olen täydellisen epäonnistunut äiti.en kestä omia lapsiani

Minkä ikäisiä lapsenne ovat? Ovatko voimakastahtoisia? Temperamenteissa on ihan oikeasti eroja... minullakin meinasi hermot loppua omien villien poikien kanssa. Nyt kun ovat murkkuja, ovat rauhoittuneet ja on paljon helpompaa.

Tervetuloa kerhoon.....

lapset ovat 7 ja 5 vuotiaat, nuorempi erittäin voimakastahtoinen ja kovapäinen ! minulla todettiin add  nuoremman ollessa vauva, jos olisin saanut diagnoosin aikaisemmin en olisi varmaan uskaltanut lisääntyä sillä addivanhemmilla on tunnetusti vaikeaa hermojensa kanssa.. lisäksi sairastuin masennukseen n. 3v sitten :/

erosta on nyt vuosi.   on paradoksi, että tavallaan helpottaa kun lapset ovat kirjoilla isällään eivätkä aina täällä, mutta toisaalta masennustani ruokkii miten ikävä minun heitä on !

a.p

Mä en oikein pysty samaistumaan. En siis tuomitse, mutta avaa vähän tuota hermostumista.

Mulla on toki vain yksi lapsi, mutta en ole koskaan hermostunut hänelle. Huutanut tms. Voi kyllä vaikuttaa, että lapsuudenperheessäni mulla oli vuosia todella vaativa tilanne. Ei missään tapauksessa alistettu, mutta ei ollut mahdollista hermostua tai tuittuilla. Piti olla pitkäjänteinen ja jaksaa valtavasti. Myönnän, että osa lapsuudesta jäi vähän kokematta.

Tiedän, että omakin lapseni käyttäytyy joskus tavalla, joka on omiaan raivostuttamaan ihmisiä (normaali muksu kun on), mutta ei mun pinna pala. Mistä syntyy tilanne, jossa käämi palaa heti? Mitä on taustalla!

Et sä mikään huono äiti ole, huonohermoinen ehkä.

Oletko miettinyt syitä hermostumiseen? Huomaavatko lapset ja ärsyttävät lisää? Koska tuon ikäiset osaavat sen tahallisen ärsyttämisen. Vai meneekö hermot heti kun näkee lapset? Se ei ole normaalia.

aina kun lapset tulevat tänne suunnittelen miten kivaa meillä on, että mennään uimahalliin tai  pelataan lautapelejä  ja leivon jotain  hyvää ja laitan kunnon ruokaa !  totuus: kääretorttu  palaa uuniin, peruna/bataattimuussista tulee kittiä, päädyn ostamaan  Fanipaloja ja roiskeläpät!   hermoni alkavat kiristyä jo siinä vaiheessa, kun  lapset astuvat ovesta sisään ja nuorempi alkaa pelleillä riisumisen kanssa..  tunnen miten väkinäinen lempeä hymy koskee poskilihaksiin ,  " nyt jumalauta  oikeasti!"-huuto pyrkii kurkkuuni ja mietin , että miten minä kestän?  Kimbleä pelatessa ensin menevät hermot lapsilta ja sitten minulta... voi luoja ota minut jo pois täältääh..!

rakastan, rakastan niin että rintaan koskee mutta kun se ei riitä! minusta ei ole tähän  :(

ap

nyt ap päästät irti suorituspaineista. tilaa pitsa, ota lapset kainaloon ja laita leffa pyörimään. tai  vie lapset vaikka hoploppiin ,jossa voit  istua ja vilkutella mutta sinun ei tarvitse viihdyttää!  unohda itsarijutut, se vasta satuttaisikin lapsia ...

Sinä yrität liikaa. Älä leivo yms. Suunnittele mahdollisimman helpoksi

http://www.vauva.fi/keskustelu/2792995/sina-joka-olet-katunut-lasten-sa…

Ketjullinen vertaistukea ap:lle.

Koeta hyväksyä että hetket lastesi kanssa eivät ole (yleensä) superonnellisia, äläkä ainakaan ota suorituspaineita siihen. Ota tavoitteeksi että teillä on ihan tavallista, niin sitten ehkä alkaakin sujua paremmin, kun ei tarvitse pettyä koko ajan. Ja huom! Tavallinen tarkoittaa juuri tuota ajoittaista kiukuttelua, roiskeläppäpitsoja jne. :)

En ehtinyt edes lukea tuota sun tarkennusta. Siis, että sulla on diagnosoitu add. Eihän se sitten mikään ihme ole, jos sä hermostut, koska ärsykkeiden sietokykysi ei vaan voi olla normaali. Se on hyväksyttävä tosiasia. Siis tunnen diagnosoituja, hyvinkin läheltä, ja tiedän, mitä se arjessa on.

Sitä suuremmalla syyllä, kaikki suorittaminen veks.

Miten sun tilannetta on dg:n saamisen jälkeen tuettu? Kuntoutusta, neuropsykakontakti, lääkityskokeiluja?

Mikä teidän vuorottelujako päivien suhteen on? Onko ongelmia kommunikoinnissa vanhempien välillä, vai koetko, että ongelma on just siinä, että et kestä tilanteita lasten kanssa ollessasi?

T: se lehmänhermoinen 4

Up