Muistan kun olin 7:llä luokalla eli aika nuori

Jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa, kotona oli taas ollut hirveästi riitoja ja draamaa. Äidillä ja edellisellä isäpuolella oli ero tulossa ja isäpuoli oli hommannut uuden kämpän itsellensä. Oli outoa kun ei enää tarvinnut pelätä vyötä jos vaikka kiroili koska isäpuoli ei enää ollut meillä vaan omassa kotonaan, se antoi vyöllä selkään jos lapset oli kurittomia ja muutenkin se oli ihmisenä täys paska. Äiti antoi vaan tukkapöllyä joka ei ollut mun mielestä niin pelottavaa ja kivuliasta.

Pikkuveli tai oikeasti velipuoli, koska eri isä ja sama äiti oli monesti viikonloput oman isänsä luona joka sekin oli outoa ainakin aluksi mutta ajan kanssa siihen tottui.

Eräänä viikonloppuiltana menin nukkumaan ja nukahdinkin ihan hyvin vaikka äidillä oli taas vieraita joiden kanssa se joi ja piti hauskaa. Pikkuveli meni oman isänsä luo ja mua vanhemmat sisarukset oli muistaakseni kavereidensa luona yökyläilemässä tai jossain.

Yöllä herään hirveään huutoon kun äiti itkee puhelimessa ja anelee ettei isäpuoli tappaisi itseään ja poikaa joka oli 3 tai 4 vuotta silloin. Muistan että isäpuoli oli lähtenyt oman sukunsa mökille satojen kilometrien päähän aikomuksena tappaa itsensä ja poika siellä. Se puhelun kuuntelu oli ihan kauheaa ja aloin itsekin itkeä koska pelotti ja menin kysymään mitä tapahtuu mutta äidin kaveri vei mut takaisin huoneeseen ja sanoi että mun pitää pysyä siellä.

Itkin yksin ja kuuntelin sitä kauheaa huutoa ja puhelua. En muista kauan siinä meni, luultavasti tunti tai kaksi mutta lopulta äidin kaveri tuli sanomaan ettei enää ole mitään hätää, poliisit oli mennyt mökille ja pikkuveli kunnossa.

Mua sitten ärsyttää kun en voi unohtaa mun huonoa ja kurjaa lapsuutta, noi muistot on ihan kauheita. Aina sanotaan että huono lapsuus on huono tekosyy omiin ongelmiin ja jokaisen pitää kantaa vastuu omasta elämästä. Tottahan se on mutta kun lähtökohdat on niin huonot niin miten muka voi kasvaa henkisesti terveeksi ja elää hyvää elämää?