Lue keskustelun säännöt.
Miten tunnetaitoja voisi harjoitella ja oppia aikuisena?
25.02.2017 |
Olen 28-vuotias nainen. Olen seurustellut ensimmäisessä todella vakavassa ja pidemmässä parisuhteessa reilut kolme vuotta, joista noin kaksi vuotta olemme myös asuneet yhdessä. Olen huomannut, etten osaa parisuhteessa ratkaista erimielisyyksiä rakentavasti ja että minulle on todella vaikeaa ilmaista suuttumisen ja surun tunteita. Haluaisin kehittyä tässä, sillä nykyinen käyttäytymismallini on vahingollinen sekä minulle itselleni että parisuhteellemme. Meillä menee hyvin, on rakkautta, hellyyttä ja yhteisiä tavoitteita. Pelkään vain, että jonain päivänä huonot vuorovsikutustaitoni aiheuttavat todellista tuhoa.
Kerron esimerkin, jotta tilanteeni olisi helpompi hahmottaa. Jos pahastun jostakin mieheni teosta tai teko herättää minussa turvattomuutta, en osaa sanallisesti enkä oikein kehollisestikaan ilmaista, mistä on kyse, vaan menen täysin lukkoon. En pysty puhumaan asiasta yhtään, vaikka se vaivasi minua todella paljon. Reagoinkin sitten niin, että välttelen miehen seuraa ja olen hiljainen, alakuloinen ja ahdistunut. Usein itken yksin. Ongelma saadaan yleensä lopulta selvitettyä ja sovittua, mutta siinä välissä saattaa kulua kokonainen vuorokausi niin, että tilanne on lukossa. Tiedän, että tämä on ihan kamalaa miehelleni! En halua kohdella häntä näin. Suuttumukseeni liittyy usein myös voimakasta pelkoa siitä, ettemme mieheni kanssa kuulukaan yhteen ja siitä, että mieheni hylkäisi minut (ja tiedän, ettei hän hylkää, mutta silti tuo tunne tulee).
Mieheni välttelee konflikteja ylipäätään. Hän ei ikinä korota ääntään minulle eikä koskaan aloita itse riitaa (tai ei siis itse riitele). Jos riitä syntyy, mieheni pyrkii myös poistumaan tilanteesta joko ihan fyysisesti tai esimerkiksi vaihtamalla puheenaihetta. Hän pyytää herkästi anteeksi, muttei itsekään oikein halua keskustella, mitä tapahtui ja miksi. Hänkin on siis vetäytyvää tyyppiä. Eromme on se, että minä lukkiudun helpommin ja reagoin voimakkaasti tunteella.
Minulla on tunteiden käsittelyssä muitakin vaikeuksia. Siedän huonosti pettymyksiä ja itken niitä. Kuumenen helposti, jos koen, että oikeuksiani on loukattu ja vihaisena toimin äkkipikaisesti. En anna asian olla ja mennä silloinkaan, kun se olisi minulle eduksi. En ole nöyrä.
Miten näitä asioita voi harjoitella? Tuntuu, että mikä tahansa hiukan isompi tunnereaktio vain vie minut mukanaan enkä pysty sitä kontrolloimaan tai pysäyttämään, vaikka siinä ihan hetkessä tietäisin, ettei tämä ole järkevä tapa reagoida. Miten pääsisin siihen väliin? Miten oppisin esimerkiksi loukkaantuessani sanomaan miehelleni HETI, että minusta tuo asia X tuntuu pahalta, koska Y niin, että voisimme heti selvittää tilanteen ilman jumitusvaihetta? Ja miten toisaalta voisin hillitä alkuperäistä reaktiota niin, etten joka asiasta olisi valmis lähtemään soitellen sotaan ja polttamaan siltoja takanani? Osaako joku suositella esimerkiksi jotain hyvää kirjaa aiheesta, sellaista, jossa olisi harjoituksia mukana?
Kommentit (4)
Jostainhan nuo sinun tunnelukot ovat syntyneet.Terapiassa niitä voisi selvitellä ja sit pikkuhiljaa oppisit erottamaan että tämä ei ole nyt se tilanne missä en pystynyt pitämään puoliani vaan voin katkaista vahingollisen ajatuskierteen ja toimia uudella tavalla uudessa tilanteessa vaikka olen sama ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erittäin hienoa, että olet tunnistanut ongelman ja haluat siihen parannusta. Tuo on nimittäin vastapuolelle yhtä helvettiä, kun odottaa toisen lukosta avautumista.
Tiedän! Ja häpeän sitä, että menen täysin mykäksi. Mielessäni kyllä käyn sitä keskustelua päässäni, mutten vain saa suuta auki. Joskus olen pystynyt toista lähestymään kirjoittamalla tekstarin. Silti tilanne herättää ihan hirveää ahdistusta.
Oudointa on, että kenenkään muun kuin mieheni kanssa minulle ei käy tuota lukkoonmenemistä. En siis oikein tunnista itseäni tästä loukkaantumisen ja lukkiutumisen kaavasta. Vuosi sitten epäilin, että voivatko nuo vahvat tunteet ja niihin jumittaminen, johtua ehkäisystä ja vaihdoin minipillerit ehkäisyrenkaaseen. En havainnut mitään isoa vaikutusta.
Vierailija kirjoitti:
Jostainhan nuo sinun tunnelukot ovat syntyneet.Terapiassa niitä voisi selvitellä ja sit pikkuhiljaa oppisit erottamaan että tämä ei ole nyt se tilanne missä en pystynyt pitämään puoliani vaan voin katkaista vahingollisen ajatuskierteen ja toimia uudella tavalla uudessa tilanteessa vaikka olen sama ihminen.
Olen miettinyt terapiaa. Kahdesta syystä: parantamaan tätä negatiivisten tunteiden hallintaa/käsittelyä ja auttamaan pääsemään eteenpäin äitini muistisairauteen sairastumisen aiheuttamasta surusta. Terapia vain on niin kovin kallista.
Minulle on tapahtunut kuluneiden reilun kahden vuoden aikana paljon. Kirjoitin graduni reippaassa tahdissa ja valmistuin. Sain saman tien töitä. Uusi työ oli stressaavaa ja kärsin unettomuudesta. Lihoin kahdeksan kiloa sen työvuoden aikana ja olin varmaankin burnoutin partaalla.
Samaan aikaan uuden työni kanssa jouduimme miehen kanssa elämään vuoden etäsuhteessa, koska mies sai töitä eri paikkakunnalta. Näimme toisiamme viikonloppuisin ja lomilla. Sain sitten vuoden jälkeen töitä miehen kanssa samasta kaupungista, ja muutin (asuttuani seitsemän vuotta entisessä kotikaupungissani) työn ja miehen perässä. Muutimme yhteen. Tästä muutaman kuukauden jälkeen äitini sairastui. Selvisi myös, että siskoni mielenterveydellinen tilanne ei olekaan parantunut, kuten olin luullut, vaan että tällä on isoja ongelmia. Että joo. Olisi varmaan sille terapeutille asiaa.
Ap
Erittäin hienoa, että olet tunnistanut ongelman ja haluat siihen parannusta. Tuo on nimittäin vastapuolelle yhtä helvettiä, kun odottaa toisen lukosta avautumista.