Onko sinussa tapahtunut sellainen muutos, ettet AIDOSTI enää piittaa siitä, mitä muut ajattelevat? Minkä ikäinen olit ja mikä oli elämäntilanteesi?
Useimmat meistä sanovat, etteivät piittaa muiden mielipiteistä ja jopa teeskentelevät sitä uskottavasti, mutta olen kiinnostunut siitä, kun muiden paheksunta ei oikeasti hetkauta suuntaan tai toiseen. Mitä tällainen sinun mielestäsi edellyttää? (Siis vielä tarkemmin kuin "aikuistumista".)
Kommentit (18)
Edellyttää sen että ennen on piitannut liikaakin muiden mielipiteistä, ja sitten todennut, ettei se toimi tai takaa omaa hyvinvointia.
Edellyyttää sen että tajuaa, kuinka mahdotonta ihmisiä on miellytää; toinen tahtoo sinun olevan laiha, toisen mielestä olisit parempi lihaksikkaana, joku toivoo että lihoisit siaksi.
Edellyttää myös sen, että oivallat olleesi harhainen ja väärässä, luullessasi ihmisten uhraavan paljonkin energiaansa sinun miettimiseen.
Ei kukaan ole minusta niin kiinnostunut, että pitäisi minua tärkeämpänä kuin itseään. Jokainen ajattelee itseään, omia tekemisiään ja mitähän ne ihmiset minusta ajattelevat, suurimman osan ajasta.
Vain ohimenevän hetken he saattavat ajatella sinun rumia housujasi.
Kukaan täyspäinen ei mieti viikkotolkulla ja vuosienkin jälkeen myötähäpeästä vääntelehtien, että kuinka dorka, alhainen epäonnistuja pelle olitkaan kun pukeuduit vääränlaisiin vaatteisiin sinne ja sinne tapahtumaan.
Ja jos miettiikin, niin ei sellaisen latvasta lahon ihmisen miettimisillä ole mitään arvoa.
Oon nyt 24, aloin ehkä noin 21-vuotiaana tehä just niknku haluan, enkä aatellu muitten mielipiteitä :) Tässä pikkuhiljaa se on vaan menny parempaan suuntaan ja nyt kun on lapi, ajattelen vielä vähemmä, mitä muut ajattelee :)
En sanoisi omalla kohdalla, ettei itseäni kiinnosta muiden mielipiteet, vaan ennemminkin hyväksyn, että jokaisella on oikeus omiinsa. Yritän olla avoin ja perustella omat mielipiteeni. On mukavaa keskustella eri näkökulmista, kun kenelläkään ei ole pakottavaa tarvetta vain todistaa toisen mielipide vääräksi.
Siinä mielessä en piittaa, että jos joku vain kovasti paheksuu minun valintojani mielestäni ilman pätevää perustelua ja kykyä keskustella, niin jätän omaan arvoonsa.
Olen aina pyrkinyt siihen ettei kiinnosta, mutta siis tottakai se jonkunnäköisiä tunnereaktioita väkisinkin aiheuttaa jos esimerkiksi olen tehnyt mielestäni hyvän päätöksen ja joku sanoo "no tuo nyt on niin typerää! Pilaat elämäsi!" ei vaikuta päätökseeni todellakaan ja sanon itselleni "aivan sama mitä hän ajattelee" mutta en ole robotti.
Vierailija kirjoitti:
Se ettei piittaa todella lainkaan ikinä yhtään, vaatii varmaan jotain todella radikaalia, esim. pahan mielenhäiriön, pitkälle edenneen alzheimerin taudin tms.
En ajatellut, että joutuisin selittämään tätä, mutta tarkoitin siis sellaista tilannetta, jossa ympäristön paineet ja vaatimukset eivät aiheuta sinussa edes piilevää ahdistusta tai arvailua vaan ajattelet vain rauhallisesti: "Ai jaa. Harmi, ettet pidä valinnastani, mutta teen nyt kuitenkin niin kuin minun mielestäni on parasta ja oikein. Koeta pärjäillä."
Ikä on se muutos. Katsokaa kasikymppisiä. Vähänkö jaksaa heitä kiinnostaa mitä naapurin jesse funtsii heidän koltuistaan.
Vakavasta sairaudesta selviäminen, keski-iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vakavasta sairaudesta selviäminen, keski-iässä.
Joo, jotakin tällaista minäkin mietin. Kun tarpeeksi kovaa kolisee, aika monet asiat menettävät vain kokonaan merkityksensä. Olisi kiva, jos sellaisen fokuksen saisi elämäänsää sairastamatta syöpiä.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ettei piittaa todella lainkaan ikinä yhtään, vaatii varmaan jotain todella radikaalia, esim. pahan mielenhäiriön, pitkälle edenneen alzheimerin taudin tms.
En ajatellut, että joutuisin selittämään tätä, mutta tarkoitin siis sellaista tilannetta, jossa ympäristön paineet ja vaatimukset eivät aiheuta sinussa edes piilevää ahdistusta tai arvailua vaan ajattelet vain rauhallisesti: "Ai jaa. Harmi, ettet pidä valinnastani, mutta teen nyt kuitenkin niin kuin minun mielestäni on parasta ja oikein. Koeta pärjäillä."
Olen ollut tälläinen siitä saakka kun teini ikä loppui.. Eli about kymmenen vuotta. Ja se ärsyttää muita ihmisiä suunnattomasti, en tiedä miksi eikä kiinnosta :D
En ole siellä vielä, enkä haluakaan sinne. Sen sijaan olen aina ollut tilanteessa, jossa välitän sika valikoitujen ihmisten mielipiteistä ja niistäkin joistain vain tietyissä tilanteissa, mutta en kaikissa. Olen aika varma - ja toivon! - että esim kolmonenkin ajattelee ja välittää sen lapsensa mielipiteistä!
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ettei piittaa todella lainkaan ikinä yhtään, vaatii varmaan jotain todella radikaalia, esim. pahan mielenhäiriön, pitkälle edenneen alzheimerin taudin tms.
En ajatellut, että joutuisin selittämään tätä, mutta tarkoitin siis sellaista tilannetta, jossa ympäristön paineet ja vaatimukset eivät aiheuta sinussa edes piilevää ahdistusta tai arvailua vaan ajattelet vain rauhallisesti: "Ai jaa. Harmi, ettet pidä valinnastani, mutta teen nyt kuitenkin niin kuin minun mielestäni on parasta ja oikein. Koeta pärjäillä."
Olen ollut tälläinen siitä saakka kun teini ikä loppui.. Eli about kymmenen vuotta. Ja se ärsyttää muita ihmisiä suunnattomasti, en tiedä miksi eikä kiinnosta :D
Seems legit.
27. Kun täytin 27, niin en enää kokenut tarvetta alkaa raivoamaan, jos joku esim. provosoi (ennen etenkin lapsiin ja äitiyteen liittyvät asiat saivat minut pois tolaltani).
En halua haaskata aikaani turhiin riitoihinkaan, jotenkin kun 30 lähestyy olen alkanut kokea ikäkriisiä. Aika todella on rajallista.
Teen just niinkuin meidän perheelle parasta, ja itselleni.
Tämä näkyy myös uralla etenemisen ja perheen yhdistämisessä, johon olen luonut omat ratkaisuni, joita kateelliset tai erilaista kaavaa noudattavat eivät ymmärrä :)
En halua stressata turhasta ja teen sellaista mistä tykkään. Kun olen tyytyväinen omaan olooni, niin sekin lisää sitä, etten ole katkera tai vihainen tai muiden mielipiteistä välittävä.
Minulle tapahtui aivan selvä muutos, kun täytin 33 vuotta. Silloin tajusin, että olen elänyt elämääni hyvin paljon muiden mielipiteitä kuunnellen, muiden toiveita täyttäen ja muiden halujen mukaan. Irtisanouduin töistä, pyrin yliopistoon opiskelemaan, muutin toiselle puolelle Suomea ja toteutan itseäni. Lopetin meikkaamisen ja vähensin vaatteiden ostamista todella radikaalisti. Se vaikutti ulkonäköön aika paljon, olen paljon rennompi nyt.
Minulle on se ja sama mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni, asuintyylistäni, koulutusvalinnastani tai elämäntyylistäni. Aiemmin myös etsin epätoivoisesti poikaystävää, kunnes vihdoin myönsin itselleni, etten halua olla kenenkään kanssa kahdestaan tai perustaa perhettä. Nautin yksinolosta ja siitä, että voin tehdä vain itseäni koskevia päätöksiä.
Minua kyllä kiinnostaa kuulla muiden mielipide itsestäni, sillä haluan aina kehittyä ihmisenä, väitellä ja olla eri- ja samaa mieltä.
Se ei liity mitenkään siihen, että minulla on hyvä itsetunto ja voin tehdä kaikkea sitä mitä haluan, ilman että joudun ajattelemaan "mitäköhän tuokin minusta ajattelee". Teini-ikäisenä viimeksi olen joutunut tuollaista miettimään, ryhmäpaine ja sosiaalinen erottuminen olivat silloin tosi merkittäviä asioita.
Noin nelikymppisenä. Sitä ennen koin tarvetta miellyttää muita ihmisiä ja etenkin miehiä. Panostin 110% ulkonäkööni. Nykyään naurattaa ihan oma aiempi ajatusmaailmani ja pinnallisuuteni. Nyt voin kulkea meikittä ja vaikka missä rytkyissä. Aivan sama mitä ihmiset minusta ajattelee. Tunnen oloni vapautuneeksi ja onnellisemmaksi kuin koskaan aiemmin.
Minuakin kiinnostaisi tietää, miten muutos oikein tapahtuu.
Itse olen vielä sellaisten ajatuksien vanki. Kotona pystyn sanomaan "Ei kukaan ole kiinnostunut tarkkailemaan juuri minua, ihmisillä on omiakin ongelmia". Noh kaupungilla tunnen päivittäin olevani huomion keskipisteenä. Ihmetteleekö joku kun kävelen joka päivä samaa reittiä kouluun? Ihmettelevätkö rumia vaatteittani ja ahdistunutta olemustani? Muistavatko kaikki joskus minun kanssa yhtä aikaa kaupassa asioineet, kaiken mitä olen ostanut? Ja vuosien jälkeenkin juoruilevat miten huonoja ostoksia minä aina teen. Siltä ainakin tuntuu.
n20
Noin 19-20 kesäsenä.
Ehkä noin vuosi siitä, kun kotiuduin aikuisten lastentarhasta.
(Armeijasta)
Elämäni sujui silloin ihan kohtuu hyvin ja niin se sujuu vieläkin.
Erona vain se, etten enää edes yritä olla muuta kuin olen tai yritä miellyttää ketään.
Ja jos joku paheksuu, niin ei voisi vähempää kiinnostaa.
Kaikkia kun et pysty kuitenkaan miellyttämään.
Et vaikka kuinka haluaisit tai yrittäisit, joten miksi edes yrittää?
Se ettei piittaa todella lainkaan ikinä yhtään, vaatii varmaan jotain todella radikaalia, esim. pahan mielenhäiriön, pitkälle edenneen alzheimerin taudin tms.