. Opiskelen alaa, jota rakastan, jossa olen taitava, Johon minulla on kykyjä. Alemmuuden tunto kuitenkin "pakottaa" alisuoriutumaan. En halu lääkkeitä, haluan oppia elämään, niin ettei tähän tilanteeseen päädy aina uudestaan. Joskus pohdin itsemurhaakin, mutta en ole tarpeeksi itsekäs. Elämänhaluni on liian kova. Haluan vain jotain, millä saa porattua reiän päähän ja nämä ajatukset ulos. Haluan, että velvollisuudet jättäisivät minut hetkeksi rauhaan ja saisin vain olla, miettimättä raha-tilannetta ja muita stressinaiheita. Tahdon ystävän jolle voi jutella. Paras ystäväni lähti juuri vuodeksi Amerikkaan, joten hän on tavallaan ulottumattomissa. Olo on vain niin heikko ja pieni ja avuton. En kestä painetta tippaakaan juuri nyt kriittisimmällä hetkellä.
Minulla samaa, mutta paikkaa en tässä maailmassa löydä. Töissä käyn pari kertaa viikossa ja se on surkeaa, aliarvostettua. En tiedä mitä haluaisin tehdä. Monet fobiat vaikeuttavat pääosin elämääni.pahin sos.tilanteiden kammo.
Hyvä, elä piä kulissiloita vua ala elää ommoo elämätäis,kyllä se siitä
Jos olet siis yliopisto-opiskelija ota yhteyttä yths:n mielenterveyspuoleen. Siellä pääsee ensiksi juttelemaan eikä tyrkytetä lääkkeitä heti. Joillakin auttaa jo kun muutaman kerran käy siellä ammatti-ihmisen jutuilla. Itse pääsin sitä kautta 3-vuotiseen terapiaan josta on nyt mennyt puolet. En ole vielä parantunut ahdistuneisuudesta mutta ainakin ymmärrän itseäni paremmin ja uskallan puhua asioista.
Samoja tunteita.. Oon tällä hetkellä loukussa, itken lähes joka päivä, kurkussa on puristava tunne 24/7. En jaksa maksaa laskuja vaikka mulla ei ole edes raha-ongelmia just nyt, en vaan saa aikaiseksi mitään. Sosiaaliset suhteet on jääneet, eikä mua edes todella kiinnosta nähdä ihmisiä tai tehdä oikeastaan yhtään mitään. Kun koko ajan velloo tässä ahdistuksessa niin mikään ei tunnu hyvältä.